Poisheittämisen vaikeus

Kun on pitkään ollut kotosalla, niin hiljalleen huomaa asioita, joita haluaisi muuttaa. Vointini kohentuessa olen siivonnut kirjahyllyn, vaatekaapit ja eteisen kaapit. Sittemmin keittiön kaapitkin ovat alkaneet kutsua raivaajaa paikalle, samoin kaikki muutkin tavaraa pursuavat paikat. Mutta vaikka tunnen tunnen sen palon laittaa pois turhaa tavaraa, niin juuri mitään ei meiltä tunnu katoavan.

Monilla meille turhilla esineillä on lumovoimaa, joka estää meitä näkemästä sen, että me emme koskaan käytä niitä. Kirjahyllyssä on edelleen useita kirjoja, joita kukaan ei ole lukenut, vaikka ne ovat odottaneet kiltisti vuosikaudet. Meillä on käyttämättättä jääviä tavaroita, kuten astioita, joita olemme saaneet lahjaksi, emmekä siksi heitä niitä pois. Puhumattakaan miljoonakaapin tavaroista, jotka itsepäisesti väittävät, että jonain päivänä niitä tarvitaan. Miehen ne ovat saaneet täysin aivopestyä uskomaan nämä väitteet. Itse toisinaan näen harhan läpi, mutta lannistun sitten näennäisen tunnearvon edessä. Ja olen haluton riitelemään asiasta miehen kanssa. Hänellä on yhtäläinen oikeus säilyttää roinaa kuin minullakin.

Silti me molemmat haaveilemme sellaista roinattomasta kodista. Se olisi helpompi pitää järjestyksessä ja puhtaana. Tavarat eivät katoaisi, ainakaan pahasti. Ja muuttaminen olisi helpompaa. Se ei tosin ole ajankohtaista, vielä.

On minunkin korviini kiirinyt sana toimivasta tavaroiden karsimismenetelmästä, Konmarista. Joskaan en ole tutustunut aiheeseen lainkaan, joten en itse voi sanoa mitään sen toimivuudesta. Ymmärtääkseni siinä autetaan pääsemään yli luopumisen tuskasta ja saadaan siten jätettyä kotiin vain se, mitä siellä halutaan olevan. Kuulostaa minun mielestäni hyvältä. Tästä projekti työn alle siis?

Siinä on kuitenkin pari ongelmaa. Ensinnäkin minulla ja miehellä on hieman eriävät näkemykset siitä, mitä haluamme säästää. Tämä on se oleellisempi ongelma, joka on vain käytävä läpi. Toinen, toivottavasti vähäisempi, ongelma ovat meille lahjoja antaneet ihmiset. Minä en halua loukata ketään sillä, että luovun jostain. Siispä:

Hyvät ystävät ja sukulaiset

Haluan sanoa teille, että olen tuntenut iloa ja kiitollisuutta halustanne muistaa minua merkkipäivinäni. On ihanaa, kun välitätte ja haluatte ilahduttaa. Aika on kullannut paljon hienoja muistoja, mutta minun on aika luopua osasta saamistani lahjoista. Mutta älkää murehtiko, minä lahjoitan tarpeettomaksi käyneen, mutta hyvän ja käyttökelpoisen tavaran eteenpäin. Eikö olekin hienoa miten antamanne lahja tuottaa taas iloa, tällä kertaa jollekulle toiselle? Kiitos siis lahjasta vielä kerran, ja kiitos mahdollisuudesta antaa hyväntekeväisyyteen.

Jospa nyt uskaltaisin ankarammalla kädellä alkaa tehdä kodistani sellaisen, josta miehen kanssa unelmoimme.

Flunssa ja kurjuus

Toisinaan arki koettelee. Odotin kovasti pakkasen lauhtumista, jotta pääsisimme pojan kanssa ulkoilemaan. Nyt pakkanen on lauhtunut, mutta me olemme edelleen kotosalla. Sairastamassa. Eilen aamulla tuntui siltä, että meillä on kotosalla itkuinen pieni gorilla. Toinen rohisi niin kovin. Poika on jo parempaan päin, mutta sairas edelleen. Oma vointini on vielä etsimässä tämänkertaista kurjuuden pohjaa.

