Karamelliä, karamelliä

Viimeksi kyläillessämme kälyni luona, sain siellä käteeni kirjan, jonka melkein ryöstin itselleni. Kyseessä on aivan ihana Karkintekijän käsikirja. Hillitsin itseni kyllä, onhan varastaminen väärin, ja halusin olla tervetullut kylään jatkossakin.

Kyseinen kirja osui sattumalta silmiini, kun haaveshoppailin AdLibriksen verkkokirjakaupassa. Se oli sen verran hyvässä tarjouksessa, etten voinut jättää ostosta tekemättä. Todennäköisesti en useinkaan tee karamelliä, vaikka kirja pääseekin nyt muun kyökkikirjallisuuteni joukkoon. Tällä kirjalla on kykyä enempään: sitä selaillessa voi saada henkisen karamelliähkyn syömättä yhtään karkkia. En yllättyisi, jos laihtuisin tämän kirjan selailemisen myötä.

Kirja on täynnä ohjeita kauniine kuvineen erilaista karamelleistä. Kirjaa selatessa menee rattoisasti aika. En edes muista, montako kertaa selasin kirjan läpi vierailun aikana. Ja kohta minullakin on oma kopio siitä!

Jaan tämän pikkuisen ilouutisen täällä blogissani, jos tämä vaikka tavoittaisi jonkun, joka myös nauttii leivontakirjojen selailusta ehkä jopa hieman enemmän kun itse leipomisesta. Tämä kirja on omiaan juuri sellaiselle.

Kuka tahdon olla

Ystäväni olivat otettuja siitä, kuinka kuvasin heitä edellisessä postauksessani. On helppoa kuvata ystävällisesti ihmisiä, joista pitää. En kykenisi tekemään vastaavanlaista tekstiä itsestäni; suomalaiselle ominaiseen tapaan minun on helpompi nostaa esiin omia heikkouksiani. On vaikeaa kertoa asioista, jotka tekevät minusta minut, koska olen liian lähellä. Tältä etäisyydeltä helpoimmin huomaa ne asiat, mitkä häiritsevät.

En koe olevani valmis ihmisenä, minulla on vielä kasvettavaa. Tahtoisin osata elää terveellisesti, terveyden kaikissa merkityksissä. Samalla haluaisin pystyä nauttimaan kiusauksista sopivina annoksina, kuin ne olisivat sielun hellimistä sen sijaan, että ne olisivat kehoa rapauttavaa ahmimista. Haluaisin päästä siihen rauhallisen lämpöiseen elämänasenteeseen, joka paistaa yleensä ikihonkavanhuksista. Tosin haluaisin päästä siihen jo melko nuorena. Ei kiirettä, ja asiat otetaan vastaan sellaisina kuin tulevat. Elämä tuo eteen iloja ja suruja.

Tahtoisin myös järkeä ja viisautta. Olisin iloinen voidessani antaa neuvoja sellaista tarvitseville ihmisille, mutta toivon, että minulla olisi myös tilannetajua ja viisautta pitää suuni kiinni silloin, kun toinen kaipaa vain kuuntelijaa. Ja jos vältyn olemasta ärsyttävä besserwisser, sen parempi. Ihmisellä on hyvä olla nöyryyttä ymmärtää, ettei koskaan voi tietää kaikesta kaikkea. Aina on joku, joka tietää enemmän ja paremmin.

Jos oikein villiksi heittäydyn haaveissani, tahtoisin suurehkon lottovoiton. Pari miljoonaa riittänee. Voisimme miehen kanssa asettua aloillemme ja työllistää itsemme hyödyllisesti. Pienen hyväntekeväisyysyhdistyksen pyörittäminen voisi olla mukavaa, tai sitten jotain vähemmän hyödyllistä, kuten pieni majoituspalvelu maaseudulla. Voisi ankaran voitontavoittelun sijaan keskittyä olemaan hetkessä läsnä ja tekemään työnsä ilman ylimääräistä henkistä ja taloudellista taakkaa. Vapaa-aikanani voisin kirjoittaa - ainakin blogia, ehkä jopa romaanejakin.

