Kuningatartiikerikakku

Hyvä on. Vaikka tämä ei ole leivontablogi, haluan jakaa jotain mitä itse kehittelin. Tai ainakin osittain itse. Minä en ole sillä tavalla innovatiivinen, että aivoni tuottaisivat aivan uusia ja ennennäkemättömiä ideoita, mutta jossain määrin pystyn viemään ideoita johonkin suuntaan. Pikkukekkereitä varten kehittelin muunnelman tiikerikakusta, jonka ohjeen kömpelösti yritän tähän rustata.

Kakun perusohjeena käytin Kinuskikissan tiikerikakku -ohjetta. Tein vain muutaman muutoksen. Jaoin taikinan kahteen osaan ennen kuin lisäsin kaiken kerman taikinaan. Vähensin myös hieman kerman määrää, koska värjäsin tumman osan täysmustikkamehulla, joka lisää nesteen määrää taikinassa. Tummemman värin aikaansaamiseksi olisi kai pitänyt käyttää ihan elintarvikeväriä. Joka tapauksessa koska taikinassa oli vähän enemmän nestettä, paistoaika piteni noin 10 min (ja aavistuksen miedommassa lämpötilassa).

Kypsän ja jäähtyneen kakun halkaisin, täytin kuningatarhillolla (käytin kuningatarhilloa vain voidakseni sanoa kakkua kuningatartiikeriksi) ja kermavaahdolla. Lopuksi ripottelin päälle hieman tomusokeria koristeeksi.

Kakusta tuli melko hyvä. En kuitenkaan ole varma, onko se niin hyvää, että olisi kaiken vaivannäön väärti. Osa vieraista piti kakusta kovasti, osa ei juuri lämmennyt idealle. Makuasioita, niin kuin kakut yleensäkin.

En todenäköisesti useinkaan laita leivontajuttuja tänne, mutta voi olla että toistekin tällainen päivitys tulee.

Pienet ja alkoholittomat juhlat

Nyt, kun olemme lapsellinen pariskunta, ei tule kuuloonkaan järjestää juhlia, joissa viini virtaisi ja ryyppylaulut raikaisivat. Ei sillä, että meillä aiemminkaan sellaisia oli. Mutta nyt ihan mielelläni keskityn järjestämään juhlia, joissa alkoholi on jätetty kokonaan pois. Ei ehkä pitäisi olla yllättynyt siitä, miten helppoa se oikeastaan on.

Minä pidän pienistä, epämuodollisista kekkereistä, joissa "teema" on suunnilleen englantilainen iltapäivätee. Varsinaista teemaa en jaksa juhliini ottaa, mutta ajatus siitä, että juomme teetä (kahvia, mehua tms.) ja nautimme erilaisia leipomuksia hyvässä seurassa yhdessä keskustellen ja nauraen, miellyttää minua. Se on niin helppoa kuin sen itselleen tekee. Leipomukset voi ostaa valmiina. Juomatarjonnan ei tarvitse olla tylsästi peruskahvia ja tavallista teetä. Nykyään erilaiset teet, kahvit, mehut ja limonadit ovat valikoimiltaan mielikuvituksellisen ilahduttavat. On tavallisempaa ja eksoottisempaa. Niin pystyy tarjoamaan jotain erityistä, josta voi myös syntyä keskustelua. Ennakkoluuloisia vieraita varten kannattaa laittaa tarjolle myös jotain turvallisia vaihtoehtoja.

Itse tuleviin pikku kekkereihini aion leipoa muutaman kakun (ja täydentää tarjoiluani kaupan valikoimalla, olenhan pienen lapsen ei-vielä?-superäiti). Lisäksi tarjoan teetä ja kahvia, kuplivaa kuusenkerkkäjuomaa ja mehua. Lisäksi siivoan kotini edustuskelpoiseksi, mutta rennolla otteella - ei ole tarpeen steriloida sohvaa (toivottavasti). Lopuksi pukeudun rennon viehättävästi, koska en ole tehnyt niin aikoihin, ja annan osan kekkereiden tunnelmasta vieraiden vastuulle. En suostu stressaamaan asioista, joille en voi mitään.