Sellaista se on. Voisin voivotella ja valittaa. Myönnän, että vähän tekisi mielikin päästellä muutamia alatyylisiä ilmauksia, mutta se olisi turhaa energian tuhlausta. Flunssa jo itsessään osaa tehdä olon kurjaksi, eikä minulla ole pienintäkään halua pahentaa oloani itse yhtään enempää. Joten yritän löytää edes pieniä ilon hippusia, joista nauttia.

Se ei ole helppoa, voin sanoa. Kipeä poika on väsynyt ja kiukuttelee helposti. Koska olen itsekin kipeä, kärsivällisyytäni koetellaan nyt todenteolla. Ja kun pieni koettelee jatkuvasti kiellon tehokkuutta, sisällä kuohuu melkoisesti. Ja niin olo kurjenee ennestään.

Juuri nyt poika nukkuu. Minä saan nauttia rauhassa niin monta kupillista teetä kuin haluan - ja ehdin. Se on tämänhetkinen iloni.

Lämpöä pakkaspäivään

Ei ole hetkeen ollut mitään sanottavaa. Päivät kuluvat kotosalla, koska en voi viedä pakkasiin tottumatonta pientä poikaa ulos. Hyinen viima kolmenkympin pakkasilla purisi liian lujaa; pikkumies paleltuisi. Hän ehtii kyllä kylmettää itsensä sitten isompana, ollessaan liian tyhmän uhmakas käyttämään pipoa.

Mutta pakkaspäivä toisensa jälkeen katsoin mittariamme, joka sanoo LL. Sitten tarkistan sääyhtiön sivuilta virallisen lämpötilalukeman ja huokaisen. Pitäisi taas yrittää keksiä tekemistä itselle ja pojalle. Olen leikkinyt ja laulanut. Olen siivonut melkein kaikki kotimme kaapit. Olen leiponut. Olen turhautunut.

Lopulta päätin uhmata pakkasta. Tosin vain muutamia minuutteja bussipysäkillä. Kaipasin saada katsella eri seiniä. Saada puhua aikuisen kanssa. Antaa pojankin päästä välillä ulos. Jos siitä ei muuta iloa olisi, niin poika ymmärtäisi miksi olemme viettäneet niin paljon aikaa sisällä.

Vaikka bussin odotus ja matka tuntuikin pitkältä vaellukselta läpi Siperian ikijään, se kannatti. Poika leikki iloisesti kaverinsa leluilla (hän on vielä liian nuori osatakseen leikkiä toisen kanssa). Ja minä sain juoda teetä ystävän kanssa. Emmehän me paljoakaan pysty keskittymään jutusteluun lasten temmellystä seuratessamme, joten sanomatta jää paljon. Mutta ei se haittaa. Olennaisen tietää sanomattakin. Sen voi tuntea toisen lämpimässä olemuksessa ja ystävällisessä hymyssä. Nuo lyhyet tunnit ystävän luona ovat korvaamattomia.

Matkalla kotiin olo on paljon kevyempi, eikä bussi käy lähelläkään Siperiaa, vaikka ulkona onkin pakkasta ihan yhtä paljon kuin aiemmin. Ja kun mies tulee kotiin, häntä vastassa on hymyilevä vaimo.

Jäähyväiset kummisedälle

Edellisistä hautajaisista on aivan liian vähän aikaa. Tällä kertaa haudattiin kummisetäni. Me emme olleet läheisiä. Kummisetäni oli introvertti ja hiljainen mies, joka asui usean sadan kilometrin päässä. Ei siis liene ihme, ettemme koskaan tulleet läheisiksi. Kummisetäni muisti minua lahjoilla merkkipäivinäni ripillepääsyyn asti, mutta ei muutoin pitänyt yhteyttä. Myönnän, että tämä harmitti joskus. Olisin halunnut tuntea hänet.

Katselin hautajaisissa suruväkeä. Kummisetäni kuolema sattui moniin, erityisesti hänen lapsiinsa, ja tunsin myötätuntoa heitä kohtaan. Oma menetykseni ei ollut niin suuri, että olisin sitä itkenyt, mutta heidän syvä surunsa sai minut kyynelehtimään kuin olisin menettänyt läheisenkin ystävän.

Pappi oli puhui maanläheisesti ja leppoisasti. Kanttori lauloi virret yksin miellyttävällä baritoniäänellä. Ihmiset vuorollaan kävivät laskemassa seppeleen ja lukemassa jäähyväisensä. Me muut nyyhkytimme.