Minä toivon, etten enää koskaan ala teeskentelemään olevani muuta kuin olen. Murrosikä epävarmuuksineen on kaukana takana. Kaikkien ei tarvitse pitää minusta. Minulla saa olla selkärankaa sanoa, että kelpaan tällaisena: epätäydellisenä ihmisenä. Minä saan olla karvajalkainen luonnonlapsi ihastelemassa puita. Minä saan nauttia yksinäisistä hetkistä kirjan ja teekupillisen kanssa. Minä saan olla äiti ja vaimo. Myös tytär, sisko, ystävä. Hyvänpäivän tuttu. Yhdentekevä ohikulkija. Ärsyttävä kailottaja. Ihminen.

Oho. Taisi melkein tulla vähän paatosta. No, olkoon.

Ystävistäni muutama sananen

Minä en kuulu niihin onnekkaisiin, jotka ovat saaneet pitää lapsuutensa ja nuoruutensa ystävät aikuisuuteen saakka. Erilaisista syistä on päädytty erilaisiin ratkaisuihin. Osaan on katkennut välit lopullisesti riitaantumisen vuoksi, osan kanssa elämä vain vei eri suuntiin ja yhteydenpito jäi. Sellaista elämä on.

Aikuisena ystävien löytäminen on hankalaa. Ei ole samalla tavalla aikaa tutustua ihmisiin kuin lapsena. Arjen vaatimukset vievät aikaa ja energiaa. Vaikka tapaisitkin kadulla/kirjastossa/harrastaessa/töissä/kirkossa/missä tahansa ihmisen, jonka kanssa haluaisit ystävystyä, se ei vielä tarkoita, että ystävystyisitte. Tuo toinen ei välttämättä tarvitse lisää ystäviä elämäänsä, vaan saattaa pitää sinua mukavana hyvänpäiväntuttua ilman aavistustakaan halustasi ystävystyä. Painostaa ei tietenkään voi, koska et halua olla pelottava ahdistelija. Voit vain antaa aikaa ja toivoa parasta.

Minullakin on muutamia mahdollisia ystävyydenalkuja, joita yritän hoitaa parhaani mukaan. Ehkä niistä joskus kasvaa aito, vuosia kestävä ystävyys. En tiedä, mutta minä en häviä tässä mitään. Elämässäni on vaalittavia asioita kuitenkin. Mies. Poika.

Ja toki minulla on ystäviäkin, Miehen lisäksi. Esittelen tässä heistä kolme siinä järjestyksessä kuin olen keksinyt heille sopivan salanimen. Toki kuvaukset ovat aika pintapuolisia. Oikeita ihmisiä on vaikea kuvailla lyhyesti ja tarkasti.

Neiti Vihreä. Kanssasavolaiseni. Hän on ihastuttavan moniulotteinen persoona. Neiti Vihreässä on paljon hersyvän iloista savolaisuutta, johon sekoittuu juuri sopivasti boheemiutta ja maanläheisyyttä. Hän on myös sivistynyt ja kulturelli, tilanteen mukaan vakava ja asioihin paneutuva, mutta tarvittaessa (usein) myös hassutteluun heittäytyvä. Joskus vetäytyy yksinäisyyteen, jossa seurana lienee kirjallisuus ja musiikkia. Rakastaa jazzia ja Sherlock Holmesia tavalla, jota minä en voi koskaan ymmärtää. En, vaikka jaammekin monia kiinnostuksen ja intohimon kohteita.

Liikeri-rouva. Pulppuavan puhelias ystäväni. Hän saattaa olla ystävistäni tiedonjanoisin. Saatan itse antaa hänelle hyvän vastuksen, mutta hän on selvästi minua innokkaampi jakamaan keräämäänsä tietoa. Häneltä kuulee parhaimmat nippelitiedot, täysin sattumanvaraisista asioista. Osannee ison osan Wikipediasta ulkoa. Liikeri-rouvalla on korkea moraali ja kristillinen arvomaailma, mikä ei estä häntä ollenkaan olemasta iloinen, kupliva ja hassutteluun heittäytyvä. Hän ei ota itseään liian vakavasti, pipo ei kiristä, ja aikataulutkin ovat vain suuntaa antavia.

