torstai 31. joulukuuta 2015

Ja niin koitti vuoden viimeinen päivä

Tänä vuonna nautin joulusta. Vaikka se ei tietenkään ollut taianomainen, joulu oli sellainen kuin halusinkin: rento ja levollinen. Ei tarvinnut miettiä tekemättä jääneitä asioita, eikä järjestellä mitään (perussiisteyden ylläpidon lisäksi siis).  Vain satunnaisesti piti rientää iloisesti juoksentelevan pojan perässä. Yleensä pojan mummo hoiti sen perässä kipittelyn, ja minä sain levätä. Tuntui joululta, ja lahjatkin tukivat levollisuutta. Niitä ei tullut ylenpalttisesti, eikä yhdestäkään paketista ei paljastunut mitään vaivalloista. Ei tarvinnut miettiä, mitähän antaja on ajatellut.

Nyt olemme olleet kotona jo muutaman päivän ja valmistaudumme vuoden vaihtumiseen. Kulunut vuosi on ollut meille pääasiassa hyvä. Muutaman suru-uutisen olemme joutuneet kuulemaan, viimeisimmän nyt jouluna (kummisetäni nukkui pois). Ja seuraavan suruviestin saamme luultavasti piakkoin. Eräs läheinen on jo jonkin aikaa ollut loppusuoralla kohti päiviensä päätä.

Onneksi vuoden aikana on ollut paljon iloisempiakin asioita. Jo tavallinen arki Miehen ja pienen poikamme kanssa on ollut pääasiassa antoisaa. Ainakin näin ajan tekemän kultauksen valossa katsellessa se näyttää siltä. On ollut riitojakin, tietenkin, mutta mitäpä niitä muistelemaan. Olemme päässeet käymään uusissa paikoissa ja tavanneet ihmisiä, vanhoja ystäviä ja uusia tuttuja. Olen tehnyt asioita, joita en olisi koskaan kuvitellut tekeväni.

Ja nyt vuosi on vaihtumassa.

Joskus uuden vuoden lupaukseni kuului "en tee uuden vuoden lupausta". Joskus ajan saatossa se muuttui muotoon "En tee katteettomia lupauksia". Tämän lupauksen teen tänäkin vuonna. Sen lisäksi harkitsen jotain sopivaa haastetta itselleni. Jotain millä kehitän itseäni kohti sitä minää, joka haluan olla. Sitä ehdin miettiä vielä hetken.

Tuokoon vuosi 2016 mukanaan monia ilon ja onnen hetkiä, meille kaikille.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Joulun odotuksen viime hetket

Kaikki on riittävän valmista. Sanon riittävän, koska täydellisen valmista on mahdotonta saada aikaiseksi. Aina voisi tehdä jotain enemmän ja paremmin. Mutta jossain vaiheessa on vain todettava, että tätä enemmän ja paremmin tekeminen ei ole sen ajan ja vaivan arvoista. Minulla se hetki on tullut; viimeinenkin lahja on paketoitu. On aika keskittyä joulun viettoon.

Tai oikeastaan joulun odottamiseen. Tänään on vasta aatonaatto. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi ehtinyt odottaa joulua. Tavallisesti odotus hautautuu askareiden, valmistelujen ja arjen kiireiden taakse. Joulu ehtii tulla ja mennä. Melkein kuin yhtenä hötköilyhetkien helminauhana. Ei ihme, että jouluntunne ei ehdi herätä lainkaan. Olen iloinen, että tänä vuonna ehdin hetken ihan vain odottaa.

Hyvää joulunaikaa teille kaikille, jotka blogiini olette löytäneet! Missä olettekin, suotakoon teille sopivasti hauskoja ilon hetkiä ja levollisia rauhan hetkiä. Itse kullekin tarpeen mukaan.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Jouluinen jauhopeukalo

Tänä vuonna päätimme tehdä vain niitä mieluisimpia joululeipomuksia, jotka kaikki menisivät tyytyväisiin vatsoihin joulun aikana, eikä pakkopullaa jäisi kovettumaan kenenkään kiusaksi. Meidän tapauksessamme nämä leivonnaiset ovat joulutorttuja ja pipareita. Varsin perinteistä leivontaa siis. Ja vielä helppoa, jos ostaa taikinan valmiina kaupasta.

Minun mielestäni joulutorttujen tekeminen on hauskaa puuhaa. Se taitteluosuus siis, kun neliön muotoisesta taikinan palasesta tehdään hyrrä. Siinä kokee suorastaan lapsellista mielihyvää. Meillä tosin taittelusta tuli astetta mielenkiintoisempaa, koska emme löytäneet muottia. Suurpiirteisenä en välittänyt leikellä tarkkoja viiltoja nurkkiin, vaan minulle riitti että olivat sinne päin. Yritin muutamaa luovempaakin ratkaisua, mutta eihän hienoja uudenlaisia taitoksia keksitä sokkona ja ajattelematta. Ainakaan minä en pysty sellaiseen. Onneksi muutkin perheestäni on suurpiirteistä porukkaa.

Seuraava päivänä olikin pipareiden vuoro, ja niihin tarkoitetut muotit ovat ilmeisesti samassa paikassa torttumuotin kanssa.  Kuten torttujen kanssa, aloitin luovemmissa ratkaisussa, mutta en jaksanut muotoilla jokaista piparia. Siihen olisi tuhraantunut ylettömästi aikaa, eikä lopputulos olisi vastannut ajallista panostusta. Päädyin siis laiskan ihmisen ratkaisuun: abstrakteihin viiltoihin taikinapyörällä. Nopeaa ja helppoa. Pipareista tulee monenkokoisia, monenkokoisiin piparihimoihin.

Mutta, kuten tiedetään, ulkonäkö on vain pintaa. Oudonmalliset maistuvat aivan samanlaisilta kuin perinteisen malliset. Niinpä kaikille, jotka kaipaavat nopeaa ja helppoa ratkaisua, suosittelen tätä. Helppoa, nopeaa, eikä mistään saa samanlaisia. Jos haluaa päästä vielä helpommalla, niin pipareita ja torttuja saa valmiina kaupastakin. Mutta eihän se olisi yhtä hauskaa.

Vielä illalla teetä nautiskellessani hymistelin hassuille pipareilleni. Ja ne suurpiirteiset tortutkin ovat jo menneet. Tänään ilmeisesti tehdään uusi erä niitä. Mikäs siinä. Taidan taas yrittää olla luova.




lauantai 19. joulukuuta 2015

Hiljainen ilta

Hieman yllättäen pääsin tänään viettämään hiljaista iltaa. Poika nukkuu jo sängyssään, ja mies lähti kavereidensa kanssa elokuviin. Minulla on siis hetki aikaa olla vain. Nauttia kupillinen teetä ja hengittää. Ja niin aion hetken päästä tehdäkin.