Hautausmaalla oli todella kylmä. Hyytävä kylmyys tunkeutui kengistä sisään ja sai ihmiset tanssahtelemaan, kun arkkua laskettiin hautaan. Hauta peitettiin nopeasti muovikannella (se täytettäisiin maalla sitten lauhemmalla säällä) ja kukkasilla. Minä kummityttärenä kävin viemässä kynttilän haudalle. Pienenä kunnianosoituksena hyvälle miehelle, jota en ollut saanut tuntea. Kaikki tämä kävi nopeasti. Pakkanen puri suruväkeenkin.

Muistotilaisuus on lämpimämpi. Olihan se sisätiloissa, mutta muutoinkin. Raskain osuus oli ohitse ja nyt väki saattoi keskittyä lämmittelyyn, ruokaan ja muistelemaan menneitä. Minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Toivoin, ettei kukaan pyytäisi minua muistelemaan kummisetääni. Minulla ei olisi paljoakaan sanottavaa. Eikä kukaan pyytänyt. Kaipa he tiesivät.

Päädyin kuitenkin itsekseni muistelemaan sitä, kun viimeisen kerran tapasin kummisetäni. Se oli lyhyt kohtaaminen edellisissä hautajaisissa. Silloin esittelin hänet pienelle pojalleni: "Katso, tässä on äidin kummisetä." Ja hän hymyili minulle lämpimästi vastaukseksi. Nyt hän on poissa.

Yksi lasillinen viiniä

Minä myönnän, etten tiedä viineistä sen enempää kuin autoistakaan. Osaan katsoa väriä ja sanoa pidänkö siitä. Olen kuullut merkkejä, mutta minulla ei ole henkilökohtaista näkemystä niistä. Toisaalta en välitäkään, koska en tunne intohimoa aihetta kohtaan. Oli siis kyse autoista tai viineistä.

Kävin ystävieni kanssa viinilasillisella eräässä tyylikkäässä viinibaarissa. Se oli ollut puheissa vuosikausia. Kun aikoinaan kuulimme, että moinen paikka ollaan perustamassa, loimme vahvasti romantisoidun mielikuvan yliopisto-opiskelijoista viinilasillisen äärellä keskustelemassa syvällisesti Sartresta, Hallidaysta tai muuten suuria viisauksia. Tietenkin meidän piti päästä olemaan nuo opiskelijat.

Sittemmin viinibaari avattiin, mutta meitä ei siellä näkynyt. Sopivaa hetkeä ei vain löytynyt. Mitä pidemmälle opintomme edistyivät, sitä hankalampaa oli löytää kalenterista kaikille sopivaa ajankohtaa. Jossain vaiheessa lakkasimme yrittämästä löytää sopivaa iltaa viinilasillisille tässä paikassa. Kahvilat olivat meille paljon kätevämpiä, erityisesti sen jälkeen, kun tulin raskaaksi.

Viime viikolla aika lopulta koitti. Asiallinen tarjoilija otti meidät vastaan, toi viinilistat luettavaksemme ja antoi meidän tutkailla niitä rauhassa. Mikä meidän tapauksessamme oli aika turhaa. Jos ei tunne viinejä, ei niiden nimien lueskeleminen auta asiaa. Yhtä hyvin olisin voinut sulkea silmäni ja valita umpimähkään sormella osoittaen jonkin viinin. Tietämättömyyteni tuntui hieman kiusalliselta, mutta luotin siihen, että kunhan tarjoilija palaa, hänella on tarvittavaa tietoutta auttaa viinin valitsemisessa. Ja olikin. Kerroin millaisista juomista yleensä pidän, ja hän näytti heti tietävän juuri sopivan viinin listalta. Samoin ystävilleni löytyi mieluisat juotavat.

Ensimmäistä kertaa eläessäni sain oikeasti hyvää viiniä. Se tuoksui miellyttävältä; tuoksuttelin sitä useamman minuutin ennen kuin maltoin maistaa. Ja sitä oli mukavaa siemailla. En tuntenut mitään tarvetta kulauttaa lasillista kurkusta alas. Rentouduin ja nautin hetkestä.

Emmehän me olleet nuoria yliopisto-opiskelijoita, jotka viimeisillä penneillään ovat ostaneet halvinta mahdollista viiniä voidakseen hetken keskustella filosofisia toivoen vaikuttavansa boheemeilta. Eikä se haittaa. Todellisuus on paljon romantisoitua mielikuvaa miellyttävämpi. Ystävykset viinilasillisella keskustelemassa elämästä, arjesta ja haaveista. Mutta kyllähän filosofisiin sfääreihinkin eksyttiin. Välillä keskustelimme otsat kurtussa, välillä äänekäs nauru raikui pöydästämme. Voi olla, että joskus teemme tämän uudestaan. Toivottavasti.