Peukaloinen. Hänelle oli vaikeinta keksiä salanimeä, eikä tämäkään tunnu osuvalta. Hänessä on kiltin tytön syndroomaa, ja hän on melko varmasti ollut kouluaikoinaan se eturivissä istuva tyttö, joka yleensä saa ne parhaat arvosanat. Ystäväni on hiljainen ja ujo, mutta en sanoisi häntä huomaamattomaksi, vaikka hän ei huomiota kaipaakaan - vaatimaton kun on. Hänessä on erityistä, herkkää kauneutta. Toki ihan ulkoistakin, mutta hänen silmistään voi nähdä tiettyä viattomuutta ja lämpöä, mikä nostaa hänen kauneutensa eri tasolle tässä pinnallisessa maailmassa. Minun mielestäni olisi suotavaa palkata hänet käyskentelemään pelloilla ja niityillä, ihan jo esteettisen kokemuksen vuoksi. Minä voisin katsella sitä aika kauan, joskin ystäväni kiusaantuisi sellaisesta huomiosta melkoisesti. Hänestä on pinnallisuus kaukana, ja hänen lupauksellaan on arvoa enemmän kuin lupauksella keskimäärin.

Ystäväni. Olen kiitollinen teistä. Myös teistä, joita en kuvannut.

Mitä joskus tulikaan sanottua?

Neljä vuotta sitten minä olin yliopisto-opiskelija ja vietin kesääni häitäni suunnitellen ja siivoushommilla elantoani tienaten. Tuntuu, että tuosta kesästä on aikaa paljon enemmän kuin neljä vuotta, elämä on mennyt niin paljon eteenpäin.

Silloin töiden parissa tapasin ihmisiä, oikein mukavia sellaisia. Heidän kanssaan tuli hommia paiskoessa turinoitua kaikenlaista. Syksyn tullessa palasin opintojeni pariin, enkä enää tavannut kesätyökavereitani. Pikkuhiljaa viestittely lakkasi, kun kalenterit eivät suostuneet millään yhteistyöhön. Parin vuoden kuluttua yhteys oli hävinnyt kokonaan, ja facebook-kaveruuskin tuntui tarpeettomalta. Ne oli ne ihmiset elämässä vain sen pienen hetken, totesin ja hiljaa huokaisten poistin heidät kaverilistaltani.

Nyt neljä vuotta myöhemmin, eräs mieheni työkaveri bongaa meidät kadulla kävelemässä. Hän joutui pari viikkoa odottamaan miehen paluuta kesälomalta päästäkseen kertomaan miehelleni, että on aikoinaan tehnyt töitä minun kanssani. Työkaveri ei ollut aiemmin yhdistänyt miestä minuun. Miksi olisikaan? Olin toki puhunut miehestä paljon silloin neljä vuotta sitten, koska järjestelimme häitämme ja ihminen puhuu niistä asioista, jotka mielessä ovat. Siitä huolimatta on eri asia muodostaa mielikuva jostakusta kuin tavata hänet oikeasti. Ja miksi kyseinen ihminen olisi edes sen kummemmin ajatellut minua?

En rehellisesti sanoen muista, mitä miehestä silloin kerroin. Olen ollut ehkä tarpeettoman avoin, koska minulle ei tullut mieleenkään, että silloiset kesätyökaverini koskaan oikeasti tapaisivat miestäni, ja naisten väliset keskustelut helposti ovat varsin avoimia. Olen kuitenkin varma, että olen puhunut miehestä pelkkää hyvää - mehän suunnittelimme häitämme tuolloin, kuten sanottua. Eikä tapoihini kuulu muutenkaan puhua hänestä pahaa, edes vihaisena. Mutta miestäni saattaa nyt kiusata se, että joku hänen työpaikallaan tietää hänestä enemmän kuin hän itse itsestään paljastaisi. Asialle on vain mahdotonta tehdä mitään.

Ei pitäisi koskaan olettaa, se lienee tämän tarinan opetus. Tämä on vain pikkujuttu, mutta se muistuttaa siitä, että on mahdotonta sanoa mitkä asiat menneisyydessä (tai nykyisyydessä) nostaa jossain vaiheessa päätään. Voimme vain toivoa, että ne asiat, jotka todellakin haluamme jättää taaksemme, pysyvät takanamme. Aina ne eivät pysy, vaan välillä ne on saatettava takaisin menneisyyteen. Siitä tämä on hyvä muistutus.

