Me saimme tupaantuliaislahjaksi amppelimansikan. Lahjaidea on mielestäni loistava, joskin tämän nimenomaisen mansikan saajilla on viherpeukalo keskellä kämmentä. Minua voisi melkein pitää kasvien saattohoitajana.
Tämänkin yksilön siirtyminen kompostoitavaksi oli lähellä, kun annoimme huonot ohjeet kukkien kastelijalle reissuviikkomme ajaksi. Mansikka-parka kärsi kovin hölmöydestämme, mutta jaksoi kuitenkin sinnitellä. Kun palasimme reissusta, oli lähes kaikki kasvin lehdet ja varret nuokkuivat surullisen ruskeina amppelissaan. Vain muutama vihreä lehti piilotteli kuivahtaneiden varjossa.
Asiaa hetken harkittuamme, päätimme antaa kasville vettä. Tai oikeastaan mies päätti yrittää. Minä olen tottunut siihen, että mahdolliset kasvit kodissani ovat lakastuneita, joten en nähnyt syytä raahata mansikkaa kiireellä poiskaan. Ehkä se olisi turhaa, ehkä sen voisi pelastaa. Sitä emme voineet tietää etukäteen.
Aluksi näytti siltä, että vesi tuli liian myöhään, jotta kasvi saisi itseään enää virvoitettua. Mutta hitaasti, hitaasti se toipui. Aluksi viimeiset vihreät lehdet virkistyivät ja saivat uutta voimaa. Sitten pikkuhiljaa vihreys alkoi lisääntyä. Lopulta meillä oli taas varsin vihanta pikku amppelimansikka.
Se ei piitannut siitä, että kesä päättyi. Se taisi suorastaan nauttia lämpimästä syyskuusta. Se sai uuden mahdollisuuden ja tekee innokkaasti nyt sitä, mitä sen on tarkoituskin: mansikoita.
Kesällä ei yhtäkään mansikkaa saatu hölmöytemme vuoksi, mutta näköjään nyt lokakuussa saadaan. Ovat alkaneet jo punertaa.