En ole kutsunut monia, vain muutamia ystäväperheitä, joiden kanssa tiedän keskustelun kulkevan. Ei tarvitse pelätä kyräilijöitä ja arvostelijoita, paikalla on vain mukavaa ja hyväntahtoista porukkaa. Olen niin iloinen, ettei minulla ole velvollisuutta kutsua ketään. Siinä epämuodolliset pikkukekkerit ovat valovuosia edellä muodollisia sukujuhlia (häitä, hautajaisia jne.). Minullakin on tuttavia, jotka toisivat omat juomansa, vaikka kiellettäisiin. He eivät osaa erottaa juhlimista ryyppäämisestä.

Kutsutuissa ei ole tällä kertaa ketään, joka alkoholia kaipaisi. Juhlien tarkoitus on juhlistaa ja nauttia hetkestä ja elämästä, ei humaltua. Tosin vaikka tarjolla olisi shamppanjaa ja muuta alkoholipitoista, ei silti juhlissa olisi tarkoitus kännätä ja ryypätä. Toivon, että tällä kertaa maltan rentoutua ja seurustella enemmän vieraiden kanssa. Viimeksihän sitä tuli vain mietittyä tarjoilun riittävyyttä ja muita emännöinnin logistisia ongelmia. 

Pari sanaa avioliiton ulkopuolisesta rakkaudesta

Luin tässä juuri Jojo Moyesin kirjoittaman Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -kirjan. Se on hieman erilainen rakkausromaani, joskin minun mielestäni todella hyvä idea on lopulta aika keskinkertainen romaani. Ennalta-arvattavia juonenkäänteitä ja muutama karikatyyrinen hahmo, mutta en kuitenkaan sanoisi huonoksi kirjaksi. En kerro tässä siitä enempää, jos joku vaikka kiinnostuu ja haluaa lukea siitä enemmän.

Aloin kuitenkin kirjan myötä miettimään avioliiton ulkopuolisia suhteita. Ainakin ajatuksentasolla minun on helpompi hyväksyä menneisyydessä, eri aikakautena tapahtuneet aviorikokset. Oikeastaan vain sen vuoksi, että silloin oli turhan yleistä, että avioliitot järjestettiin kysymättä ja morsiamen/sulhasen etua ajattelematta rahan tai vallan vuoksi. Siinä voi hyvinkin sydän pamppailla avioliiton ulkopuolelle, jos alttarilla on tullut liitetyksi ihmiseen, johon ei tunne yhteyttä. Useimmat meistä kuitenkin kaipaavat saada rakastaa ja tulla rakastetuiksi.

Nykyaikana tosin ei olla samassa tilanteessa. Useimmat saavat valita puolisonsa, mutta silti joskus puoliso jää etäiseksi. Vaikka eroaminen onkin tänä aikana helpompaa, jäädään kylmään avioliittoon ja annetaan sydämen pamppailla vieraisiin.

Minun olisi vaikeaa antaa anteeksi. Me menimme rakkaudesta naimisiin, ilman pakkoa. Me molemmat olimme valmiita ja halukkaita sitoutumaan liittoomme ja hoitamaan sitä. Voisin hyväksyä sen, että tunteille ei voinut mitään, mutta kyse onkin siitä, mitä tekee. Rehellisesti sanoen en ole miehestäni huolissani yhtään. Jos joku olisi aina tismalleen oikeassa ennustaessaan tulevaisuutta ja sanoisi minulle, että toinen meistä pettää, miettisin kauhuissani, mikä ihme minut saa sellaista tekemään. 

Uskon kyllä, että otollisissa olosuhteissa Mies voisi ihastua toiseen, hän on kuitenkin ihan tavallinen mies. Mutta hän ei voisi pettää minua, vaimoaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että miehen moraali lamaannuttaisi hänet täysin, jos hän kokisi olevansa matkalla väärään. Olen saanut huomata sen monta kertaa.