Loukattujen tunteiden hautomo

Tunteet ovat melkoinen asia. Ne eivät kuuntele järkeä, eivät lainkaan. Tunteet voivat saada ihmisen toimimaan täysin järjenvastaisesti. Joskus tuntuu vain niin tarpeelliselta tehdä jotain, mikä järjellä ajateltuna olisi parempi jättää tekemättä. Maailma on pullollaan esimerkkejä tästä.

Tässä jokin aika sitten Mies sanoi ajattelemattomuuttaan jotain, mikä loukkasi tunteitani. Nyt jälkeenpäin on helppo sanoa, että fiksuinta olisi ollut teeskennellä ettei kuullut, ja olisimme voineet jatkaa elämää normaalisti. Mutta enpä minä tehnyt niin. Osittain syytän univajetta ja hormooneja, vaikka olen kyllä ihan luontaisestikin herkkä nainen.

Minulla oli oikeus loukkaantua. Ei silti ollut erityisen järkevää jäädä hautomaan niitä tunteita. Pari päivää olin traaginen, väärinkohdeltu sankaritar. Mies-parka ei tiennyt, mitä olisi voinut tehdä. Luultavasti ei mitään, surullista kylläkin. Minun itseni piti havahtua siihen, että olin itsekäs vatvoessani monta päivää väärään aikaan sanottuja vääriä sanoja. Ei mies ollut mitään rikosta tehnyt, eikä edes ollut tarkoittanut loukata - ainakaan pahasti.

Joskus loukatut tunteet ovat kuin hentoinen kukka, jota jää hoivaamaan. Se saa uusia muotoja ja värejä, eikä sitä hoivatessaan huomaa, miten paljon kukka oikeastaan on mielikuvituksen tuotetta. Se vain kasvaa ja rönsyilee. Se alkaa liittää itseensä muita asioita. Asioita, jotka eivät oikeastaan liity siihen mitenkään. Vain jotta loukatut tunteet saisivat jatkaa elämäänsä, että olisi edelleen oikeutettu olemaan vihainen, surullinen, petetty, uhri, yksinäinen... Kaikkea mahdollista mitä traagisen sankarittaren tulee olla. On hämmästyttävää, että tämä voi tuntua niin hyvältä ja tarpeelliselta juuri sillä hetkellä.

Ja sitten mitä? Kuplan on puhjettava joskus. Siinä ei oikeasti kasvata kukkasta, vaan hautoo hirviötä. Voin vain sanoa, että mitä nopeammin loukatuista tunteistaan pääsee yli, sen parempi. On helpompi palata olemaan rakastava puoliso, kun etäisyyttä ei ole kertynyt liikaa.

Nyt tämä asia on jätetty jo taakse, onneksi, ja rouvastelen taas tyytyväisenä. En tosin tästä nyt tänne blogiin kirjoittaisi, jos tilanne olisi edelleen meneillään. On helpompi olla objektiivinen kauempaa. On helppoa olla jälkiviisas.

Hiljaisten hetkien haikeutta

Osaanhan minä kirjoittaa, kuten voi nähdä ruudulla olevasta tekstistä. Minusta olisi hienoa osata kirjoittaa hyvin. Olisi hienoa olla omaperäinen, mutta kuitenkin melko helposti samaistuttavissa oleva kirjoittaja. Korkealentoisen runokielen koukeroita en koe tarpeelliseksi osatakaan. Minun runotyttövuoteni ovat kaukana takanapäin.

