Haaveista jäätikölle

Siinä missä minä haaveilen rauhallisesta hetkestä teekupin äärellä tai muista arkisemmista asioista, eräs tuntemani ihminen on nyt toteuttamassa paljon suurempaa unelmaansa: hän on nyt Grönlannissa hiihtämässä sen poikki. Mikäli tämä matka kiinnostaa, sitä voi seurata hänen blogistaan Seikkailun lumous.

Tämä on haave, jollainen ei ole koskaan ilmestynyt minun haaveitteni joukkoon. Niiden joukossa sille olisi naurettu hulluna ja mahdottomana. En todellakaan kaipaa saada hiihtää viittä viikkoa jäätiköllä. Mutta kyllä minä tunnen silti hieman kateutta.

Minä en kadehdi sitä, että hän on nyt Grönlannissa. Vaan sitä, että hänellä oli suuri, ehkä hullukin, unelma, joka sai hänet tekemään valtavasti töitä sen toteuttaakseen. Minullakin on unelmia, hullujakin, mutta ei yhtäkään sellaista, joka saisi minut ponnistelemaan tuolla tavoin. Sellaista minä vähän kadehdin. Tahtoisin oman sellaisen haaveen.

Mikä on hulluinta, mistä unelmoin? Kirjailijan urasta ja pienestä puutalosta puutarhoineen. Matkustelusta. Siitä, että joku pyytäisi juuri minua johonkin tärkeään ennen ketään muuta. Että pääsisin elämää rajoittavista peloistani. Ja lottovoitosta miljoonien muiden tavoin.

Mutta ennen kaikkea siitä, että mihin elämä minua kuljettaisikaan, saisin pitää rakkaani lähelläni ja rauhan sydämessäni. Kunpa me emme koskaan päätyisi jäätikölle.

Haaveilua puuhäistä

Blogissani on ollut hiljaiseloa, kun flunssa sai taas otteen minusta, enkä joka kerta halua kirjoittaa Rouva sairastaa -runoa. Olen ollut nyt tänä keväänä epätavallisen usein sairaana. Liekö jonkinlaista ylirasitusta, joka heikentää immuunituotantoa. Kunhan menisi taas ohitse. Haluan päästä nauttimaan keväästä. Tänäänkin on kaunis ilma, joka kutsuisi ulkoilemaan.

Koska aika menee kotosalla ilman, että on energiaa mainittaviin projekteihin, olen haaveillut ja yrittänyt tehdä suunnitelmia.

Meillä miehen kanssa on tänä vuonna puuhääpäivä (viisi vuotta naimisissa), jonka kunniaksi halusin tehdä erityisiä suunnitelmia. Rahatilanne pakottaa pysymään tietyissä sfääreissä, eikä suunnitelmiin voi liikaa sekoittaa haaveita. On monta asiaa, mitä olisi ihana tehdä, mutta niitä täytyy edelleen lykätä tuntemattomaan tulevaan. Meillä toivottavasti riittää virstanpylväitä juhlittavaksi.

Mutta jotain pientä erityistä me pääsemme puuhääpäivämme kunniaksi tekemään: me istutamme puun. Pyysin vanhemmiltani luvan istuttaa sen heidän kesämökkitontilleen. He päättävät paikan, ja saimme valita sopivan lehtipuun. Pitkähkön harkinnan jälkeen päädyimme omenapuuhun. Sen pitäisi menestyä kyseisessä maastossa, ja se on kaunis keväisin. Kun omenapuuta kohtelee hyvin, se jaksaa tuottaa hedelmää vuodesta toiseen. Meidän mielestämme siinä on mukavaa symboliikkaa. Alkusyksynä puu sitten istutetaan, lähempänä hääpäiväämme.

Toinen asia, minkä olisin halunnut tehdä hääpäivämme kunniaksi, oli matka johonkin erityiseen kohteeseen. Se jää tänä vuonna väliin, ellei lottoihme osu kohdallemme. Sen sijaan teemme pikkuriikkisen matkan juhannuksena.

Mutta kunhan se varsinainen hääpäivä koittaa, haluan juhlistaa sitä jotenkin. Tehdä edes jotain pientä ja erityistä. En vain tiedä mitä se olisi. Mikä olisi pientä ja kuitenkin konkreettisesti toisi esiin sen, että olen iloinnut näistä vuosistamme yhdessä? Jotain arjesta poikkeavaa, mihin voi pojankin ottaa mukaan. Onneksi on vielä muutama kuukausi aikaa miettiä.

p.s. Minä en jostain syystä pysty kommentoimaan. En toisissa blogeissa, en edes omassani. Mikä sen estää, en tiedä. Mikään yritykseni korjata asia, ei ole vielä auttanut. Kiitos kuitenkin, kun jätätte ajatuksen tänne. Ne ilahduttavat.