Ehkä olen idealisti (ja olenkin), mutta jokaisen pitäisi mennä naimisiin harkitusti, ilman pakkoa. Nykyaikana ei ole tarvetta hoitaa sukujen ja maiden välisiä suhteita avioliitoilla. Epätoivoinen, avioliiton ulkopuolinen rakkaus saisi kuulua historiaan ja kirjallisuuteen. Parhaimmat avioliitot eivät todennäköisesti koskaan ole sopivaa elokuva- tai bestseller-materiaalia.

Ohihuutaen palanen toisten tarinaa

Tässä eräänä päivänä olin työntelemässä poikaa vaunuissaan, kuten monena muunakin päivänä. Tuona päivänä kuitenkin ajoi ohitseni teinikuski kavereineen, jonka mielestä oli hauskaa yrittää säikäyttää jalankulkijoita huutamalla ikkunasta AARgh! (tms.) niin lujaa kuin nuorista keuhkoista lähtee. En tuolla kertaa mainittavasti hätkähtänyt. Poika ei ohiajavasta autosta kajautettuun karjahdukseen herännyt, tai edes värähtänyt.

Se toi mieleeni kuitenkin toisen tapauksen parin vuoden takaa.

Olimme Miehen kanssa olleet naimisissa reilun vuoden verran. Ja minulla oli (tuolloinkin) elämäntapojen parannusprojekti meneillään. Olin kannustukseksi hankkinut itselleni kirpparilta uudet ulkoiluvaatteet, joissa lähdin ulkoilemaan. Mies tuli mukaan treenaajakseni.

Emme olleet kävelleet pitkääkään matkaa, kun takaatulevasta autosta aivan yllättäen joku takapenkiltä työnsi päänsä ulos ikkunasta ja huusi jotain, minkä tulkitsin tarkoittavan itseään myyvää naista. Ihan varma en ollut, mutta äänen vihainen, katkera ja juopunut sävy viittasi vahvasti siihen suuntaan. Säikähdin sen verran, että hyppäsin puolisen metriä ilmaan ja laskeuduttuani tarrasin mieheen kiinni. Hänkin säpsähti huutoa.

Sitten tulin vihaiseksi ja kiihdytin askeleitani, jotta voisin vähintäänkin näyttää pari rumempaa käsimerkkiä liikennevaloihin pysähtyneelle autolle (ja sen matkustajille). En kuitenkaan ehtinyt, kun auto jo renkaat ulvoen pakeni valojen muututtua vihreiksi. En nähnyt ja kuullut heistä enää koskaan tuon jälkeen.

Me tulimme miehen kanssa yhdessä siihen tulokseen, että huutaja oli erehtynyt henkilöstä. Ja päissään oli reagoinut sopivaksi katsomallaan tavalla, kun oli luullut itselleen tärkeän tytön kävelevän jonkun vieraan miehen kanssa. Ja kun oli tajunnut erehdyksensä, paettiin tilannetta. Miehen osalta asiaa ei tarvinnut enempää käsitellä. Minua tämä vaivasi kauan.

Mietin kenen vaatteita olin ostanut kirpparilta, enkä enää voinut käyttää ostamaani takkia. Ei sillä, että myyjä olisi välttämättä huono ihminen, en tiedä hänestä mitään, en vaan halunnut enää kuulla toiselle tarkoitettuja huutoja, ja takkia käyttäessäni olin jatkuvasti niskakarvat pystyssä. Todella rentouttavaa ulkoilua...

Mietin myös, että entä jos minun ja miehen suhde ei olisikaan vakaalla pohjalla. Tuo satunnainen huuto olisi pahimmassa tapauksessa voinut kylvää melkoisen epäilyksen siemenen mieheni mieleen. Enkä olisi voinut asialle mitään. Onneksi asiat meidän tapauksessamme oli hyvin, eikä miehelle tullut mieleenkään muu vaihtoehto kuin että huutaja oli erehtynyt henkilöstä.

Mitä tästä sitten voi oppia? Toivottavasti jotain.