Jouluvalmistelut ovat loppusuoralla. Kortit on lähetetty. Lahjat on paketoitu - osa on jo annettu, osa odottaa kassissa kuljetusta kuusen alle. Enää tarvitsee oikeastaan vain pakata ja mennä auttamaan joulutaloon valmisteluissa. Pientä siivousta ja leipomista luulisin pääseväni vielä tekemään. Sitten voikin aloittaa joulunvieton perinteisin menoin. Meillä se on aina tarkoittanut yhdessäoloa, saunomista ja syömistä. Toki myös kynttilöitä, joulukuusta ja kierrosta hautausmailla.

Aavistelen, että tänä vuonna joulu tuntuu jouluisemmalta kuin vuosiin. Verkkaisesta joulunmielen herättelystä on ollut apua. En kuitenkaan usko, että sellaista lapsuuden taianomaista joulua koen enää koskaan. Mutta se hetki, kun kaikki on tehty muu on tehty ja saa viimein sytyttää kynttilän pimeyteen. Minä nautin siitä, että hiljaa katselen sitä pientä eläväistä valoa... Se on minulle joulun erityisimpiä hetkiä. Se herättää rauhan ja lämpimän hiljaisuuden tunteen sisälläni.

Tänään ei vielä ole sellaista hiljaisuutta. Vielä on tehtävää, vielä on hetki odotettava. Pian se kuitenkin koittaa: joulu. Mutta tänään minä nautin arjen hiljaisuudesta. Siitä, että voin lykätä tehtävää huomiselle. Juuri nyt minun ei tarvitse tehdä mitään. Paitsi se kupillinen teetä.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Ain laulain joulun teen

Minne lie olimmekaan menossa, kun hetkeksi pysähdyimme rupattelemaan naapurimme kanssa. Siinä sään ihmettelyn jälkeen hän kysyi, että olimmeko ajatelleet mennä illalla laulamaan joululauluja. Läheisessä seurakuntakeskuksessa olisi kaikille avoin joululauluilta. Minä torjuin ajatuksen vetoamalla yksivuotiaaseen, joka ei vielä osaisi istua nätisti laulamassa muiden joukossa. Naapuri nyökkäsi ymmärtäväisesti ja jatkoimme matkaamme sinne, minne olimmekaan matkalla.

Kotiin palattuamme mies otti kuitenkin joululauluillan taas puheeksi. Häntä houkutteli lähteä. Ei ole kuulema pitkään aikaan laulanut joululauluja, ja samalla tulisi käytyä jossain kodin ulkopuolella. Myönnyin. Muistan itsekin ajan, jolloin joululaulujen lauleskeleminen oli mukavaa. Sitä paitsi se herättelisi sitä kaipaamaani joulun tuntua.

Kun saavuimme seurakuntakeskukselle huomasimme, että se oli tupaten täysi. Vain parvella oli joitakin vapaita istuimia jäljellä. Ilmeisesti joululauluillat ovat suosittuja täälläpäin. Paikalla oli monenikäisiä ihmisiä. Sylivauvoista harmaahapsisiin vanhuksiin. Perheitä ja yksineläviä. Kaikki tulleet ainakin kuuntelemaan joululauluja. Ja kun ohjelma alkoi, selvisi, että selvästi suurin osa oli tullut laulamaan. Joululaulut todellakin täyttivät salin.

Pääasiassa lauloimme vanhoja tuttuja joululauluja, kuten Joulupuu on rakennettu ja Maa on niin kaunis, mutta siellä oli muutamia sellaisiakin, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Ja ne unohtuivat samantien laulun päätyttyä. Solistina siellä oli varsin komeaääninen baritoni, joka tarjosi myös pari lauluesitystä. Uskoisin useimpien nauttineen joululauluillasta.

Minulta meni paljon ohi. Kiipesin pojan kanssa portaat parvelle useita kertoja. Poika nautti siitä, että sai ihan itse nousta ne. Joten minä seurasin suojelusenkelin lailla portaissa hihkuvaa pientä seikkailijaa ja lauleskelin. Välillä jopa samaa kappaletta kuin muutkin. Kävin mielessäni läpi joululauluja, joista pidän. Laulamaanhan sinne oli menty.

Oli se mukava ilta. Lähdimme sieltä hyväntuulisina kotiin. Nyt, kun mietin asiaa, melkein toivon, että joululauluja kuulisi enemmänkin tällä tavalla. Ostoskeskuksissa soivat joululaulut eivät herätä joulutunnelmaa, vaan pikemminkin pilaa. Siellä joululaulut yhdistyvät joulushoppailukokemukseen. Siihen, kuinka on kuuma olla talvivaatteissa sisätiloissa ja yrittää ihmisjoukossa päästä liikkumaan. Epätoivoon, ettei löydä lahjoja. Pettymykseen ja kiusaantuneisuuteen, jos päätyy ostamaan vain jotain. Ostoskeskuksissa ei tosiaakaan pitäisi soittaa joululauluja, koskaan.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Shoppailusta julkkiksiin

Hiljalleen sitä on tervehtynyt. Eilen olin jo siinä kunnossa, että uskaltauduin pojan kanssa kaupungille etsimään lisää joululahjoja. Ja löytyihän niitä. Jos lahjaksi annettavia kukkasia ei lasketa, ne hankin vasta lähempänä joulua sopivalta paikkakunnalta, vielä yhden lahjan mieluusti löytäisin. Toisin sanottuna, lahja-asiat ovat kunnossa, eikä tarvitse osallistua aatonaaton paniikkikauppaan.

Kaupungilla tapahtui jotain, mikä on minulle harvinaista: minä bongasin julkkiksen. En mitään maailmankuulua tähteä, mutta ihan televisiosta tutun hahmon kuitenkin. Aluksi minä tuijotin kyseistä henkilöä ja yritin kuumeisesti miettiä, mistä oikein tunnen hänet. En ole tottunut näkemään julkkiksia, joten ajattelin hänen olevan joku tuttu, jota en saa päähäni. Yritin siis saada päätetyksi heilautanko kättäni tervehdykseksi ja kyselenkö kuulumiset. Tunnistin henkilön sopivasti, ennenkuin hän nosti katseensa minun suuntaani. Jos hän olisi ollut tuttava, ei hän olisi huomannut etten meinannut tunnistaa. Nyt saatoin muka tuntematta kävellä ohitse häntä häiritsemättä.

