Reilu seitsemän vuotta sitten, ennen kuin tapasin mieheni, minä olin luovuttanut. Olin kyllästynyt siihen, ettei kiinnostus koskaan ollut molemminpuolista. En enää uskonut siihen, että löytäisin vierelleni kumppania, joka täyttäisi kaikki kaksi vaatimustani: Halusin miehen, jonka vikoja pystyisin katsomaan läpi sormien. Ja tämän lisäksi miehen pitäisi hyväksyä minut tällaisena kuin olen. Jompaan kumpaan vaatimukseen mahdolliset suhteet aina kariutuivat.
Ajattelin, että olkoot. Elämästään voisi rakentaa hyvän ja onnellisen ilman miestäkin. Perhe ja parisuhde eivät ole ainoita hienoja asioita, joita elämä voi ihmiselle tarjota. Joten minä aloin tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joissa olisin onnellinen vanhapiika.
Suunnittelin ostavani erään tietyn vanhan talon vanhempieni mökkimatkan varrelta. Kunnostaisin siitä oman punaisen tupani, jossa olisi kaunis hyötypuutarha ja nopea nettiyhteys, jotta voisin tehdä töitä kotoa käsin. Minulla olisi kissa pitämässä hiirikantaa kurissa, ja koira viemässä minua ulkoilemaan.
Muistan kuinka hymyilin suunnitelmia tehdessäni. Suunnittelin talon remonttia ja sisustamista illan hetkinä. Mietiskelin teekupposen ääressä pihasuunnitelmaa; valitsin sopivia kasveja pihalle ja päädyin haluamaan kasvihuoneenkin. Kaikki olisi juuri niin kuin minä haluan, eikä kukaan vaatisi minua joustamaan. Kenenkään toisen mielipidettä ei tarvinnut ottaa huomioon. Jo pelkkä tulevaisuuden miettiminen tuotti iloa minulle, niin kuin pitäisikin.
Sitten, vain pari viikkoa myöhemmin, tapasin Miehen. Totesin, että minulla on varaa antaa aikaa ja mahdollisuus tälle suhteelle. En ollut muuttamassa pois punaiseen tupaani vielä pitkään aikaan. Piti ensin saada tarvittavat resurssit sen tulevaisuuden elämiseen. Ja parhaassa tapauksessahan minulla olisi mahdollisuus saada puoliso ja perhe punaiseen tupaani, tosin tiettyjen kompromissien kanssa.
Aikaa on vierinyt, enkä ole katunut sitä, että annoin Miehelle aikaa ja mahdollisuuden. Sain rinnalleni kumppani ja perheenkin. Haaveilemme nyt yhdessä ei-välttämättä-punaisesta tuvasta ja paikasta elää. Nautin yhä tulevaisuuden suunnitelmien teosta. Ja uskon sitkeästi, että olisin voinut saada onnellisen elämän ilman Miestäkin, mutta pidän mieluummin silti tämän, jota elän.
Ajattelin tätä, kun viime viikonloppuna kävimme vanhempieni mökillä ja ajoimme sen punaisen tuvan ohitse, johon minun oli tarkoitus rakentaa elämäni vanhana piikana. Sen pihamaa kasvaa nykyisin villinä viidakkona jättiputkea. Talon perustukset ovat alkaneet pettää ja talo vajoaa. Sen seinät ovat notkahtaneet sisäänpäin ja katto on osittain romahtanut. En usko, että sitä taloa voi enää pelastaa. Yksi mahdollisista tulevaisuudennäkymistäni on nyt lopullisesti pimentynyt. Kaunis sellainen se olikin. Hyvästi, punainen tupa. Ainakin tämä nimenomainen.