Kevättä rinnassa

Minä olen kevätihminen. Nautin keväästä suunnattomasti. Jos osaatte kuvitella erään musikaalin kohtauksen, jossa nainen kulkee laulaen pellon poikki kädet levällään, niin osaatte kuvitella minut keväthuumassani. Tosin minä en laula, enkä levittele käsiäni.

Minä hymyilen kävellessäni ulkona. Se saattaa hämmentää vastaantulijoita, en osaa sanoa, koska keskityn niin kovasti katselemaan luonnon heräämistä. Minä haistelen sulavan maan tuoksua siellä, missä se tuoksu on miellyttävää ja minä tarkastan puiden oksia, joko niissä näkyisi silmuja ja alkavaa vehreyttä. Ah, kevättä.

Mutta mies. Hänelle kevät on ihan toisenlainen vuodenaika. Se on tukkoisuutta ja aivastelua. Korvissa kohisee ja on vaikeaa ajatella. Keväällä luonto tuntuu hyökkäävän häntä vastaan. Allergikkona hänellä on kovat ajat, eikä niitä oireita helpota lainkaan kevätriemussaan hyppelevä vaimo. 

Hänen kärsimyksensä hillitsee riemuani. Kuinka kukaan voisi iloita rakkaansa kärsiessä?

Mutta silti. Ah, kevättä.

Rakkautta sanoissa ja sanoitta

Viimeksi kaupassa käydessäni satuin huomaamaan nuoren miehen, joka kutsui kumppaniaan paikalle huudahtamalla "Nainen!". Harvoin saa kuulla kenenkään käyttävän tuota sanaa niin rakastavaan sävyyn. En voinut olla hymyilemättä äänen lämmön kuultuani; se vei minut muistoissani ensi rakastumisen hetkiin oman mieheni kanssa. Sitten aloin pohtia meidän käyttämiämme hellittelynimityksiä.

Me tosin käytämme toisistamme hyvin vähän hellittelynimiä. Minä sanon kulta, rakas, ukkonen, mies. Miehelle puolestaan ei ole luontevaa hellitellä sanoilla, joten niitä kuulee häneltä vain harvoin. En edes muista millä nimityksellä minua viimeksi hellittiin. Hänen hellyytensä tuntee erityisesti hänen kosketuksessaan ja katseessaan. Mies osaa sanoitta osoittaa minun olevan juuri se oikea hänen rinnalleen. Tunnen olevani onnekas.

Koska sanat eivät ole mieheni vahvin puoli, häntä joskus hirvittää joutua sanomaan jostain. Esimerkiksi nyt sairastessani Mies mietti kuumeisesti miten sanoisi nätisti ja loukkaamatta, että pidän nukkuessani aivan hirveää meteliä. Valitin niin äänekkäästi jokaisella hengenvedollani, että hänen oli ollut pakko mennä sohvalle nukkumaan - ja nousta vielä sulkemaan makuuhuoneen ovi, että saisi unta.

Miehen tapauksessa osaan olla kiinnittämättä liikaa huomiota hänen käyttämiinsä sanoihin. Muutoin ymmärtäisin hänet helposti väärin ja loukkaantuisin. En ole naimisissa Shakespearen kanssa, joten en voi odottaa runollista rakkauslirkutusta ja tarkoin harkittuja sanoja. Koska tiedän, missä mieheni tunteet näkyvät, en niitä kaipaakaan. Kun mies kertoi öisessä möykkäämisestäni, huomasin hänen vilpittömän halunsa olla loukkaamatta minua, enkä suuttunut. Eihän flunssani, tai sen aiheuttamat vaivat, ole meidän kummankaan vika (vaan molempien ongelma). Onneksi alan pikkuhiljaa olla terve.

Sanat ovat vain yksi väline ilmaista tunteita. Vaikka sanataiteesta nautinkin, otan milloin tahansa mieluummin vilpitöntä rakkautta kömpelösti tarjottuna kuin epäaitoa höttöä kauniisti kuorrutettuna.

Taas rouva sairastaa

Ikävän nyt kerron teille: rouva sairastui.
Flunssa ankariin kouriin hän joutui.
Niveliä kolottaa ja niin kovin väsyttää,
mutta kotia vaan pitää jaksaa pyörittää.

Ei riitä nyt rouvan aivokapasiteetistä blogille.
Pari päivää vielä, sitten palaa hän koneen äärelle.