Hiljaisuuksia

On päiviä, jolloin ei ole mitään sanottavaa, vaikka paljon onkin jäänyt sanomatta. Silti mitään ei tule mieleen, saati suusta ulos, vaikka siinä olisi läsnä joku, jolle mieluusti puhuisi. Pinnistellen saattaa saada sanotuksi jonkinlaisen kommentin päivän säästä. Itselleen ärisee mielessään, kun ei parempaan pystynyt ja kiroaa hiljaisuutta.

Tämä syksy on ollut suotuisaa aikaa sääkeskusteluille. Ilmat ovat olleet hyvät. Aurinko on tarjonnut anteliaasti valoaan ja olemme saaneet ihastella kaunista syksyistä luontoa. Ja mikäpä siinä keskustella säästä, jos tuntee tarvetta puhua, eikä muuta aihetta ole. Mutta ei aina tunne tarvetta sanoa mitään, eikä siitäkään kannata huolta kantaa. Joskus hiljaisuus on suorastaan siunaus.

Kerran viikossa meillä on saunavuoro. Puoli tuntia siitä on minun ikiomaa aikaani. Se on aikaa, jolloin kukaan ei näe, kuule tai kosketa minua. Eikä minun tarvitse nähdä, kuulla tai koskettaa ketään. Kolmekymmentä minuuttia, jolloin ei tarvitse olla läsnä tai edes saatavilla. Sanomattakin lienee selvää, että tuo puolituntinen on minulle kallisarvoinen. Se on sitä arvokkainta hiljaisuutta, mitä minun elämässäni juuri nyt on. Olen nauttinut hiljaisista hetkistä ennenkin, mutta nyt niihin hetkiin liittyy myös rauha. Hetkinen hengähtää.

Olen yrittänyt yhdistää tämän miellyttävän hiljaisuuden tunteen myös niihin hieman kiusallisiin hiljaisuuksiin. Ikään kuin joku tarjoaisi minulle pieniä murusia aikaa vaan hengittää vapaasti. Mutta kun minulla on sanottavaa, ja toinen yskähtää, että "Anteeksi, minulla on paljon mielessäni, puhutaan toiste" ja jättää sinut yksin kiusallisena sanottavasi kanssa. Se hiljaisuus kumisee yksinäisyyttä ja tarpeettomuutta. Sellaista hiljaisuutta on vaikeaa täyttää vain hengittämällä.

Viimeisen viikon aikana olen kokenut monia näistä hiljaisista hetkistä. Ja juuri nyt kaipaisin sitä puolituntistani.