Hääpäivänmatka, osa 2: Aurinkoinen Keuruu

Olimme katselleet sadetta sinä päivänä monesta eri ikkunasta. Oli tullut tihkusadetta ja vähän ankarampaakin sadetta. Alkoi kuitenkin vaikuttamaan siltä, että sade oli ainakin vähäksi aikaa lakkaamassa, joten päätimme hieman etuajassa lähteä kohti majapaikkaamme, Keuruun mummolaa. Jospa olisimme onnekkaita ja pääsisimme etuajassa huoneeseemme. Voisimme käydä sängylle ja katsella televisiota, kunnes hyppäisimme seuraavana päivänä junaan ja palaisimme kotiin toipumaan matkapettymyksestä.

Keuruun mummola sijaitsee hyvällä paikalla lähellä sekä asemaa että keskustaa, aivan vanhan kirkon vieressä. Mummolasta näkee, että sitä on kunnostettu perusteellisesti, mutta vanhaa kunnioittaen. Me pidämme vanhoista puutaloista, ja paljolti siksi olimme valinneet tämän majapaikaksemme hääpäivämatkallemme.

Matkan tunnelma muuttui lähes välittömästi astuttuamme sisään mummolaan. Meidät otti vastaan hyvin ystävällinen nainen, joka esitteli itsensä Merviksi. Hän oli tarttuvan hyvällä tuulella, mikä teki vain hyvää väsyneille ja pettyneille matkaajille.

Saimme haistella talon tunnelmaa ja ihmetellä vanhoja esineitä. Mervi johdatti meidät yläkertaan,

jossa huoneet sijaitsevat, ja antoi meidän kurkistaa myös huoneisiin, joiden vieraat eivät vielä olleet saapuneet. Jokainen on sisustettu hieman eri tavalla, mutta tietty vanhanajan tunnelma niistä jokaisesta löytyy. Meidät sijoitettiin Saaran kamariin.

Mervi antoi vinkkejä illan tapahtumista seudulla, mutta siinä vaiheessa haaveilimme edelleen pelkästään sängystä, jolla maata hetken aikaa. Enkä oikein tuntenut halua enää mennä jonnekin, pettyisin vaan jälleen kerran. Mervin vetäydyttyä alakertaan jatkamaan töitään, me teimme sen, mistä olimme jo tunteja haaveilleet: kävimme makaamaan sängylle. Poika välissämme (yöksi hänelle oli matkavuode) torkuimme hetken aikaa ja toivuimme matkan rasituksista. Ja se teki hyvää. Suorastaan ihmeitä.

Yläkerran aulassa on pieni keittiö majoittuvien yhteiskäyttöön, ja siinä kahvitellessamme (minä join teetä) saapui eräs rouva tyttärensä kanssa. Ystävällisen puheliaita ja tarjoutuivat lähtemään kanssamme Kamanan alueelle, jossa olisi joku tapahtuma. Aiemmin Mervin vinkatessa tästä emme olleet sillä tuulella, että olisimme halunneet lähteä mihinkään. Mutta nyt levättyämme olimme taas valmiita tekemään jotain. Uskalsin jopa odottaa, että meillä saattaisi olla hauskaa.

Ja meillä oli, vaikka sade olikin rokottanut kojujen ja kävijöiden määrää. Kiersimme kojuja, joskaan emme löytäneet mitään meille sopivaa. Lopulta Mies uhrasi ehdotuksestani koko käteisvarantonsa (4 euroa) pallonheittoon. Mies heitti hyvin ja voitti pojallemme leluja, joilla hän tosin saa leikkiä vasta kahden vuoden päästä.

Meidän täytyi palata majapaikkaan melko pian, koska Poika oli väsynyt. Mutta tässä vaiheessa matka oli sitä hymyä ja yhdessä nauramista, mitä olin toivonut ja odottanutkin. Sadettakaan ei ollut näkynyt muutamaan tuntiin. Tuntui sittenkin siltä, että matka Keuruulle oli ollut hyvä idea.

Vietimme loppuillan yläkerran aulassa teekupposten äärellä aiemmin tapaamiemme rouvan ja hänen tyttärensä kanssa. Poikamme nukkui huoneessamme päivän rasituksista uupuneena. Niin paljon uutta ja ihmeellistä oli taas nähty.