Yksi lasillinen viiniä voi tehdä ihmeitä. Varsinkin jos sen juo ystävien kanssa. Nuo kaksi tuntia, jotka sain olla pelkästään Tuija, tekivät minulle hyvää. Palasin hymyssä suin kotiin rakkaitteni luokse nauttimaan vaimona ja äitinä olemisesta.

Sämpylät rullalla

Sämpyläntekijänä olen melko hyvä, vaikka itse sanonkin. Ainoa vikani on, etten jaksa tehdä niitä kovinkaan usein, koska se on käynyt tylsäksi. Tee taikina, anna kohota, pyörittele sämpylöiksi, anna vielä hetki kohota pellillä ja paista uunissa. Noin se suurin piirtein menee joka kerta. Joskus saatan heittäytyä villiksi ja voidella sämpylät maidolla ja koristella ne kaurahiutaleilla. Teinpä miten tahansa, niistä tulee yleensä hyviä, joten syön urakan päätteeksi puoli pellillistä juuri uunista tulleita sämpylöitä, mikä ei tee hyvää linjoilleni.

Eilen leipoessani sämpylöitä päätin kokeilla jotain uutta. Ihan vain tehdäkseni sämpylänteosta mielekkäämpää. Niinpä kaulin muutaman etäisesti suorakaidetta muistuttavan levyn, levitin pestoa ja käärin rullalle. Suurimman osan taikinasta päädyin tekemään normaaleiksi sämpylöiksi, ihan vain ettei varmasti mene hukkaan.

Miltä nämä pestotäytteiset rullasämpylät sitten maistuvat? En tiedä. Mies söi ne ennen kuin ehdin itse maistaa. Uskallan olettaa, että hyviä ovat. Syötäväksikelpaavia vähintään.

Olen siis jälleen kerran keksinyt jotain, minkä luultavasti on moni keksinyt jo ennen minua. Tämä pieni kokeilu kuitenkin inspiroi minua. Mutta mitä kaikkea tästä voi kehittääkään? Millaiset täytteet sopisivat rullasämpylöihin? Monia kokeilemisen arvoisia ideoita vilistää mielessäni. Juustoa.. Kasviksia.. Miksi ei vaikka bolognese-kastikettakin?

Toivottavasti pian on nyyttärit tai jokin muu tilaisuus tehdä erilaisia kokeiluja. Koekaniineja tarvitaan, kun leivontainspiraatio iskee.

Haikeutta talvisessa hämärässä

Talvi-iltojen pimeys tekee minusta hieman melankolisen. Tunnen sydämessäni epämääräistä kaipausta johonkin. En tiedä pitäisikö minun vetäytyä luomaan tämän tunteen inspiroimana jotain mahdollisesti syvällistä, vai pelkästään seisahtua kuuntelemaan hiljaisuutta. Se, etten oikeastaan voi tehdä kumpaakaan, saa minut tuntemaan voimattomuutta. Sydämeni käskee tehdä jotain, mitä en voi. Samaan aikaan kuitenkin tunnen iloa nähdessäni syyt, miksi en voi vetäytyä omaan rauhaani. Poikani ja mieheni, jotka tarvitsevat minua.

Tunnen hidastuneeni. Pimeydessä elän hitaammin. Askeleeni, ajatukseni, kaikki tapahtuu verkkaisemmin. Olen myös vähemmän läsnä. Sieluni silmin näen usein jotain ihan muuta kuin mitä silmieni edessä oikeastaan on. Mutta eipä siinä usein arkea kummallisempaa olekaan: puurokattila, imuri, pesukone. Samat seinät päivästä toiseen.

Odotan jo leudompia kelejä. Valoisan aikakin lisääntyy päivä päivältä. Tänäänkin valoa on monta minuuttia pidempi kuin eilen. Haikailen jo ulos heräämään tästä mökkeytymisen aiheuttamasta horteesta. Sääennustukset lupailevat tältä osin hyvää. Pian pitäisi olla leudompaa, jotta poikaa voi ulkoiluttaa vähän kauemmin. Että edes hetkeksi voisi pysähtyä katsomaan maisemaa, eikä tarvitsisi juosta vain lähimpään kauppaan.

