Moni asia miehessäni on mieleeni. Tänään ajattelin erityisesti hänen tapaansa ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat. Olen monta kertaa helpottunut ja ilahtunut siitä, että miehelle voi oikeasti kertoa huonojakin uutisia ilman, että saa vastaukseksi huutoa ja raivoamista. Ei tietenkään riemunkiljahteluakaan, mutta asiallisen vastaanoton.
Miehen asenne koskee vahvasti myös minua. Hän on ottanut minut vaimokseen sellaisena kuin olen. Ei ollut harhaluuloja siitä, että papin aamenen jälkeen yhtäkkiä rakastuisin imurointiin ja siivoamiseen, tai leipoisin miehelleni herkkuja joka sunnuntai ja syöttäisin häntä hellästi palvoen. Hän tiesi menevänsä naimisiin naisen kanssa, joka vajoaa silmänräpäyksessä omiin ajatuksiinsa vaikka kesken keskustelun, tai innostuessaan selittämään jotain alkaa kailottamaan kuin suurempaakin uutista toitottaen. Mies tiesi saavansa puolisokseen naisen, jolla on heikkouksia ja suoranaisia vikoja. Vertaisensa.
Mies vain kieltäytyy sanomasta niitä vioiksi. Ne ovat kuulema ominaisuuksia. Vaikka pitää välillä vähän purra hampaita yhteen, kun tietyt ominaisuudet meinaavat ärsyttää.
Siitä on kutakuinkin neljä vuotta, kun meidät vihittiin mieheksi ja vaimoksi. Toivottavasti nämä ovat vain ensimmäiset lenkit pitkässä vuosien ketjussa. Mutta ei ole ollut epäilystäkään, ettemmekö me kuuluisi yhteen. Soisin kaikkien löytävän rinnalleen jonkun itselleen sopivan. Idealisti minussa toivoo, ettei kenenkään tarvitsisi olla toiselle vain joku, vaan saisi olla se aivan erityinen. Omana itsenään.