Loppujen lopuksi päivästä jäi hyvä mieli. Matka ei alkanut kaikkein miellyttävimmällä tavalla, mutta päättyi kuitenkin hymyyn.

Melkein. Yksi ainoa valittamisen aihe minulla vielä on. Keuruun mummola on miellyttävä paikka, ja pidän paljon sen vanhanajan tunnelmasta. Suosittelen sitä kyllä mielelläni ja vapaaehtoisesti. Minulle ainoa häiritsevä asia oli liikenteen äänet, joiden vuoksi minun oli vaikea saada nukutuksi. Joku paikallinen ajoi yön aikana useasti ohi jumputijumputi-autollaan. En kirjoita tähän, mitä kyseisestä henkilöstä yön tunteina ajattelin.


Aamulla väsyneinä kömmimme alakertaan aamiaiselle. Vanhat suomi-iskelmät soivat taustalla. Aamiainen oli pieni, mutta mielestäni aivan riittävä. Sen aikaa vielä annoimme vanhan rakennuksen pitää meitä irti arjesta. Tuolla olisi hyvin helppoa antaa itsensä matkata henkisesti eri aikaan ja paikkaan. Jättää nykyhetki huolineen hetkeksi.

Pakkasimme ja luovutimme kamarimme. Kävimme siinä puodissa, joka oli ollut poikkeuksellisesti kiinni edellisenä päivänä, ja sain ostettua pari pientä matkamuistoa. Sitten viimeinen kahvitteluhetki Keuruulla ennen junan lähtöä. Junassa oli täyttä. Emme puhuneet juurikaan kotimatkan aikana.

Matka oli ohitse. Se oli hyvä matka, loppujen lopuksi. Keuruu on kaunis pieni kaupunki. Valitsimme vain väärän ajankohdan, ja matkailukausi oli jo ohi. Ilmeisesti siellä pitää vielä käydä uudestaan. Jos vaikka näkisi näitä hienoja paikkoja, kuten vanhan kirkon, sisäpuoleltakin. Ja ehkä kannattaa lähteä autolla seuraavalla kerralla, niin voi nähdä vielä enemmän asioita Keuruun seudulta.

Hääpäivänmatka, osa 1: Sateinen Keuruu

Silloin aamulla oli stressaantuneen matkakuumeista lähtötohinaa. Varmistin, että meillä oli kaikki tarpeellinen, eikä mitään ylimääräistä. Oli tarkoitus tehdä neljännen hääpäivämme kunniaksi pikkuinen matka, yönyli reissu Keuruulle, ja matkatavarat oli tarkoitus pitää niin vähäisinä kuin suinkin mahdollista. Sateenuhkaa oli ilmassa, kun nappasimme repun, hoitolaukun ja pojan matkarattaissa lähteäksemme asemalle.

Poika tykkäsi junasta. Konduktööri antoi hänelle oman lipun (joka meni sitten suuhun). Oli hauskaa katsella ohikiitävää maisemaa. Ensimmäiset viisi minuuttia. Sitten väsymys otti vallan. Loppumatka olikin tuudittelua. Vuorotellen sylitimme pientä tai katselimme kuinka sade tekee viiruja junan ikkunaan. Lopulta Poika nukahti syliin vain varttia ennen perille saapumista.

 Keuruu oli tihkusateinen, kun saavuimme perille. Ihastelimme hetken kaunista asemarakennusta, ja kävimme vieressä olevassa antiikkipuodissa. Sieltä emme löytäneet meille mitään, pieneksi pettymykseksi.

Siitä lähdimme kiertelemään vanhan Keuruun aluetta. Tosin saimme nopeasti huomata, että matkailijoiden kannattaa tulla Keuruulle viimeistään 16.8., jolloin paikkoihin pääsee vielä sisälle. Harmittihan se. Mutta eivät onneksi peitä vanhoja rakennuksia peitoilla turistiajan ulkopuolella, joten saimme sentään katselella mm. vanhaa kirkkoa ulkopuolelta.