Nyt kirjoitan epätasalaatuista tekstiä aiheista, jotka eivät herätä suuria tunteita kenessäkään. Arkea, lähinnä. Mutta se on minun elämääni juuri nyt. Minulla on päivittäin, pojan nukkuessa, puolisen tuntia aikaa kirjoittaa blogiteksti (tai vaihtoehtoisesti käyttää kyseinen aika muulla tavalla itseeni), enemmänkin jos tingin suihkussakäymisestä tai syömisestä. Tiukahko aikaraja estää laadukkaan kirjoituksen, en ehdi miettiä ja muokata, korjata ja parantaa. Jää lyöntivirheitä ja typeriä ajatuksia. Teksti ei rakennu johdonmukaiseksi. Mutta ei se mitään. Tämän kanssa voin elää. Kirjoittamalla kirjoitustaito pysyy yllä edes jotenkuten.

Enemmän kaipaisin sanottavaa. Juuri nyt elän elämässäni vaihetta, jossa on pienet kuviot. Aika lailla toistan samoja kuvioita päivästä toiseen. Mutta en oikeastaan ole harmissani. Elämäni on ehkä hiljaista, mutta vähän samaan tapaan kuin seisoisin rannalla katsomassa kuinka aallot liukuvat edestakas rantaa pitkin, joskus ehkä vähän roiskahdellenkin.

 Haikeutta ehkä, kaipuutakin vähäsen. Katumusta ei kuitenkaan, olen saanut paljon enemmän kuin olen menettänyt. Odotan silti niitä hetkiä, jolloin saan keskustella ihmisten kanssa, jotka omaavat merkittävästi paremman sanavaraston kuin poikani - päivieni pääasiallinen keskustelukumppani. Voitte varmaan kuvitella, kuinka sivistyneen keskustelun voi saada aikaiseksi kahdeksan kuukauden ikäisen lapsen kanssa. Ja voitte varmaan kuvitella hetken, kun Mies saapuu töistä kotiin. Hän on saanut olla koko päivän aikuisten kanssa.

Nämä hetket näppäimistön äärellä ovat melkein kuin (yksipuolinen) keskustelu. Kirjoitan jollekulle, ja joku minut tavoittaakin. Ja se on jotain. En ole eksyksissä, en kadoksissa. Olen matkalla elämässäni, ja hetkeksi joku istahtaa viereeni, vaikka ei sanoisikaan mitään.

Teeihmisen teehylly

Minulla on ollut pieni haaveprojekti jo jonkin aikaa: teehylly. Se on jotain melko turhaa, mutta harmitonta. Pientä arjenluksusta minulle. Kuin pieni teekauppa omassa kodissa.

Alunperin teehyllyni oli paljon isompi. Se oli keittiössä sijaitsevan kirjahyllyn kolme hyllyä täynnä teetä lasipurkeissa, erilaisissa pusseissa ja paketeissa. Se oli kyllä hieno ja vaikuttava kokoelma teetä. Mutta kovin epäkäytännöllinen.

Joskus minulla oli useita kymmeniä erilaisia teelajeja, pelkästään lasipurkeissa. Nimenomaan lasipurkeissa, koska ne miellyttävät silmääni enemmän. Olen toki tietoinen siitä, että tee säilyy parhaiten peltipurkissa. Koska tarkoitukseni ei ole säilyttää teetä pitkiä aikoja, vaan nauttia siitä, niin lasipurkit ovat hyvä valinta minun teehyllyyni.

Karsin kokoelmani lopulta näin pieneksi, jotta ehdin kunnolla nauttia teestäni. Sopivan kokoinen valikoima takaa sen, että saa vaihtelua, eikä teetä kuitenkaan jää seisomaan liian pitkäksi aikaa. Purkit tyhjenevät, ja ne voi taas täyttää ehkä uusilla mauilla tai vanhoilla suosikeilla.

Teehyllyssäni on paljon muistoja. Huomasin sen, kun järjestelin sitä saadakseni kivan kuvan. Esimerkiksi ylähyllyllä on toinen purkki vasemmalta on täynnä aivan erityistä teetä. Se oli joskus paljon isommassa purkissa, mutta siirsin teen pienempään. En voi heittää tuota menemään, vaikka se onkin ollut purkissa jo aika kauan. Muut teet ovat löytöjä teekaupoista, matkamuistoja (mm. Valamosta) tai tuliaisia läheisiltä.