Joskus sitä kaipaa niin pieniä asioita. Juuri nyt kaipaan enemmän vapautta kuin minulla on. Vapautta lähteä ulos ja viipyä hieman. Vapautta uppoutua kirjoittamaan. Tai vain haaveilemaan.

Vuoronumeroruljanssi

Olin menossa tapaamaan ystäviäni. Bussikortilla pääsisi kaupunkiin, mutta ei takaisin. Käveleminen hyisissä pakkaslukemissa pimeässä ei tuntunut houkuttelevalta, joten lähdin aikaisemmalla bussilla ehtiäkseni käydä lataamassa bussikorttiani ennen tapaamista. 20 minuuttiahan riittää siihen, eikö? Asian hoitaa alle minuutissa, mutta jonottamiseen pitää varata ainakin vartti.

Huomasin heti etten ollut varannut tarpeeksi aikaa. Niin tupaten täynnä jonottavia ihmisiä paikka oli. Mutta ei auta, kotiin käveleminen noissa Siperian ilmoissa ei edelleenkään houkutellut, joten painoin napista itselleni vuoronumeron. Taulussa luki numero 295, eli jonossa oli 15 ihmistä ennen minua. Eikä kaikilla selvästikään ollut yhtä yksinkertainen asia kuin minulla. Sitten katsahdin maahan. Siinä sen vuoronumerojakelijan alla lojui numero 297. Ja minä poimin sen.

Se oli ihan oikea. Päivämäärä täsmäsi ja kaikki. Joku oli hylännyt sen ilmeisesti kyllästyttyään odottamaan. Sen numeron avulla en myöhästyisi tapaamisesta. Itseasiassa saattaisin olla jopa hieman etuajassa paikalla. Mutta tuntui arveluttavalta päästä ohittamaan melkoinen jono. Toimisinko väärin, jos hyödyntäisin aikaisemman numeron? Konehan oli antanut minulle toisen numeron.

Taululle ilmestyi numero 296. Minulla ei ollut aikaa miettiä asiaa perinpohjaisesti. Päätin käyttää numeron ja päästä hoitamaan asiani, jos kukaan aiemmin paikalla olijoista ei älähtäisi. Sydämeni hakkasi ärsyttävän lujaa, kun numero 297 ilmestyi taululle, ja otin epävarman askeleen kohti tiskiä. Kukaan ei sanonut mitään. Ei tietenkään, suomalaisethan eivät yleensä sano mitään, vaikka kuinka ärsyttäisi. Sitä paitsi jokaisella heistä oli ollut tilaisuutensa nostaa lattialta tuo numero ja käyttää se itse. Niinpä kävelin muka-varmoin askelin kävelin eteenpäin ja hymyilin naiselle tiskin takana kertoessani asiani.

Sain asiani hoidettua alle minuutissa, kuten olin olettanutkin. En tosin uskaltanut katsoa jonottajien joukkoa livahtaessani ulos. Jotenkin tuntui, että olin etuillut törkeästi. Enkä tosiaan pitänyt tunteesta. Minussa on tiettyjä suomalaiselle tyypillisiä, suorastaan karikatyyrisiä, piirteitä. Kuten halu noudattaa sääntöjä.

Tämä pikkujuttu jäi vaivaamaan minua, ja siksi siitä nyt kirjoitankin. En oikeastaan tehnyt väärin, mutta ei tunnu siltä, että olisin tehnyt oikeinkaan. Ärsyttävää, miten voi tällainen typerä juttu jäädä häiritsemään. No, pari päivää, enkä muista toivottavasti muista enää koko asiaa.

Takauma raskausajoilta

Tavallisesti vältän blogissani tiettyjä äitiyteen liittyviä aiheita, mutta olkoon tällä kertaa. Siitä on nyt viitisen päivää, kun lopetin imettämisen kokonaan. Se sujui kivuttomammin kuin odotin. Pelkäsin, että poika riehuisi muutaman päivän, mutta hän otti asian aika rauhallisesti. Kinusi parina päivänä, ja sitten jätti asian sikseen. Luulin sen aiheen olevan osaltani jo käsitelty, mutta sainpa huomata unohtaneeni yhden asian, mikä lopettamista seuraisi. Hormoonien hetkellinen epätasapaino, kun kroppa siirtyy pois imetysmoodista.