Tihkusateen alkaessa muuttua varsinaiseksi sateeksi, lähdimme kohti keskustaa. Kävimme postissa lähettämässä kortin mm. itsellemme matkamuistoksi. Saimme huomata, että ainoa kauppa, jossa olin etukäteen päättänyt käydä, oli poikkeuksellisesti suljettu juuri kyseisenä päivänä. Löysimme takakujalta antikvariaatin, josta ehdin nopeasti ostaa pari kirjaa ennen kuin poika kovaan ääneen vaati puodista poistumista. Siispä menimme ravintolaan ravitsemaan perhettämme. Ruokaa odotellessa katselimme kuinka sade vaan yltyi, hellitti hetkeksi ja yltyi taas. Katselimme kelloa ja totesimme, että vielä on pari tuntia ennen kuin majapaikkaan päästään.

Mies alkoi näyttää väsyneeltä. Istuimme ja odotimme vain. Paljoakaan ei puhuttu. Kävelimme taas hetken ja menimme kahvilaan istumaan ja odottamaan. Sadekin yltyi taas. Siinä hetkessä taisin väsyä itsekin. Keuruunmatka alkoi kaduttaa. Pelkkää sadetta, eikä mihinkään pääse, mihin olisi halunnut. Paremminkin olisi voinut tämän ajan ja rahan käyttää. Kaikki odotukseni matkan suhteen olivat tulleet petetyksi. Tunsin itseni hölmöksi, koska olin tainnut etukäteen romantisoida matkaa aika paljon. Hyvien hetkien sijaan meille jäisi muistoja yliväsyneestä pojasta, väsyneen kireästä miehestä ja kuinka pettymykset runtelivat meitä.

(Jatkan tarinaa hääpäivämatkastamme osassa 2)

Uteliaat naiset ikkunassa

Ystäväpiirimme kokoontuu silloin tällöin viettämään sivistynyttä juoruilutuokiota. Tee ei ehkä ole yhtä hyvää kuin teehuoneella, mutta seura kompensoi mahtavasti, eikä tarvitse varoa sanojaan, kun kaikki kuulolla olevat korvat kuuluvat ystäville. Tavallisesti keskustelumme liikkuukin melko arvaamattomissa ulottuvuuksissa, täysin spontaanisti rönsyillen.

Erään kerran Neiti Vihreän luona keskustelu alkoi takkuamaan, kun yksi alkoi tarkkailla kadulla näkyvää tilannetta, ja me muut tietenkin kurkkasimme moista häiriötekijää. Hetkeä myöhemmin olimme kaikki siirtyneet katsomaan tosielämän rakkausdraamaa keittiönikkunasta, josta kadulle näki parhaiten. Nuori mies ja nuori nainen (meille täysin tuntemattomia) olivat keskityneet hetkeen, eivätkä huomanneet kuinka läheisen kerrostalon ikkunassa oli pieni joukko epäkohteliaan uteliaita naisia toljottamassa.

Se oli kuin kohtaus elokuvasta, josta puuttuivat äänet ja tekstitys. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä he toisilleen sanoivat, mutta tilanteen tunteellisuus ei jäänyt huomaamatta.

Kun he katselivat toisiaan tosiaan kädestä pidelleen, pääsi naisilta hellä "Aaaw". Kun nainen laski katseensa maahan, annettiin miehelle ohjeita. "Halaa häntä!", huusi Liikeri-rouva. "Niin, etkö näe, että tarvitsee sitä?", jatkoi Neiti Vihreä. Ja kun mies vähän myöhemmin todella halasi naista, kuulin, kuinka neiti Vihreä parahti "Suutele häntä, typerys!" Mutta mies oli ilmeisesti kuuro telepaattisille ohjeille, eikä tehnyt niin.

Kun pari alkoi lähteä eri suuntiin, me myös aloimme palata jäähtyneiden teekuppostemme äärelle. Joku vielä vilkaisi kadulle nähdäkseen, kuinka mies vielä huusi jotain naiselle, ja tämä palasi takaisin. Niinpä me rynnistimme tekemään lisää nenän jälkiä keittiön ikkunaan.

