Poika tykkäsi junasta. Konduktööri antoi hänelle oman lipun (joka meni sitten suuhun). Oli hauskaa katsella ohikiitävää maisemaa. Ensimmäiset viisi minuuttia. Sitten väsymys otti vallan. Loppumatka olikin tuudittelua. Vuorotellen sylitimme pientä tai katselimme kuinka sade tekee viiruja junan ikkunaan. Lopulta Poika nukahti syliin vain varttia ennen perille saapumista.
Siitä lähdimme kiertelemään vanhan Keuruun aluetta. Tosin saimme nopeasti huomata, että matkailijoiden kannattaa tulla Keuruulle viimeistään 16.8., jolloin paikkoihin pääsee vielä sisälle. Harmittihan se. Mutta eivät onneksi peitä vanhoja rakennuksia peitoilla turistiajan ulkopuolella, joten saimme sentään katselella mm. vanhaa kirkkoa ulkopuolelta.
Tihkusateen alkaessa muuttua varsinaiseksi sateeksi, lähdimme kohti keskustaa. Kävimme postissa lähettämässä kortin mm. itsellemme matkamuistoksi. Saimme huomata, että ainoa kauppa, jossa olin etukäteen päättänyt käydä, oli poikkeuksellisesti suljettu juuri kyseisenä päivänä. Löysimme takakujalta antikvariaatin, josta ehdin nopeasti ostaa pari kirjaa ennen kuin poika kovaan ääneen vaati puodista poistumista. Siispä menimme ravintolaan ravitsemaan perhettämme. Ruokaa odotellessa katselimme kuinka sade vaan yltyi, hellitti hetkeksi ja yltyi taas. Katselimme kelloa ja totesimme, että vielä on pari tuntia ennen kuin majapaikkaan päästään.
Mies alkoi näyttää väsyneeltä. Istuimme ja odotimme vain. Paljoakaan ei puhuttu. Kävelimme taas hetken ja menimme kahvilaan istumaan ja odottamaan. Sadekin yltyi taas. Siinä hetkessä taisin väsyä itsekin. Keuruunmatka alkoi kaduttaa. Pelkkää sadetta, eikä mihinkään pääse, mihin olisi halunnut. Paremminkin olisi voinut tämän ajan ja rahan käyttää. Kaikki odotukseni matkan suhteen olivat tulleet petetyksi. Tunsin itseni hölmöksi, koska olin tainnut etukäteen romantisoida matkaa aika paljon. Hyvien hetkien sijaan meille jäisi muistoja yliväsyneestä pojasta, väsyneen kireästä miehestä ja kuinka pettymykset runtelivat meitä.
(Jatkan tarinaa hääpäivämatkastamme osassa 2)