Olen bongannut julkkiksen ennen tätä kaksi kertaa. Edellinen kerta oli pari kesää sitten. Silloin tuijottelin kahvilan ikkunasta kaukaisuuteen, kun yhtäkkiä kadulla kävelee tutut kasvot. Tuolloin tuijotukseni ei jäänyt huomaamatta, meni liian kauan kasvoja tunnistaessa. Lohdutan itseäni sillä, että julkkikset ovat enemmän tai vähemmän tottuneita tuijotettavana olemiseen. Ja vähemmän minä tällä kertaa hölmistelin kuin kohdatessani julkkisen ensi kertaa.

Ensimmäisestä julkkisbongauksesta on jo useampi vuosi - en edes tuntenut Miestä vielä tuolloin. Olin Tampereella vierailemassa ja siellä kadulla käveli vastaan Simo Frangen. Silloin muistan tuijottaneeni suorastaan epäkohteliaan hölmistyneenä. Osittain sen vuoksi, etten ollut koskaan ennen bongannut julkkista, mutta pääasiassa sen vuoksi, ettei hänellä ollut pukua. Joten hänen hahmonsa tuona päivänä oli räikeässä ristiriidassa hänen mediakuvansa kanssa. Se vain näkynä oli hämmentävä, joskin on täysin ymmärrettävää että Simo Frangen haluaa vapaallaan, erityisesti kuumana kesäpäivänä, käyttää shortseja ja t-paitaa.

En ole aktiivinen julkkisten bongaaja. Moni julkkis on kävellyt ohitseni, pari ruuhkassa vähän tönäissytkin, täysin minulta huomaamatta. Ja kuka seurassani onkaan ihmettelee, että enkö muka nähnyt että siinä ole sejase. En minä tavallisesti kiinnitä huomiota ohikulkijoihin. Vain sen verran, etten törmää keheenkään. Sen sijaan keskityn muuhun, kuten joululahjain metsästämiseen.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Rouva sairastaa

Nenä vuotaa, niveliä kolottaa, kurkussa tuntuu karkealta... Tutut oireet, vaikka edellisestä flunssasta onkin jo aikaa. Moni tuttava on viime aikoina sairastellut, joten oli kai vain ajan kysymys, milloin se iskisi meille. Voin vain toivoa, että menee ohi nopeasti. Olen tehnyt suunnitelmia ensi viikolle, joita en haluaisi peruuttaa.

Elämää se on tämäkin. Viluisena juoda kuumaa teetä sohvalla. Kääriytyisin peittoihin, mutta ne hankaloittavat pikkukiipeilijän perään juoksemista. Pelkään, etten ehtisi ottaa koppia, jos pitäisi tuhlata aikaa peitoista vapautumiseen. Joten tinkin hieman fyysisestä mukavuudestani lisätäkseni mielen rauhaa.

Yritän ajatella positiivisesti. Jos oli jossain vaiheessa kipeäksi tultava, niin tämä on ihan hyvä ajankohta. Mies on joulun ajan lomalla, joten meillä on silloin yhteistä aikaa enemmänkin - ja olisi kurjaa viettää se aika kilpaa niiskuttaen. Toivottavasti tämä on silloin jo takana päin.

Pidän taukoa blogin päivittämisestä pari päivää. On hankalaa kirjoittaa mitään järkevää, kun olo on hieman kurja. En usko, että tauosta tulee kovinkaan pitkä, en tunne oloani ihan hirveäksi. Ainakaan vielä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Kuvaa katsoen

Pojan täyttäessä vuoden, me päätimme otattaa kuvia pojasta ja perheestämme ihan ammattikuvaajalla. Sain nähdä kuvat tänään. Kuvaajasta minulla ei ole pahaa sanottavaa; hän on selvästi ammattitaitoinen. Ei ole hänen vikansa, etten pidä siitä, miltä näytän kuvissa.

Minua ei tee pinnalliseksi se, että haluan näyttää hyvältä valokuvassa. Siinä kai kuka tahansa haluaa olla edustavimmillaan, koska toisin kuin peilikuvan suhteen, valokuvan nähdessään on myöhäistä kohentaa ryhtiään. Jos unohdit tehdä sen kuvaustilanteessa, niin kuvassa olet ikuisesti tuomittu olemaan hieman kasassa ja turvoksissa näyttäen siltä, että synnytyksestä on viikko vuoden sijaan. Jos ei halua, että kuville tehdään tietokonetaikoja (enkä halua), pitää hyväksyä huono ryhti, kaksoisleuka, erikokoiset silmät tai mikä ikinä tuntuukaan kuvassa olevan vikana.

Se ei olekaan niin yksinkertaista. Kuvassa näen sen, miltä olen muuten onnistunut sulkemaan silmäni. Sen, että olen vähän lihava ja väsynyt kotiäiti. Ja siinä on kaksi ja puoli asiaa, joita en halua olla: lihava, väsynyt ja aina kotona. Äiti olen mielelläni. Muuten haluaisin näyttää kuvassa myös onnelliselta ja kohtalaisen älykkäältäkin. Enemmän sellaiselta, millaiseksi koen itseni. Onneksi kuvissa näkyy se, että rakastan poikaani, muutoin en kestäisi katsoa niitä enempää.

Taidan kaivella ikivanhan henkilökorttini esiin. Se auttaa näissä tilanteissa. Muistan kuinka inhosin kortin kuvaa silloin tuoreeltaan. Nykyisin se on minusta hyvä kuva. Aika auttaa katsomaan asioita vähän kauempaa. Ehkä vuosien päästä näen näissäkin kuvissa pelkästään sen, mikä on tärkeintä: rakkautta.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Taas toivotus hyvän joulun

Joulukortit pitää saada postiin piakkoin, joten olen aloittanut joulukorttien kirjoittamisprosessin. Aluksi valitaan vastaanottaja, ja kirjoitetaan kortteihin osoitteet. Sitten aloitan sen vaikeamman työn: joulutervehdysten kirjoittamisen. Sen voi tehdä joko todella helposti tai todella vaikeasti. Ja yleensä siinä käy niin, että haluan tehdä vaikeasti, mutta tuskasteltuani hetken aikaan alistun helppoon ratkaisuun. Eli kirjoittamaan "Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta! Toivoo Tuija, Mies ja Poika". Tosin nimien järjestys vaihtelee sen mukaan kenelle kortti menee. Sen nimi tulee ensimmäisenä, kenet vastaanottaja on tavannut perheestämme ensimmäisenä. Joskus vahingossa menee siinä järjestyksessä kuin kirjoitin edelleeseen korttiin.