He juttelivat vielä hetken. Sitten mies laski irti naisen kädestä, ja se vain valahti velttona alas. Meillä välähti, se taisikin olla erokeskustelu. Yksi parisuhde päättyi siinä kadulla, meidän silmiemme edessä. "En hyväksy tätä", protestoi Neiti Vihreä, joka oli jo mielessään nähnyt suuren rakkaustarinan, ja päätti, että kyseessä oli ero Casablancan tapaan. Minun oli tunnustettava, etten ole nähnyt Casablancaa ja sain osakseni ystävällisen paheksuvia katseita. Kun minulle avattiin, millainen on Casablanca-ero, niin minä puolestani prostestoin, että parempi olisi, jos nämä vasta olisivat matkalla tosirakkautensa luokse, eikä pois sen luota.

Kadulla ei enää näkynyt ketään. Tilanteesta jäi lievä syyllisyyden jälkimaku. Uteliaisuutemme ja romantiikannälkämme sokaisemina olimme antautuneet tirkistelemään toisten elämää. Inhimillistä, joskin epäkohteliasta. Itse opin tilanteesta sen, että jos esittää suurella julkisen paikan näyttämöllä kohtauksen elämästään, ei saa uskotella itselleen, ettei kukaan katselisi vain siksi, että kadulla ei näy ketään. Jossain ikkunassa voi olla joku, joka tulkitsee tilanteen mielensä mukaisesti.

Pahan ilman merkit

Meillä on miehen kanssa sopimus, jota olemme molemmat kunnioittaneet: Vaikka emme itse näkisi tarpeelliseksi, niin menemme lääkäriin, jos puoliso pyytää. Nyt viimeksi oli minun vuoroni mennä lääkäriin, kun mies niin pyysi.

En olisi halunnut. Vaiva on nolo, enkä tuntenut oloani sairaaksi. Olisin paljon mieluummin vain odotellut, josko se vain yhtäkkiä itsestään loppuisi. Melko yhtäkkiä, joskin huomaamatta, se oli alkanutkin. Mutta kun mies niin pyysi, minä menin lääkäriin keskustelemaan ilmavaivoistani, joille ei vaikuttanut olevan mitään selvää syytä.

Huolimatta villin mielikuvitukseni etukäteen esittelemistä skenaarioista, lääkärikäynti oli varsin asiallinen. Lääkäri ei nauranut ja otti asian vakavasti. Keskustelimme erityisesti ruokavaliostani ja minä kerroin kaiken niin kuin se on, niin selvästi kuin osasin. Haastavinta oli kuvailla se, millaista ilmaa minusta pääsee: äänetöntä ja pahanhajuista. Lopulta keksin sanoa myös sen, että tulee mieleen laktoosi-intoleranssi, joka minulla on todettu jo lapsuudessa.

Ja todennäköisin selitys löytyikin tätä kautta. Minä olen pärjännyt tähän asti vähälaktoosisella ruokavaliolla. Kuitenkin jostain syystä lapsen saaminen voi saada laktoosi-intoleranssin puhkeamaan, tai niin kuin minun tapauksessa, etenemään niin pahaksi, että pitää siirtyä laktoosittomaan ruokavalioon. Niin lääkäri minulle selitti.

Hieman olin hämilläni siitä, etten ollut tullut edes ajatelleeksi sitä, että näin voisi käydä. Diagnoosin varmistamiseksi minusta otettiin myös muutama verikoe, jotka sulkevat pois muut todennäköiset selitykset. Mitään vakavaa tämä ei joka tapauksessa ole.

Olen nyt vajaan viikon elänyt laktoosittomana. En ole täysin ilmavaivavapaa, mutta tilanne on merkittävästi parantunut eli selvästi voin paremmin. En ollut aiemmin edes huomannut, miten paljon minulla oli turvotusta. Sitä oli kaiken aikaa, joten siihen ei osannut kiinnittää huomiota, etenkään koska hieman on ylipainoa muutenkin. Nyt sekin on vähenemään päin. Ja kaikki kiitos tästä sopimukselle, jonka tein miehen kanssa. Muutoin eläisimme tämän kanssa vieläkin.

Haluan sanoa, että lääkäriin kannattaa mennä valittamaan noloakin vaivaa, ties vaikka siitä pääsisi eroon. Yritän muistaa tämän jatkossa itsekin.