Kaakao- ja kahvipurkit ylähyllyn oikeassa laidassa ovat löytöjä kirpparilta, jonne eksyimme miehen kanssa aivan sattumalta. Kaakaopurkki on tyhjä, koska kumpikaan meistä ei sellaista yleensä juo. Purkki vaan on niin hieno, että se pitää säilyttää, eikä settiä haluta hajottaa. Valkoinen teekannu on myös kirpparilöytö (se maksoi 50 senttia!).

Ja tietenkin teehyllyn viereen kuuluu keksipurkki. Harmi, että se on tyhjä. 

Tietenkään teehyllyni ei jää tuon näköiseksi. Ostan lisää lasipurkkeja, jahka löydän mieleisiä poislahjoittamieni tilalle. Teekokoelma kasvaa ja kutistuu. Ehkäpä jonain päivänä näette teehyllyni seuraavan kehitysvaiheen. Nyt toistaiseksi nautin tästä melko yksinkertaisesta teehyllystä.

Kun on aika

Olin ensimmäistä kertaa hautajaisissa ollessani seitsemän vuotias. Silloin haudattiin isomummoni. Minä muistan etten ollut erityisen surullinen, vaan pikemminkin pitkästynyt. Olisin mieluummin leikkinyt serkkujeni ja pikkuserkkujeni kanssa. Siunauksen raskaus teki kuitenkin vaikutuksen minuun silloinkin, ja pillitin surevien mukana.

Eilen mietin tuota kaikkea. Tuntui oudolta nähdä samat ihmiset monien vuosien jälkeen. Taas hautajaiset. Eivät isomummoni, vaan hänen tyttärensä. Rakkaan tätini. Lapsuuteni leikkikaverit, pikkuserkkuni, eivät enää olleet lapsia. He olivat aikuisia naisia ja miehiä, elämää nähneitä. Tällä kertaa heidän lapsensa yrittivät päästä leikkimään piilosta hautausmaalla isomummonsa hautajaisiin osallistumisen sijaan.

Hautajaiset ovat mitä ovat. Pappi puhuu asioita, joita papin kuuluu hautajaisissa puhua. Ihmiset pyyhkivät kyyneleitä ja jättävät jäähyväisiä ääni särkyen. Minä istuin kirkon penkissä jonkinlaisessa sumussa kyyneleitäni pyyhkien. Miten aika onkaan vierinyt niin, että oli tädin aika. Että ihmiset ovat vanhenneet. Minäkin.

Hautaanlaskun jälkeen tuli se hetki, joka lopullisesti havahdutti minut siihen hetkeen. Kantajina toimineet tädin pojat ja pojanpojat tarttuivat lapioihin ja alkoivat täyttää hautaa. Se ääni, joka kuuluu maan iskeytyessä arkun päälle... Se tuntuu melkein iskuna vatsaan. Sitä ääntä kuunnellessani en voinut kiertää totuutta siitä, mitä olimme tekemässä. Hautaamassa läheistä, jonka aika oli ollut mennä. Lapioivat miehet olivat tiukan päättäväisiä. Surun näki heistä ja sen, että sitä purettiin lapiotöihin. Joku tuli jatkamaan, kun yksi väsyi. Niin jatkettiin, kunnes hauta oli peitetty. Ensin maalla. Sitten kukilla.

Me lähdimme melko pian muistotilaisuudesta. Poikani oli aika päästä päiväunilleen, ja se aika oli syytä hyödyntää, jotta pitkä ajomatka kotiin sujuisi mahdollisimman kitkattomasti. Hiljainen ajomatka kotiin oli varmaan tarpeen meille kaikille. Pienoiseni ei varmastikaan päivän tapahtumista mitään ymmärtänyt, ja hyvä niin. Hänen ei vielä tarvitsekaan.

Sadetta ja harmautta

Harmaita ja sateisia päiviä tulee. Ikinä ei pitäisi kuvitella ettei niitä tulisi, koska niitä tulee kuitenkin. On päiviä, jolloin et voi mennä mihinkään. Olet kotonasi jumissa ja vain odotat iltaa ja sitä, että pääsee nukkumaan.