Moni lähipiiristämme tietää, että pidän kirjoittamisesta. Siksi yritänkin aina keksiä omaperäisiä ja hienoja toivotuksia kortteihin. Hyvin harvoin saan korttiin runoiltua mitään muuta kuin tavallisen ja perinteisen toivotuksen. En tiedä odottavatko läheisemme, että kirjoitan runouden mestariteoksia joulukortteihin. Tuskinpa, mutta välillä tuntuu kuin minun pitäisi kirjoittaa jotain hienompaa kuin se, mitä kaikki kirjoittavat kortteihin. Ja jos saan kirjoitettua jotain hienompaa yhdelle, niin muillekin pitäisi.

Siinä on liikaa painetta yhdelle väsyneelle rouvalle. Jossain vaiheessa huokaisen turhautuneena ääneen, ja mies tulee halaamaan. Hänen mielestään riittää, että kortissa on meidän nimemme siellä painetun hyvän joulun toivotuksen alla. Ja jos vastaanottajalle se ei riitä, niin viskatkoon kortin vaikka joulusaunan sytykkeeksi. Jotain iloa siitä kortista on ollut silloinkin.

Niin. Jos vain voisin, runoilisin. Mutta kyllä se tavallisin toivotuskin sisältää sen ajatuksen, mitä vastaanottajalle haluan toivottaa. Minä vilpittömästi toivon, että heillä olisi hyvä joulu ja uusi vuosi olisi onnellinen.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Mainioiden naisten itsenäisyyspäivä

Yliopiston aloittaessani tutustuin pieneen joukkoon aivan mainioita naisia. On ihan normaalia löytää opiskelutovereista samoista asioista kiinnostuineita, ja heidän kanssaan on luontevaa ystävystyä.

Me, eli tämä pieni joukkio mainioita naisia, olemme tutustumisemme jälkeen joka vuosi viettäneet itsenäisyyspäivää yhdessä. Jopa viime vuonna minä järjestin itseni neiti Vihreän luokse, jossa silloin istujaiset olivat, vaikka minulla oli kotona tuhisemassa parin kuukauden ikäinen poika (mies pärjäsi pojan kanssa hyvin jo silloin). Olin hieman levoton koko sen parituntisen ajan, minkä näiden mainioiden naisten kanssa vietin, mutta en olisi voinut jättää perinnettä väliinkään. Sillä perinteeksi nämä istujaiset ovat jo muodostuneet.

Tänä vuonna joukkiomme kokoontuu meillä. Aiempien vuosien perusteella uskallan jo etukäteen todeta, että luvassa on pizzaa ja muita herkkuja sekä Linnan juhlien perinteinen mekkoraati. Vaikka juhliemme pukukoodi onkin "Mukava, mutta ei missään tapauksessa olisi Linnan juhlissa etiketinmukainen", katselemme kättelyjonosta meille mieleisiä mekkoja, ja hämmästelemme niitä persoonallisempia vaatevalintoja. Pinnallista hupia, myönnetään, mutta harmitonta sellaista. Ja opiskeluaikoina oli ihanaa saada pehmeää höttöä ankaran aivotyöskentelyn vastapainoksi.

Miehet ovat osallistuneet yleensä myös, vain omani jäi viime vuonna kotiin pojan kanssa. Muutoin he syövät ja hämmästelevät meidän akkain kalkattelua. Nyt osallistujamäärä kasvaa taas yhdellä, kun poikakin on mukana. Itsenäisyyspäivää on aina vietetty raittiisti, joten sinänsä mikään ei muutu. Nyt päästään vuorotellen leikkimään autoilla pojan kanssa. Tai mitä keksitäänkään. Pääasia on, että kaikilla on mukavaa.

Odotan jo iltaa, hyvää ruokaa ja leppoisan hauskoja hetkiä ystävieni kanssa. Paljoa muuta en tältä päivältä kaipaakaan.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Treffeille sohvaa pakoon

Joskus tuntuu, että parisuhteen vihollisiin lukeutuu sohva. Se houkuttelee väsyneitä ihmisparkoja pehmeydellään vajoamaan syleilyynsä ja hiljentymään television ääreen. Ja jos sohvan pehmoiseen ansaan lankeaa päivästä toiseen, jossain vaiheessa saattaa huomata, ettei ole kunnolla keskustellut puolisonsa kanssa pitkään aikaan. 

Me miehen kanssa päätimme tehdä kiertää sohvan muodostama ansa ja sovimme treffit. Eräällä museolla oli miestä kiinnostava näyttely, joten ilmaispäivänä menisimme sinne ja kävisimme syömässä. Vaikka poika pitäisi ottaa mukaan, olisi se silti pieni poikkeus arjen kuvioihin ja siten toisi hieman piristystä suhteellemme.

Pari kertaa treffejä piti lykätä, mutta sitten vihdoin se onnistui. Näyttely oli vaihtumassa, joten oli viimeinen mahdollisuus. Se oli se, mikä vihdoin sai pakotettua meidät liikkeelle. Niinpä me sateisen ankeasta säästä huolimatta lähdimme treffeillemme. Poikakin nukahti päiväunilleen sopivasti ruokailun jälkeen, joten oli melkein kuin olisimme olleet kahden.

Näyttely ei kiinnostanut minua niin paljon kuin miestä. Kuljimme hetken kiltisti yhdessä, mutta sitten erkanimme, jotta mies saisi rauhassa tutkia näyttelyä. Minä puolestani koin museokaupan kiinnostavaksi ja olin tyytyväinen saadessani tutustua rauhassa sen tarjontaan - miestä se ei olisi kiinnostanut. Lieväksi harmikseni en löytänyt kuin yhden joululahjan. Senkin itselleni. Miehen kanssa vitsailimme, että se onkin oiva joululahja miehelle: minulle annettava mieleinen lahja.

Hetki museon rauhassa oli tehnyt meille molemmille hyvää, emmekä malttaneet vielä lähteä kotiin. Kävelimme erääseen kahvilaan vielä jälkiruualle. Siellä me porkkanakakun äärellä keskustelimme niitä näitä näyttelystä, joulusta ja vaikka mistä. Välillä nauroimme yhdessä - se on aina niin ihanaa. Onnistuneet treffit sanoisin jo sen perusteella, että niiden ajatteleminen hymyilyttää.