Kuka ei syö pakkopullaa

Olen pari kertaa kirjoittanut siitä, miten itse toimin emäntänä juhlissa. En ole suurten juhlien emäntä, pidän epämuodollisemmista illanistujaisista. Mutta elämä ei ole pelkkää emännöintiä, ja siksi ajattelin ihan vastapainoksi kirjoittaa vieraanaolemisestani.

Minut vieraana on helppoa laittaa kategoriaan "hankala", joskus olen ollut "kiittämätön", jopa "epäkohtelias" ja "epäkunnioittava". Niin on tapahtunut pari kertaa, ja tuskinpa olen viimeistä kertaa kokenut. Tutut osaavat jo ottaa minun hankaluuteni huomioon, mutta muut eivät tietenkään.

En ole etikettiasiantuntija. Minulla on silti varsin voimakas näkemys siitä, miten on hyvä pyrkiä käyttäytymään oli sitten emäntä tai vieras. Hyvät käytöstavat ovat itsestäänselvät, mutta muutoin vähänkään virallisemmassa tilanteessa on omat, monimutkaiset tanssiaskeleensa. Mutta ei tanssissakaan ole kohteliasta tehdä suurta numeroa siitä, että tanssipari tahtomattaan astuu varpaille.

Minun tapauksessani kyse on minun syömisongelmastani. Minä en voi syödä mitään, mikä ei ole minulle tuttua ruokaa. Olen ollut tällainen aina. Tiedän kyllä, että vika on minun päässäni, mutta se ei muuta sitä, että yksinkertaisesti en vain voi. En voi edes maistaa. Voin toki teeskennellä. Samalla tavalla vanhemmat teeskentelevät lapsilleen syövänsä näiden hiekkakakkuja. Fiksu emäntä/isäntä teeskentelee uskovansa minun syövän tyytyväisenä. Sillä tavoin voin nauttia juhlista ja niiden tunnelmasta siinä missä muutkin. Ruoka ja juoma eivät ole se, mikä tekee juhlista juhlat.

Mutta sitten on ne juhlat, joihin emäntä/isäntä on laittanut ruokaa monta päivää kaikkien kulinaristisien rituaalien ja taiteen sääntöjen mukaan. Näitä tilaisuuksia minä pelkään, ja parhaani mukaan jätän väliin. Nämä ovat yleensä niitä juhlia, joissa ruoka ja juoma on pääosassa, eikä niissä koskaan ymmärretä sitä, että minä en todellakaan voi edes maistaa, vaikka osaankin antaa arvoa kaikelle sille vaivannäölle mitä on nähty. On aivan hirveää joutua painokkaasti ja toistuvasti kieltäytymään, kun innokkaasti tarjotaan "jotain erityisen hienoa ja kallista ja vaikka mitä upean mahtavaa" syötävää. Monesti käy niin, että minä vetäydyn syyllisyydentuntoisena ja itku kurkussa kauemmaksi odottamaan kotiinpääsyä. Emäntä/isäntä on kiukkunen ja mutisee muille, kuinka Tuija ei suostu edes maistamaan, vaikka niin paljon on nähty vaivaa. Ihan tahallaan haluaa vaan loukata ja olla epäkunnioittava.

Ja niin tunnelma on pilalla.

Minä en pyydä, että minua varten erikseen laitetaan mitään. Minä pyydän, että minusta ei tehdä numeroa, eikä syömiseeni tai syömättömyyteeni kiinnitetä mitään huomiota. Enkä todellakaan halua mitään terapiahetkeä syömishäiriööni - juhlat eivät ole sitä varten. Tekeekö se minusta hankalan, epäkunnioittavan ja epäkiitollisen vieraan? Miksi on pakko syödä, jos ei halua?

Elämyksiä teehuoneessa

Viime lauantaina kävin paikassa, mitä voisi kuvailla teeihmisen omaksi palaksi paratiisiä: Teeleidissä, Jyväskylässä. Kyseessä on teehuone (ja teekauppa).