Sade ei minua haittaa. Itseasiassa pidän sateesta. Sateen ropina voi olla rentouttavaa ja se voi tarjota erinomaisen syyn käpertyä sohvalle viettämään aikaa kirjan/elokuvan/teekupillisen/miehen kanssa. Ehkä kuunnella musiikkia ja muistella Hetkiä. Meillä esimerkiksi Jose Felicianon Rain tuo mieleen häitä seuraavan päivän, jolloin pidimme hetken taukoa juhlapaikan siivoamisesta tanssimalla kyseisen kappaleen tahdissa. Sateen voi yhdistää onneen ja iloon.

Mutta ne harmaat päivät, jotka vetävät mielen alas. Päivät, jolloin mikään ei tunnu sujuvan. Ihan kuin ei osaisi kunnolla mitään ja oikeasti haluaisi piiloutua peiton alle odottamaan parempia aikoja. Sellainen päivä oli eilen ja sellainen päivä näyttäisi olevan tänään. Miten nämä päivät ovatkin kuin loskassa kahlaamista? Mitä silloin pitäisi tehdä, että saisi edes hiukan kohotettua mieltään?

Eilen illalla minä kyselin ystäviltäni ilahduttavia viisauksia, ja sainkin. Eräs ystäväni lähetti viestin, jossa oli muutamia Wikipediasta löytämiään hauskoja pikkujuttuja: "Pystytaivuttaja ja sivutaivuttajat ovat kilpikonnia. Pingviinit ovat saaneet nimensä siivetönruokin kymrinkielisestä nimestä pen gwyn. Ensimmäinen suomalaisesta elokuvasta tehty videopeli on Uuno Turhapuro muutta maalle (kyseessä on Commodore 64 -peli). Mädäntynyt kuha on Akseli Gallen-Kallelan maalaus." Kiitos, ystäväni. Teki hyvää miettiä jotain ihan muuta.

Tänään puran mieltäni kirjoittamalla tätä tekstiä. Joskus auttaa se, että saa harmauden purettua sanoiksi. Tässä tapauksessa minua helpottaa se ajatus, että saan jopa jotain aikaiseksi. Edes yhden pienen blogitekstin. Ehkä tästä saa vähän vauhtia ja saa tehtyä jotain muutakin, ehkäpä kupillisen teetä, kun poika vielä nukkuu päiväuniaan. Ehkäpä hyvinkin. Imuri saa odottaa huomista. Taidan katsella sadetta tänään, kun siihen on mahdollisuus.

Mitä mielessä liikkuu

Uskoisin, että on aika paljon meitä, joiden ajatukset laukkaavat mitä kummallisimmissa paikoissa. Ja kun joku kysyy, mitä mietimme, vastaamme "Ei mitään ihmeellistä.". Näin siis vastaamme poikkeuksetta - oli mielessämme ollut mitä tahansa.

Eräänä päivänä minä päätin tehdä poikkeuksen, kun Mies kysyi mitä ajattelin. Minä kerroin mitä minä todella ajattelin sillä hetkellä. En enää muista mitä se oli. Se saattoi olla mitä tahansa sukkien parillisuudesta monarkian tarpeellisuuden tai tarpeettomuuden pohdintaan. Muistan kuitenkin miehen yllättyneen vastauksestani. Ehkä siksi, että oikeasti kerroin mitä mielessäni liikkui, tai ehkä siksi, että jotain sellaista olisi päässäni pyörinyt juuri silloin.

Koska kokemus oli pääasiassa myönteinen, päätin tehdä miehestä toistaiseksi poikkeustapauksen. Hän saisi jatkossakin rehellisen vastauksen mainittuun kysymykseen. Olettaen, että pystyisin pukemaan ajatukseni sanoiksi. Yksityiskohdat tilanteen mukaan. Esimerkiksi "naistenvaivoja" olisi ihan riittävä vastaus, jos mielessäni olen harmitellut niistä johtuvia oireita tms. Etuoikeudesta ei tarvitse tehdä taakkaa, eikä rangaistusta.

Mies tiesi jo ennestään, vuosien kokemusten opettamana, että päässäni voi liikkua vaikka mitä. Ensimmäinen osoitus tästä, mikä hänelle on jäänyt mieleen, oli eräs kävelymme suhteemme alkuaikoina. Olimme kävelleet yhdessä lempeän hiljaisuuden vallassa jo tovin, kun yhtäkkiä olin kääntynyt miehen puoleen ja kysynyt, että tiesikö hän, että punalehtiset koivut ovat steriilejä?