Jatkossa ajattelimme yrittää kerran kuukaudessa (tai kahdessa) lähteä jonkinlaisille treffeille. Mitä me tammikuussa keksimme, en tiedä, mutta toivottavasti jotain. Sovimme kuitenkin, ettei treffejä järjestetä väkisin. Treffeillähän on tarkoitus olla mukavaa yhdessä, ja jo sen vuoksi niistä ei kannata tehdä rutiinia ja velvollisuutta.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Joulukorttien valintaprosessi

 Tänä vuonna osana joulutunnelman herättelyä, päätin nähdä pitkästä aikaa hieman enemmän vaivaa joulukorttien kanssa. Viime vuonna en jaksanut ostaa uusia kortteja, vaan laitoin ihmisille se kortit, mitä oli aiemmilta vuosilta jäänyt yli. Toissa vuonna en edes lähettänyt kortteja, en niitä kyllä silloin ostanutkaan. Vähäinen joulumieli lannisti sen verran, etten vain saanut aikaiseksi.

Pari päivää sitten pääsin asioimaan korttikaupassa. Koska pojallani ei ole perusteelliseen shoppailuun tarvittavaa kärsivällisyyttä, tein korttivalintani puhtaasti intuition varassa. Mikäli kortti herätti minussa myönteisen tunteen, sen ostin. Aiheesta sinänsä viis. Eri ihmisille menee eri tyyliset kortit joka tapauksessa, joten aiheita sai tulla erilaisia: tonttuja, eläimiä, kynttilöitä, mietteitä, runoja, kirkkoja, taidetta... En edes laskenut niitä, joten pitänee käydä vielä uudestaan, koska en ole varma riittävyydestä.

Siinä kortteja valikoidessani vieressä oleva vanhempi rouvashenkilö tuskaili oman valintaprosessinsa kanssa. "Miksi ihmeessä kaikille pitää olla erilaiset kortit? Eihän ne vertaile kortteja keskenään." Hän puuskahti siinä hieman kärsimättömästi. Se on varmaankin ollut totta silloin joskus, mutta nykyään ei voi olla varma. On varmasti ihmisiä, jotka laittavat someen kaikki korttinsa esitelläkseen jouluntoivotussaalistaan.

Itseäni ei haittaa lainkaan, jos joku laittaa kaikille tuttavilleen samanlaiset kortit. Se on hänen valintansa. Ymmärrän sen helppouden, ja korttihan jo itsessään sanoo, että sinua, hyvä vastaanottaja, tahdoin muistaa näin jouluna. Itse vain en löydä sellaista yhtä korttia, mikä minusta olisi hyvä kortti kaikille niille ihmisille, joille haluan joulukortin laittaa.

Esimerkiksi anoppini on harras uskova nainen, joten vaikka hän ei varmastikaan pahastuisi humoristisesta joulupukkikortistakaan, haluan kuitenkin lähettää mieluummin toisenlaisen kortin. Sellaisen, mikä kuvastaa anopilleni joulun ydintä. Näin voin osoittaa kunnioitusta hänelle tärkeää asiaa kohtaan. Läheisissäni on myös ateisteja ja muita uskonnosta viis veisaavia, joten heille olisi hieman epäkohteliasta laittaa enkeleitä ja seimen kuvia. He saavat korttinsa muilla perusteilla. Ja sitten minulla on pieni pino neutraaleja kortteja, jotka voin lähettää sellaiselle, joiden korttimausta olen epävarma (tai jos ei ole parempaa korttia enää valittavana). Joten ostan erilaisia kortteja melko paljon.

Ymmärrän hyvin, ettei kaikki halua nähdä tällaista vaivaa. Mutta tässä saa ajatella läheisiään ja joulua. Tämä pikku projekti toivottavasti herättelee osaltaan sitä, mikä mielestäni joulussa on niin hienoa: hyvää mieltä ja rauhaa. Sitä joulun tunnelmaa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Kylmää, liukasta ja pimeää

Niin ne lumihiutaleet taas leijailevat. Hetken aikaa oltiin ilman lunta, mutta nyt asia on taas korjaantumassa. Maa valkenee ja päiviin tulee hieman lisää kirkkautta. Se on tarpeen, kun pimeys on vallassa suurimman osan vuorokaudesta. Ainakin minulle.

Jatkuva pimeys vaikuttaa hieman mielialaani, mutta ei niin pahasti, että puhuisin kaamosmasennuksesta kohdallani. Sen verran, että vetäydyn herkästi omiin oloihini ja minua on entistäkin vaikeampi saada lähtemään mihinkään. On liian helppoa vedota talvella siihen, että ulkona on kylmää ja liukasta. Kotona on mukavan lämmintä, joten miksi lähteä mihinkään. Tosin mökkihöperyys saattaa iskeä talvella aika pahastikin.

Pitää ihan muistuttaa itseään siitä, mitä muuta ulkona on kuin pimeyttä ja liukautta. Että uloslähteminen ei tarkoita sitä, että olisin tarjoamassa jäisillä kaduilla ohikulkeville ihmisille slapstick-komediapläjäystä. Minähän suorastaan kävelen kuin haurain mummeli, kun varon niin kovin liukastumasta. Tosin nykyisin saan tukeutua rattaisiin, eikä minun samalla tavalla tarvitse varoa mukkelismenemistä.

Joskus kuvittelen, että jos voisin, siirtyisin talveksi puoliksi horrokseen. Keskittäisin elämäni kotiini. Vain silloin tällöin varovasti kurkistelisin ulkopuolista maailmaa. Asettuisin ikkunan äärelle juomaan kupillisen lämmintä teetä ja katselisin kuinka kauniisti lumi kimaltelee hankina maassa ja puiden peitteinä. Se riittäisi ulkopuolisesta maailmasta. Niin kuvittelen, vaikka tiedän sen olevan pötyä. Minä kaipaisin ihmisiä ja tekemistä. Niiden vuoksi pitää välillä lähteä ulos. Joskus niiden ihmisten vuoksi, jotka asuvat kotonani. Hekin kaipaavat ulos tuulettumaan, ja sitä minua, joka ei ole mökkihöperö.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Joulu jouluksi

Joulukuun ensimmäinen päivä. Joskus kaukaisessa lapsuudessa tämä oli ilon ja tuskaisen odottamisen alkamisen päivä. Ilon päivä siksi, että sai vihdoin avata luukun joulukalenterista. Tuskaisen odottamisen alkamista ei tarvinne selittää. Lapsena joulukuu tuntui kuukausista pisimmältä. Päivät matelivat, eikä ylimääräisten joulukalenteriluukkujen aukominen auttanut yhtään. Päinvastoin.