Paikkaa ei voi sanoa kahvilaksi, koska kahvia sieltä ei saa. Mies otti inkivääriolutta, koska oli lämmin päivä, eikä kuuma tee maistunut. (Ohimennen sanottuna, minusta on vähän hassua, että kahvi-ihmiset voivat juoda kahvia helteelläkin, mutteivät teetä.) Inkiväärioluensa juotuaan mies lähti viettämään laatuaikaa pojan kanssa. Minä jäin teehuoneelle nauttimaan teetä ja parin ystävän seurasta.

Suosittelen ehdottomasti Teeleidiä jokaiselle teeihmiselle. Sinne kannattaa poiketa pidemmänkin matkan päästä. Ja aikaa kannattaa varata runsaasti, koska nautinnollinen teehetki vaatii aikaa.

Erityinen hetki alkaa teen valitsemisella. Saa pohtia ajan kanssa, mitä mahtaisi haluta. Valikoima on runsas ja monipuolinen. Useita kymmeniä purkkeja teetä, joista valita se omansa. On osa nautintoa saada lukea purkin kyljestä kuvaus, haistaa teetä ja lopulta löytää se senkertainen nautinto. Päätös voi olla vaikea, mutta sitä helpottaa, kun toteaa tulevansa uudestaan ja voivansa silloin toisella kertaa valita sen toisen hyvän vaihtoehdon. Minun valintani osui lopulta Thai sitruunaan.

Teeleidissä on tarjolla myös pieni valikoima suolaista ja makeaa leipomusta teen kera nautittavaksi. Siinä ei samanlaista valitsemisrituaalia tarvitse tehdä.

Teen valittuaan voi istahtaa pöydän ääreen odottamaan. Rakennus on vanha ja tunnelmallinen, joten ainakin minä uppouduin katselemaan ympärilleni ja haistelemaan vanhoja tarinoita, elettyä elämää, sillä välin kun odottelin teetäni saapuvaksi. En usko, että odotin kauaakaan, olin liian ajatuksissani kiinnittääkseni huomiota sellaiseen epäolennaiseen asiaan kuin aika.

Menen ehdottomasti uudestaan. Menisin samantien, jos olisi mahdollisuus. Olin kaiken kaikkiaan niin tyytyväinen Teeleidissä vierailuun, että voisin täyttää tämän kirjoituksen iloisilla hymiöillä. Palvelu oli hyvää ja ystävällistä, omistaja vaikuttaa todella sydämellistä ihmiseltä. Teeihmisiä taatusti, muu olisi outoa, joten osaa antaa asiakkaan nauttia teehetkestään rauhassa. Ja samaan kannuun saa santsihaudutuksen samaan hintaan, ettei varmasti teehetki jää liian lyhyeksi. On varmasti elämys ottaa siellä teehetki ihan vain itselleen. Ainakin on elämys nauttia siellä teetä ystäviensä kanssa.

Enkä tietenkään jättänyt ostamatta teetä kotiin. Valitsin teetä nimeltä "Jotain hyvää ja piristävää". Ja sitä se olikin. Olisin voinut ostaa aika montaa muutakin, mutta yritän pitää teehyllyni edes suhteellisen järkevän kokoisena. Mutta jahka tilaa vapautuu hyllyssäni, niin tiedän mistä täydennystä haen.

Jää hyvästi, punainen tupa

Reilu seitsemän vuotta sitten, ennen kuin tapasin mieheni, minä olin luovuttanut. Olin kyllästynyt siihen, ettei kiinnostus koskaan ollut molemminpuolista. En enää uskonut siihen, että löytäisin vierelleni kumppania, joka täyttäisi kaikki kaksi vaatimustani: Halusin miehen, jonka vikoja pystyisin katsomaan läpi sormien. Ja tämän lisäksi miehen pitäisi hyväksyä minut tällaisena kuin olen. Jompaan kumpaan vaatimukseen mahdolliset suhteet aina kariutuivat.

Ajattelin, että olkoot. Elämästään voisi rakentaa hyvän ja onnellisen ilman miestäkin. Perhe ja parisuhde eivät ole ainoita hienoja asioita, joita elämä voi ihmiselle tarjota. Joten minä aloin tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joissa olisin onnellinen vanhapiika.