Yhteiset vuodet ovat siis luoneet hyvän pohjan sille, että mies on nyt etuoikeutettu kuulemaan ajatuksistani enemmän kuin kukaan muu. Se on mielestäni ollut hyvä ratkaisu, joka vahvistaa yhteyttämme toisiimme. Mies itse ei kovin hyvin osaa pukea omia ajatuksiaan sanoiksi, mutta yrittää parhaansa vastatakseen luottamukseeni.

On minulla silti ajatuksia, joista en kerro miehellekään. Kyllä jokaisella on oikeus omaan yksityiseen sielunsopukkaansa. Ne ajatukset eivät ole mieheltä, tai ylipäätään keltään, pois. Ne ovatkin jotain vain minulle.

Kaksi erilaista kohtaa

Puolisoa ei tarvitse ottaa vieraasta maasta ja oudosta kulttuurista joutuakseen toteamaan, että hänen sukunsa on erilainen tavoiltaan kuin oma on. Näin luonnollisesti on meilläkin, vaikka olemme ihan suomalainen pari Savo-Karjala -akselilta. Tokihan meillä on paljon yhteistäkin, samaa maata pääasiassa ollaan, mutta on pikkuasioita, joissa pitää muistaa kummanko suvun kanssa ollaan tekemisissä.

Selkeimpänä erona voidaan nähdä sanan kohta käyttäminen ja tulkinta:

"Kohta lähdetään."

Jos kyse on mieheni suvusta, tämä tarkoittaa, että aletaan pikkuhiljaa valmistelemaan ajatusta siitä, että pitää lähteä. Varsinaista lähtöä aletaan tehdä noin tunnin päästä, ja lähtö tapahtuu noin puolitoista tuntia lauseen sanomisesta.

Jos kyse on minun suvustani, kun kuulee tämän lauseen, se on kehoitus nousta ja mennä pukemaan takki ja kengät, koska sitten lähdetään. Ehtii käydä vessassakin, jos sinne menee heti. Ajallisesti kohta on parista minuutista maksimissaan kymmeneen, sitten lähdetään.

Miehellä oli enemmän sopeutumista tähän. Ensimmäisellä kerralla hän ihmetteli, mihin tuli yhtäkkiä kiire. Onneksi hän sentään huomasi seurata meitä, ettei häntä erikseen tarvinnut hakea. Sittemmin Mies on sopeutunut hieman aikatauluneuroottiseen perheeseeni, vaikka pitääkin oman sukunsa kohta-sanan käytöstä enemmän. Se kun on rennompaa. Toisaalta hän pitää siitä, ettei minua koskaan tarvitse odottaa, kun lähtemisestä on kysymys.

Itse puolestani olen jo lapsuudessani tottunut siihen, että joka paikassa ollaan hyvissä ajoin, minkä vuoksi odotella joutuu joskus pitkiäkin aikoja. Siksi miehen (ja hänen sukunsa) odottaminen ei sinänsä ole mitään uutta. Välillä minun on vain vaikea vastustaa impulssia nousta lähtemään, kun mies tai joku sanoo, että kohta lähdetään.

Toki sukujemme välillä on muitakin eroavuuksia, mutta tämä aikatauluasia taitaa olla se selkein. Tekisi mieleni sanoa, että se on pikkujuttu, mutta en oikein voi. Jos en pitäisi mieheni suvusta, tämä eroavuus voisi saada minut raivostumaan aika ajoin. Mutta koska pidän heistä, olen tutustunut heihin riittävän hyvin tietääkseni, että heillä on luontaisesti joustavat aikataulut (toisin kuin minulla ja suvullani). Siksi pystyn ottamaan asian huomioon ilman, että se saa minut kiristelemään hampaitani.

Eli ihan perheeltä kuullostaa jo miehenkin suku. Ihmisiä, joista tykkää, vaikka heillä on tapoja, jotka voisivat tehdä vähän hulluksi. Ystävällinen hei teille, jos satutte lukemaan!