Eilen eräs tilanne (jota en täällä ala ruotimaan, koska se liittyy muihin ihmisiin) sai minut melkein täysin raivostumaan. Ajattelin sitä ollessani yksin olohuoneessa, kun sisälläni alkoi kuohua niin, että olisin voinut heitellä esineitä ja raivota täysin holtittomasti. Järki sanoi kyllä, että reaktioni on nyt tarpeettoman raju ja yritin parhaani mukaan hillitä itseäni. Sitten itketti, kun en voinut raivota hillittömästi mieleni mukaan.

Tässä vaiheessa mies tuli kysymään, onko kaikki hyvin. Ja minun piti kertoa, että hormoonit vaan temppuilee, tuntuu samalta kuin olisi ollut taas raskaana. Mies näytti nousevan henkisesti varpailleen. Hänkin tuntui yhtäkkiä muistavan varoituksen imetyksen lopettamista seuraavasta hormoonimyrskystä.

En oikeastaan ollut paha hormoonihirviö ollessani raskaana. Tunteistani vain tuli yksioikoisempia: ei enää pahastumista tai loukkaantumista vaan yksinkertaisesti suuttumista tai raivostumista. Onneksi en silloinkaan suuttunut turhasta, vaikka suuttumukseni ilmenikin tarpeettoman voimakkaasti. Mutta oli se hankalaa. Pienimmätkin ärsytyksen aiheet raastoivat hermojani kuin ne olisivat olleet vereslihalla. Ja tämä olisi taas hetken aikaa riesanamme. Tosin oloni on jo seesteisempi, mutta en vielä uskalla luottaa siihen, että hormoonit olisivat jo asettuneet. Mutta onpa ainakin selkeämpikin syy keskittyä mukaviin asioihin.

Pakkaspäiväin askareita

Talven pakkaset ovat viimeinkin tulleet. Olen ehkä outo, mutta minä nautin tällaisista pakkaspäivistä. Enkä vain siksi, että teekupponen tuntuu erityisen mukavalta käsissä silloin. Minä voisin lähteä ulos samoilemaan ja tuntemaan kipristyksiä nenässäni. Katselisin huurteisia puita ja välillä puhaltaisin kunnolla, jotta näkisin kuinka hengitys voikaan höyrytä. Sitten sopivan tilaisuuden tullen hymähtäisin katsellessani heijastustani, jossa näkyisi huurteen tehneen minusta valkeatukkaisen. Tällaisen retken jälkeen se teekupponen vasta mukavalta tuntuukin.

Kotielämällä on kuitenkin tietyt vaatimukset, enkä voi viedä ulos pakkasiin tottumatonta poikaani. Joten kovat pakkaset pitää hyödyntää muuten. Eilen sulatin pakastimen. Tänään peitteet ja tyynyt ovat nauttimassa pakkasilmasta. Edellisestä kerrasta onkin jo vierähtänyt tarpeettoman paljon aikaa. Tekee hyvää antaa pölypunkeille ja muille peittopesiäisille vähän pakkasilmaa. Siis tekee hyvää meille ihmisille.

Talvea on vielä paljon jäljellä, joten edessä lienee leudompia pakkaspäiviä, jotka sopivat paremmin pojan ulkoiluttamiseen. Lumi narskumassa kenkien alla. Lumiukot ja kaikki muut talviset ilot. Ne kaikki ovat vielä edessä.

Voimattomuuden taakka

Jotkut aamut alkavat aivan samalla tavalla kuin monet muutkin aamut alkavat. Nouset nopeasti aloittaaksesi päivän, mutta heräät hitaasti. Köntystät keittiöön laittamaan aamuteetä ja puurokattilan tulille. Sivusilmällä näet peilistä hahmon, joka muistuttaa etäisesti kivikautista versiota itsestäsi. Siristelet väsyneen ärtyisenä, mutta kuitenkin varsin huolettomasti kuvitellessasi päivän menevän samoin kuin edelliset päivät. Ja sitten huomaat saaneesi viestin. Ja yhtäkkiä oletkin aivan hereillä.

Ei ole kauaakaan siitä, kun viimeksi aamu alkoi näin. Tällä kertaa puhelimeen oli yön aikana ilmestynyt lyhyt ilmoitus siitä, että eräs ystävä on täysin yllättäen joutunut sairaalaan ja tilanne on vakava. 