Suunnittelin ostavani erään tietyn vanhan talon vanhempieni mökkimatkan varrelta. Kunnostaisin siitä oman punaisen tupani, jossa olisi kaunis hyötypuutarha ja nopea nettiyhteys, jotta voisin tehdä töitä kotoa käsin. Minulla olisi kissa pitämässä hiirikantaa kurissa, ja koira viemässä minua ulkoilemaan.

Muistan kuinka hymyilin suunnitelmia tehdessäni. Suunnittelin talon remonttia ja sisustamista illan hetkinä. Mietiskelin teekupposen ääressä pihasuunnitelmaa; valitsin sopivia kasveja pihalle ja päädyin haluamaan kasvihuoneenkin. Kaikki olisi juuri niin kuin minä haluan, eikä kukaan vaatisi minua joustamaan. Kenenkään toisen mielipidettä ei tarvinnut ottaa huomioon. Jo pelkkä tulevaisuuden miettiminen tuotti iloa minulle, niin kuin pitäisikin.

Sitten, vain pari viikkoa myöhemmin, tapasin Miehen. Totesin, että minulla on varaa antaa aikaa ja mahdollisuus tälle suhteelle. En ollut muuttamassa pois punaiseen tupaani vielä pitkään aikaan. Piti ensin saada tarvittavat resurssit sen tulevaisuuden elämiseen. Ja parhaassa tapauksessahan minulla olisi mahdollisuus saada puoliso ja perhe punaiseen tupaani, tosin tiettyjen kompromissien kanssa.

Aikaa on vierinyt, enkä ole katunut sitä, että annoin Miehelle aikaa ja mahdollisuuden. Sain rinnalleni kumppani ja perheenkin. Haaveilemme nyt yhdessä ei-välttämättä-punaisesta tuvasta ja paikasta elää. Nautin yhä tulevaisuuden suunnitelmien teosta. Ja uskon sitkeästi, että olisin voinut saada onnellisen elämän ilman Miestäkin, mutta pidän mieluummin silti tämän, jota elän.

Ajattelin tätä, kun viime viikonloppuna kävimme vanhempieni mökillä ja ajoimme sen punaisen tuvan ohitse, johon minun oli tarkoitus rakentaa elämäni vanhana piikana. Sen pihamaa kasvaa nykyisin villinä viidakkona jättiputkea. Talon perustukset ovat alkaneet pettää ja talo vajoaa. Sen seinät ovat notkahtaneet sisäänpäin ja katto on osittain romahtanut. En usko, että sitä taloa voi enää pelastaa. Yksi mahdollisista tulevaisuudennäkymistäni on nyt lopullisesti pimentynyt. Kaunis sellainen se olikin. Hyvästi, punainen tupa. Ainakin tämä nimenomainen.

Siellä on koti, missä sydänkin on

Minä kävin katselemassa millaisia tietoja minusta löytyy väestörekisteristä. Mitään ihmeellistä siellä ei ollut. Siellä kerrottiin minun olevan naimisissa miehen kanssa ja että minulla on poika. Lisäksi siellä oli nykyinen osoitteeni - ja kaikki 17 edellistä osoitettani.

Minulla on hieman vaikeuksia asettua aloilleni, kotiutua mihinkään. Löydän kyllä melko helposti mieleisen asunnon, jossa voisin asua pitkän ajan. Vuoden-kahden päästä käy kuitenkin niin, että alan sydämessäni tuntemaan kaipuuta muualle. Johonkin toiseen kaupunginosaan, joskus toiseen kaupunkiin. Ja sitten minä muutan, jälleen kerran.

Mies puolestaan on taipuvainen jämähtämään aloilleen, mikä tietenkin vaikuttaa minun muuttamiseeni. Ei voi enää noin vain vain lähteä, vaan ensin pitää myydä ajatus miehelle ja suostutella mies muuttamaan. Mikä on kieltämättä ihan hyvä, siirtyminen on harkitumpaa ja perustellumpaa. Muuttoapuakin saa helpommin.

Kun muutimme tähän nykyiseen asuntoomme, lupasin miehelle, että asuisimme tässä mahdollisimman pitkään. Ehkä jopa nelisen vuotta. Mies hymähteli hieman epäuskoisesti ja veikkasi seuraavan muuton tapahtuvan kahden vuoden päästä. Saa nähdä, yritän parhaani mukaan pysytellä aloillani. Miehen ja pojan vuoksi.