Aikuiseksi tultuani joulun odotus menetti tuskaisuutensa, ja valitettavasti myös hohtonsa. Monena jouluna yritin taistella päästäkseni sopivaan mielentilaan, turhaan. Ei vain tuntunut joululta. Ei auttanut kuusi, lahjat, eikä edes kynttilät. Se olisi voinut olla mikä tahansa talvinen ilta läheisten kanssa, ylimääräisten koristeiden kera. Lopulta lakkasin yrittämästä. Ei joulun tunnelmaa voi pakottaa.

Se on tuntunut haikealta. Olen jouluihmisiä. Nautin puuhastelusta, ja erityisesti puuhastelun jälkeisestä levollisesta tunnelmasta. On ihanaa saada laittaa kynttilöitä ja saunoa hämärässä. Tykkään lahjojen antamisesta, jopa saamista enemmän. Joulun kuuluu olla valonpilkahdus vuoden pimeimpänä aikana. Ja niin monta vuotta meni, että joulu oli melkeinpä vain sohvalla makaamista.

Tänä vuonna haluan yrittää muuttaa tämän asian. Haluan odottaa taas joulua. Haluan valmistella hyvän tuulisena, leipoa ja paketoida lahjoja. Muutama lahja on vielä hankkimatta, joten lahjanmetsästyskausikaan ei osaltani ole vielä ohi. Tänä vuonna meillä on myös joulukalenteri, edellisestä onkin vuosia. Päivä päivältä yritän elvyttää joulun tuntua, jos se vaikka heräisi vuosien horroksestaan ja tänä vuonna olisikin taas aivan oikea joulu.

Se olisi upeaa.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Lahjaksi hirvitys

Veljeni lähetti minulle kuvan löydöstä, joka paljastui varaston siivouksen yhteydessä. Olen tuon hirvityksen tehnyt ihan itse. Ja antanut sen joululahjaksi. Täysin vilpittömästi olen tarkoittanut ilahduttaa. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, ymmärrän paljon paremmin.

Muistan miten ahkeroin tuon kapineen parissa monta tuntia. Olin aloittanut projektin, koska veljeni avopuoliso oli ilmaissut pitävänsä isoista seinälle kiinnitettävistä etnisistä naamioista. Sellaiset kuitenkin maksavat enemmän kuin minulla oli varaa, joten päätin veistää sellaisen itse. Siitä tulisi hieno ja uniikki, jota he ihailisivat kotinsa seinällä hamaan tulevaisuuteen saakka.

Eivät he koskaan sitä seinälle laittaneet. Hirvitys on massiivikoivua, joten se on sen verran painava, että se vaatii jo vähän jämerämmän kiinnityssysteemin. Luulen, että ilahtuivat tästä tekosyystä lykätä sen esille laittamista epämääräiseen ikuisuuteen.

En minäkään ihan tyhmä ja sokea ole. Vain sen verran, etten voinut antaa monen tunnin urakoinnin mennä hukkaan ja siksi annoin sen lahjaksi, vaikken itsekään pitänyt sitä niin hienona kuin olin päässäni visioinut. Eikä minulla mennyt kovinkaan kauaa huomata, ettei lahja ollut kovinkaan onnistunut. Hävetti.

Nyt voin jo hymähdellä itselleni. Nykyään tiedän paremmin, enkä enää anna sisustukseen vaikuttavia asioita lahjaksi. Olen ottanut opiksi. Ainoastaan, jos toinen on sanonut haluavansa lahjaksi nimenomaan tuotteen x. Silloin saatan antaa lahjaksi tuotteen x, jos se on lahjabudjettini rajoissa. Mutta kenenkään kotia en ala sisustamaan. Enhän pitäisi sellaisesta itsekään.

Onneksi veljeni ja hänen puolisonsa eivät ole materialisteja. He ymmärsivät minun tarkoittaneen hyvää, vaikka pahasti meninkin hakoteille. Mutta täytyy kyllä ihmetellä, miten kauan he malttoivat hirvitystä säilyttää. Olin kuitenkin muutamaan kertaan vuosien saatossa sanonut suoraan, etten pahastu jos se lähetetään hävitykseen. No, varastoihin helposti unohtuu kaikenlaista.

Tuo ei ollut ensimmäinen antamani virhelahja, eikä valitettavasti viimeinenkään. Olen sen verran realisti, että luulen sen olevan vielä ostamatta. Yritän parhaani joka kerta, kun lahjoja metsästän, mutta välillä tulen ostaneeksi ihan väärän lahjan. Ja vielä antaneeksikin sen.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kolmen päivän korvamato

Minulla oli siitä harvinainen korvamato, että kuuntelin sitä ihan mielelläni. Ensimmäisen päivän ajan oli ihan mukavaa, kun päässä pyöri "Olen kaunis... Olen rohkea... Olen vapaa-aaa, syntynyt voittamaan!". Saattoi tulla ihan tarpeeseen, koska olin lupautunut vapaaehtoiseksi erääseen projektiin, enkä kokenut tuntenut mainittavaa itsevarmuutta, jollaista mielestäni asiantuntijan roolissa pitäisi olla. Tunti-pari ajastani hyvään tarkoitukseen sai minut kuitenkin suostumaan.

Osuuttani odotellessani mainittu korvamato oli tarpeellinen. Se, että kyseessä on punk-kappale, vain paransi tilannetta. Se latasi minuun sopivasti asennetta, ja muut saisivat ajatella mitä tahtoisivat. Korvamadon tukemana suoristin henkisen selkärankani, ja kaikki meni lopulta ihan hyvin. Yhtään valitusta en kuullut, vain pari tyytyväisen kuuloista hymähdystä. Uskallan siis olettaa, että hoidin osuuteni riittävällä mallikkuudella.

Korvamato jatkoi kappaleen parissa vielä seuraavanakin päivänä. Minä hymisin mukana ja muistelin tyytyväisenä onnistunutta edellispäivää. Iltaa kohden alkoi jo kyllästyttää, ja seuraavana alkoi suorastaan jo ärsyttää. Kolme päivää saman kappaleen toistoa on jo ihan liikaa, oli kappale sitten miten hyvä ja inspiroiva tahansa. Joten korvamato pitäisi karkoittaa, ihan jo sisäisen rauhan vuoksi.