Huoli ja avuttomuus värittävät sen päivän. Sohvalle lamaantuminen ei auta ketään, joten arkea on pyöritettävä kuten muinakin päivinä. Mutta aina silloin tällöin huomio kiinnittyy siihen, ettei uusia viestejä ole tullut. Ajatukset herpaantuvat ja karkaavat sairaalassa makaavan ystävän luo. Voiko hän jo paremmin? Kai hän ylipäätään toipuu? Voisinko minä tehdä jotain?

Ei. Minä en voi tehdä mitään, paitsi rukoilla ja toivoa parasta. En voi parantaa ketään ajatukseni voimalla. En voi kannustaa telepaattisesti, eikä ystävyyden lämpö huoku minusta niin kauas. Olen niin voimaton ja avuton. Olisikin jotain mitä voin tehdä, niin sen tekisin. Ystäväni tietää, että jos jotain minulta tarvitsee, hänen tarvitsee vain pyytää.

Onneksi ne ihmiset, jotka voivat jotain ystäväni hyväksi tehdä, tekevät parhaansa. Tälläkin hetkellä. Mutta itse voin vain odottaa, että puhelimeeni tulee taas viesti. Epätietoisuus painaa. Voin vain toivoa, että kaipaamani viesti tulee pian ja siinä lukee, että kaikki on hyvin taas.

(lisäys 7.1. Odotettu viesti tuli. Ystävä toipuu.)

Haudatusta haasteesta toiseen

Olen yrittänyt miettiä sopivaa haastetta itselleni, näin alkaneen vuoden kunniaksi. Mikä olisi sellaista, joka kehittäisi minua haluamaani suuntaan ja olisi vielä realistisesti mahdollista? Minulla on monia haaveita, joita on mahdotonta toteuttaa, kuten maraton. Kyseinen unelma meni rikki polvieni mukana; en voi juosta niin pitkää matkaa. Se, surullista kyllä, selvisi aikoinaan alettuani treenaamaan maratonia varten.

Jouduin tekemään paljon surutyötä haudatessani maratonhaavettani. Muistan miten sain innostukseni näkemästäni unesta ja kuinka kipinä juoksemiseen vain jatkui. Tutustuin aiheeseen ja aloitin varovasti. Ehdin treenata muutaman viikon, kun yhtäkkiä eräänä aamuna pelkkä seisominen sattui polviini niin, etten ollut jaloillani pysyä. Toki minulla oli kolotuksia ollut jo aiemmin, mutta en ollut ollut huolissani niistä. Normaalia treenisärkyä vain, ajattelin.

Muutamassa päivässä olin taas normaalisti jaloillani, joskaan juosta en kärsinyt. Joten menin lääkäriin ja sain lähetteen ortopedille. Tutkimusten jälkeen hän totesi, että polvieni virheasennon vuoksi polvessa olevat luut ovat hioneet väliaineen pois ja hankaavat nyt vastakkain, mikä on aiheuttanut kipuni. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että juokseminen pitäisi jättää. Muu urheilu sen mukaan, miten polvet kestäisivät. Kipu ohjaisi kyllä.

Silloin ensimmäistä kertaa eläessäni itkin lääkärissä.

Yritin pitkään keksiä uutta liikuntaharrastusta juoksemisen tilalle. Kaikki, mistä vähänkään innostuin, piti jättää polvieni takia. Lopulta luovutin ja liikunta jäi kokonaan pitkäksi aikaa. Sitten vuosia myöhemmin kuulin taas kokeilemisenarvoisista lajeista, mutta vei aikaa motivoitua kokeilemaan mitään. Sittemmin olen löytänyt pari lajia (pilates, spinning ja vesijuoksu), joista pidän. Harvoin vain pääsee lähtemään. Tosin kipinääkään ei ole niin paljon, että järjestäisin mahdollisuuksia liikkumiselle.

Kaipaan jonkin tavoittelemista. Jotain, mihin ei liity vaaka, eikä mittanauha. Kaipaan haastetta, jotain maratonin veroista. Mutta en keksi mitään sopivaa ja realistista. En edelleenkään, vaikka olen vuosia miettinyt. Ehkäpä se minulle sopiva haaste ei ole urheilua. Siinä tapauksessa taisin antaa itselleni tämän vuoden haasteeni jo syksyllä. Taitaa tosiaan olla viisainta keskittyä siihen. Ehkä jopa onnistun, kun ei ole muita ylimääräisiä projekteja viemässä aikaa ja energiaa.