Mikään huoneisto ei ole vielä ollut koti. Sinne olen vielä matkalla. Minulla on kuitenkin jo paljon sellaista, millä on olennainen osa kodissani. Niiden avulla saan kodinomaista tunnelmaa kaikkiin niihin paikkoihin, missä tulen elämänmatkallani asumaan.

Omenapannari

Olen jo jonkin aikaa kaivannut jotain, mitä voisi tehdä mokkaruutujen sijaan. Jotain helppoa ja jota saisi pellillisen kerrallaan. Ei kannata käsittää väärin, pidän mokkaruuduista. Ollessani teini-iässä, ne olivat bravuurini - kuten kaikkien muidenkin teini-ikäisten ja heidän äitiensä. Niitä tehtiin kaikkiin myyjäisiin ja tapahtumiin. Helppoa ja hyvää, mutta pidemmän päälle yksipuolista.

Kun meille tuli eilen vieraita, päätin käyttää heitä koekaniineina ja kokeilla uutta reseptiä: Omenapannaria. En osaa sanoa, mistä olen idean ammentanut. Todennäköisesti olen nähnyt reseptin jossain, ja se on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Tässä on kuitenkin oma kehitelmäni kyseisestä leipomuksesta:

• 4 omenaa 
• 2 munaa 
• 7 dl maitoa 
• 4,5 dl vehnäjauhoja 
• 2 rkl (ruokokide)sokeria 
• 2 rkl öljyä

• Kuori ja raasta omenat (tai laita joku muu tekemään tämä tehdessäsi seuraavia vaiheita). Vatkaa munien rakenne rikki ja lisää joukkoon maito, sokeri ja jauhot. Lisää vielä öljy ja ihan lopuksi omenaraaste. Kaada seos pellille leivinpaperin päälle. Paista 225 -asteisessa uunissa n. 20-25 minuuttia. Anna jäähtyä ja vetäytyä hetki ennen leikkamista.

Tarjosimme tätä herkkua vispatun vaniljakiisselin kera. Oli kuulema hyvää.

Ei vikoja vaan ominaisuuksia

Moni asia miehessäni on mieleeni. Tänään ajattelin erityisesti hänen tapaansa ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat. Olen monta kertaa helpottunut ja ilahtunut siitä, että miehelle voi oikeasti kertoa huonojakin uutisia ilman, että saa vastaukseksi huutoa ja raivoamista. Ei tietenkään riemunkiljahteluakaan, mutta asiallisen vastaanoton.

Miehen asenne koskee vahvasti myös minua. Hän on ottanut minut vaimokseen sellaisena kuin olen. Ei ollut harhaluuloja siitä, että papin aamenen jälkeen yhtäkkiä rakastuisin imurointiin ja siivoamiseen, tai leipoisin miehelleni herkkuja joka sunnuntai ja syöttäisin häntä hellästi palvoen. Hän tiesi menevänsä naimisiin naisen kanssa, joka vajoaa silmänräpäyksessä omiin ajatuksiinsa vaikka kesken keskustelun, tai innostuessaan selittämään jotain alkaa kailottamaan kuin suurempaakin uutista toitottaen. Mies tiesi saavansa puolisokseen naisen, jolla on heikkouksia ja suoranaisia vikoja. Vertaisensa.

Mies vain kieltäytyy sanomasta niitä vioiksi. Ne ovat kuulema ominaisuuksia. Vaikka pitää välillä vähän purra hampaita yhteen, kun tietyt ominaisuudet meinaavat ärsyttää.

Siitä on kutakuinkin neljä vuotta, kun meidät vihittiin mieheksi ja vaimoksi. Toivottavasti nämä ovat vain ensimmäiset lenkit pitkässä vuosien ketjussa. Mutta ei ole ollut epäilystäkään, ettemmekö me kuuluisi yhteen. Soisin kaikkien löytävän rinnalleen jonkun itselleen sopivan. Idealisti minussa toivoo, ettei kenenkään tarvitsisi olla toiselle vain joku, vaan saisi olla se aivan erityinen. Omana itsenään.