Oman kokemukseni mukaan korvamadon karkoittaminen onnistuu yleensä kahdella tavalla: joko sen korvaa jollain toisella korvamadolla tai laulaa kokonaisia lauluja, kunnes se on poissa. Ensin mainittu on helpompi ja luotettavampi tapa. Sen myös valitsin, koska minulla ei ollut halua pitää riittävän pitkää konserttia.

Muistelin sitkeimpiä korvamatojani ja yritin hyräillä ensin Poliisiopiston tunnaria, sitten Macgyveriä. Olin hieman hämilläni, kun ne eivät tarttuneet. Ehkä ne madot ovat loppuunkuluneita. Niinpä lauleskelin Känkkäränkkää, jonka mies kielsi, ettei poika oppisi kyseistä käsitettä. No, sitten joululaulujen pariin. Niissä on monta, jotka osaa vaikka unissaan.

Niin, yhtäkkiä huomasin pitäväni mielessäni joululaulukonserttia. No, se oli eilen. Tänään Pelle Miljoona ei enää raikunut päässäni. Pelkäsin hetken, että se saattaa iskeä uudelleen, kun kirjoitan tätä, mutta helpotuksekseni korvamato on matkannut muualle. En kaipaa sitä. Ylipäätään saisivat pysyä poissa. Mieluummin kuuntelen kappaleet kokonaisina.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Ja sitten tuli talvi

Tänä vuonna talvi selvästi panosti siihen, että pääsee yllättämään. Kaikkihan tietävät, että jossain vaiheessa talvi tulee, joten sinällään ei sen pitäisi olla yllätys. Harvoin kuitenkin käy niin, että yhtenä päivänä on lämmin syksyinen päivä ja seuraavana täysi talvi. Niin kuin tällä kertaa. Täytyy antaa talvelle tunnustusta: tänä vuonna tulit vähän puun takaa kertarysäyksellä.

Se ei minua haittaa. Pidän talvesta ja olen jo jonkin aikaa odotellutkin lumen tuloa. Se ajaa pimeyttä vähän kauemmaksi. Toivoisin vain, että lumi osaisi olla satamatta teille ja kulkuväylille. Liukkaudesta ja loskassa kävelystä en pidä. Mutta talvi tekee niin kuin haluaa; sitä ei voi kouluttaa.

Maa on valkeana, ja pienet kinokset kutsuvat naapuruston lapsia telmimään. Veikkaisin, että kohta on pihamaa täynnä lumisia ukkoja, akkoja, heppoja, linnoja... Mitä lapset nyt keksivätkään tehdä. Ja jos lasten jäljiltä jää lunta, minä sopivana hetkenä käyn tekemässä oman lumiukkoni leikkipaikan nurkalle. Päivänvalon aikaan voi olla iloinen ja aktiivinen. Olen iloinen, että olen äiti. Saan mennä lasten lailla lumeen leikkimään. Ilman poikaani en kehtaisi, surullista kyllä.

Illan hämärtyessä sytytän kynttilän lyhtyyn ja nautin kupposen teetä. Voin toki yrittää hiljentyä hetkeksi, mutta veikkaan, että pieni poika ei sellaista halua. Mutta hänet voin ottaa syliin katsellessani ikkunasta ulos. Melkein toivon, että silloin sataisi taas lunta. Sellaista kevyttä leijailevaa. Sen katseleminen on suorastaan meditatiivista. Luulenpa, että hetken poikakin ihmettelisi taivaalta satavaa valkeutta. Tämä on ensimmäinen talvi, jolloin hän jotain siitä ymmärtää. Viime talvihan hänellä meni nukkuessa.

Mutta ne hetket, kun sisältä lämpimästä katselee ulos kylmään, jossa pienet valkeat höytyvät hitaasti leijailevat kohti maata. Katselet viimaa ja kuulet pakkasen paukkeen. Tunnet kuinka päivänvalo haihtuu ja hämärä laskeutuu. Silloin on suorastaan nautinto puristaa teekupposta käsiensä välissä ja tuntea sen lämpö. Nuo hetket lähestyvät. Hetket, jolloin nauttii siitä, ettei tarvitse lähteä ulos vaan saa olla kotona lämpimässä. Ja katsella ikkunasta talven kauneutta.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Kylläinen ei

Eilen Mies tuli luokseni: "Oletko huomannut, että...". Tässä vaiheessa oli vaistomaisesti vastaamassa kyllä. Kun mies jatkoi, että "poika osaa sanoa 'Ota syliin'" (ta sy). Hieman lannistuneena minun täytyi sanoa, etten ollut huomannut. Johtunee siitä, että minun syliini pääsee helposti, tarvitsee vain kohottaa kätensä. Poika ilmeisesti koki tarpeelliseksi ihan käskeä isäänsä.

Tästä pikkutapahtumasta aloin ajatella tuota kummallista impulssiani vastata "kyllä" jo ennen kuin olin kuullut koko kysymyksen. Ja haluani selitellä, kun minun täytyi vastata "ei". Lopulta totesin sen olevan minulla ihan yleinen ajatusmalli. Olen monesti vastannut huomanneeni tai tajunneeni jotain, mitä en ollut huomannut tai tullut edes ajatelleeksi. Miehelle pyrin säännönmukaisesti vastaamaan niin kuin asiat ovat, muut saavat kuulla totuuden joustavammassa muodossa.

Liekö jotain traumantapaisia jäänyt lapsuudesta. Muistan miten helposti kuuli pilkkaa, jos ei ollut tajunnut tai huomannut jotain. Ja minulta meni (ja menee yhä) paljon ohi, koska vajoan helposti ajatuksiini. Silloin leikki-ikäisenä koin, että kaikki mahdollinen olisi pitänyt huomata ja tajuta ilman, että kukaan selittää ja opastaa. Oli noloa, jos kaverit pääsivät opettamaan. Mutta eipä sen ikäiseltä voi oikein järkevämpää suhtautumista tietämättömyyteen odottaakaan. Nyt aikuisena ymmärrän, mitä eroa on tietämättömyydellä ja tyhmyydellä.