Hiukset - vaatimattomankin naisen kruunu

Yhdessä asiassa koen ymmärtäväni Britney Spearsia melko hyvin. Tarkoitan sitä tapausta muutaman vuoden takaa, jolloin hän ajeli hiuksensa pois. Koen samanlaisen impulssin, kun olen väsynyt ja turhautunut kaikkeen vanhaan ja kaipaan saada aloittaa alusta. Hiusten leikkaaminen on kuin julistus aiempaa vastaan. Sillä tavalla voi sanoa, ettei enää halua sitä, mitä oli aiemmin. Sitä, mitä itse oli aiemmin. Tekohan suorastaan huutaa, että mikä tahansa muutos on tervetullut. Maahan pudonneet hiukset ovat kuin tuhkat, joista feeniks on noussut uudessa kukoistuksessaan.

Siltä se ajatuksena tuntuu. En ole koskaan oikeasti uskaltanut ajella hiuksiani pois. En ole ollut niin väsynyt kaikkeen. Mutta kampaaja on myös oiva työväline, jos jotain muutosta kaipaa. Minä kaipasin, niinpä muutama päivä sitten jätin rakkaat ukkoseni keskenään, ja otin itselleni hieman hemmottelua ja muutosta tulevaa vuotta varten.

Minä en ole vielä löytänyt vakituista kampaajaa. Olen käynyt monella hyvällä ja ammattitaitoisella, mutta kukaan ei ole täyttänyt vaatimuksiani, jotta olisi saanut minusta vakioasiakkaan. Ehkä toivon liikoja, mutta odotukseni pyrin joka kerta pitämään realistisina. Niin nyt viimeksikin. Tällä kertaa valitsin kampaajan paikan nettisivujensa vuoksi, joilla vakuutettiin paikan olevan tunnettu hyvästä työnjäljestään.

Minut otti käsittelyynsä ystävällinen nainen, jolle kerroin toiveeni: helposti laitettavat ja kiinniylettävät hiukset, jotka näyttävät minulla hyvältä. Kampaaja ehdotti minulle melkeinpä samantien hieman kevennettyä, ylipitkää polkkatukkaa. Se suunnitelma sopi minulle ja laitoin rillini pois, jotta niitä ei tarvitsisi varoa. Kampaaja oli ammattitaitoinen, joskaan ei paras kohtaamani. Hän leikkasi minulle sellaisen mallin kuin oli sovittu ja laittoipa vielä kivan kampauksenkin.

En löytänyt vakiokampaajaani vieläkään. Emme löytäneet hyvää yhteyttä jutusteluun ja puhuimme jatkuvasti asioista hieman eri näkökulmista. En yllättyisi, jos hän pitäisi minua hieman tuomitsevana ja lapsellisena. Hän tuntui puuttuvan ajattelutapaani hieman opettajamaisesti, jos ihmettelin ääneen jotain. Aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt ihmettelyn ja paheksumisen eroa. Tai ymmärtänyt minun ymmärtävän tämän eron. Mutta mukava nainen toki. Hän vain tuntui välttävän kovasti kaikkea, mikä vaikutti vähänkään paheksuvalta. Vaikka emme keskustelleet mistään erityisen kriittisistä aiheista.

Toinen syy siihen, miksi kokeilen seuraavan kerran jotakuta toista kampaajaa on se, etten ole täydellisen tyytyväinen työnjälkeen. Olin hyvin tyytyväinen hiuksiini kampaajalta lähdettyäni, mutta nyt kun hiukseni on pesty ja arkisessa asussaan, en ole tyytyväinen. Latvat hapsottavat vähän minne sattuu, eivätkä asetu luonnollisesti kovinkaan hyvin. Kerroin kyllä, etten käytä arkena muotoilutuotteita, mutta ilmeisesti pitää alkaa. Haluan kuitenkin näyttää siistiltä, ja laittamista nämä nyt vaativat ollakseen kivat. Ei kuitenkaan onneksi paljon. Mutta selvästikin olen aivan liian luonnonlapsimainen tälle kampaajalle.

Olkoot kuinka pinnallista tahansa, mutta hiukset ovat iso juttu naiselle. Ne määrittävät paljon sitä, millaisen kuvan annamme itsestämme. Joten etsintä jatkuu. En oikeastaan ole lainkaan harmissani, koska jossain määrin minusta on kiva käydä eri kampaajilla. Kun tietää millaisia paikkoja kannattaa vältellä, saa kokea erilaisia, mutta ammattitaitoisia leikkauksia.