Pidän itseäni aikuisena naisena, joten se, että minulla on tällaisiä keskenkasvuisia ajattelumalleja ja asenteita, ärsyttää minua. Olen odottanut itseltäni enemmän. Ilmeisesti niiden olisi vain jossain sopivassa iässä karista itsekseen pois, enkä olisi enää piiruakaan keskenkasvuinen. Olisi pitänyt ymmärtää, ettei tällaisiakaan asioita tapahtu automaattisesti. Toisaalta en ole koskaan halunnut olla liian aikuinen. Tavallaan mukava huomata, etten taida koskaan tulla olemaankaan.

torstai 19. marraskuuta 2015

Inspiraation jälkimainingeissa velloen

Sain pitkästä aikaa inspiraation kirjoittaa novellin. Sen lähtökohtana oli tosi hölmö ajatus, mutta halusin kuitenkin tehdä siitä pienen tekstin. Saatuani sen riittävän valmiiksi (en ajatellut tehdä sitä julkaistavaan kuntoon), lähetin sen muutamalle ystävälleni. Nyt odotan heidän mielipiteitään. Menee useampi tovi ennen kuin saan palautetta. Jokaisella heistä on omat kiireensä, jotka luonnollisesti menevät kahden ja puolen sivun mittaisen hölmön tekstin lukemisen edelle. 

Mutta nyt odotellessani olen ehtinyt miettimään tarpeettoman paljon. Entä jos heistä teksti on huonolla tavalla hölmö, ja he suorastaan inhoavat sitä? Olemmeko niin hyviä ystäviä, että he pystyvät kertomaan minulle rehellisesti, etteivät pitäneet typerästä novellistani? Toivottavasti. Toivon myös uskovani heitä, jos he kertovat sattuneensa pitämään siitä.

Olen tietoinen siitä, etten ole kovinkaan hyvä kirjoittamaan hauskoja juttuja. Halusin kuitenkin kokeilla saisinko edes pari hymähdystä. En uskalla arvata miten kävi.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Pähkinäsuklainen rasite

Pyrin suhtautumaan elämään "Kun iloitsee pienistä asioista, saa iloita usein" -periaatteella. Yksi viimeisimmistä ilonaiheistani on, että mies viimein söi viimeisen Snickers-patukan siitä 6-packista, jonka ostin hänelle isänpäivälahjaksi. Silloin ajattelin se olevan hassu pieni juttu. Ikään kuin muisto raskausajasta, jolloin kielsin häneltä mokomat patukat, koska paahdettujen pähkinöiden haju oli minusta kuvottava. Mies suostui mukisematta, eikä läsnäollessani syönyt yhtäkään ennen tätä kyseistä isänpäivälahjaa.

Hän avasi ensimmäisen iloisena aamukahvia juodessaan, ja samalla hetkellä minä ymmärsin tehneeni virheen. Olin luullut, että nämä hajuinhokit häviäisivät raskauden jälkeen, mutta ei. Peitin kuvotuksen ja inhon ilmeeni mahdollisimman lempeällä hymyllä, enkä sanonut mitään. Tai no, toivotin hyvää isänpäivää rakkaalleni ja pakenin vaivihkaa olohuoneeseen. En voinut olla ajattelematta sitä, että niitä jäi vielä viisi. Mutta lahja mikä lahja.

Aioin sietää kiltisti vaieten tämän koettelemuksen ja antaa miehen nauttia suklaastaan autuaan tietämättömänä. Onhan epäkohteliasta antaa lahjaksi rasitteita. Mutta lopulta minun oli kerrottava hänelle tilanne. Hänhän saattaisi alkaa taas tuomaan kotiin mokomia. Mies ei ottanut surkeaa uutistani pahalla, ja lupasi nauttia suklaansa sopivina hetkinä. Annoin suukon ja peräännyin nopeasti miehen hengityksessä vaanivaa snickers-aromia.

Mutta enää niitä ei ole; olen niin iloinen. Mies on pitänyt sanansa ja suklaaherkuttelu on tapahtunut minun huomaamattani. Lopulta huomasin, että keittiön pöydällä lojui pakkauksen viimeiset hylsyt. Otin sen merkkinä siitä, että lahja on nyt nautittu. Siihen menikin monta päivää.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Lepäämisen vaikeus

Eilen minulle tuli valtava tarve saada hetkinen ihan omaa aikaa. Saada hetki olla poissa kotoa. Miehelle se sopi, vaikka pyyntöni tulikin hieman yllättäen. Hän on mielellään pojan kanssa välillä kaksin. Tiedän heidän pärjäävän hyvin, enkä ole huolissani. Silti painaessani ulko-oven kiinni takanani ja kuulessani, kuinka poika alkaa itkeä, on pakko huokaista syvään ja jatkaa matkaa. Itku hiljenisi kyllä ja kohta poika nauraisi isänsä kanssa telmiessään. Se on totta, vaikka ei välttämättä todelta tunnukaan.

Se ääni kaikuu päässäni yhä, kun istun kahvilassa teekupposen äärellä. Yritän haistella teetä, hengittää leppoisaa ilmapiiriä ja rentoutua. Kokeilen jopa aikuisten värityskirjaa, kun sellainenkin on tarjolla. Totean, että värittämäni apina on aika ruma. Nostan puhelimen pöydälle, jotta kuulen varmasti, jos mies sattuisi hälyttämään minut kotiin. En voinut olla päivystämättä.

Kun elämässä on jotain näin velvoittavaa, on vaikeaa ottaa aikaa itselle pelkästään rentoutumiseen ja lepoon. Ei se liity pelkästään äitiyteen. Sama ongelma minulla oli aikoinaan gradunkin kanssa. Olin suorastaan burnoutin partaalla, mutta silti tunsin syyllisyyttä yrittäessäni levätä. Saatoin maata sohvalla tekemättä mitään, mutta lepäämistä se ei ollut. Pyöritin päässäni vain kaikkia kirjoittamattomia sivuja ja ratkaisemattomia ongelmia. Olin "lepäämisen" jäljiltä pikemminkin entistä stressaantuneempi kuin levännyt.

Eilinen hetki kahvilassa oli kuitenkin melko levollinen. Minä en jättänyt mitään kesken, enkä ollut laiminlyömässä poikaani, vaan minulla on elämässäni kumppani, Mies, joka hetkeksi otti kaiken vastuun. Jotta minä saisin hetken lepoa ja hiljaisuutta. Tästä piti ihan muistuttaa itseäni. Ja hetken aikaa saatoin keskittyä vain siihen, miten hyvältä lämmin kuppi tuntuu käsissä ja miten hyvää teetä kupissa olikaan.

Kotiin palatessani poika leikki iloisena kylpyammeessa. Minä sain riisua ulkovaatteet kaikessa rauhassa ja vielä istahtaa hetkeksi sohvalle. Tunsin hieman syyllisyyttä siitä, etten ollut kyennyt kunnolla rentoutumaan. Mutta tuntui kuitenkin hyvältä olla taas kotona.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Polttareissa keräämäni neuvot

Minullekin aikoinaan järjestettiin polttarit. Pienimuotoiset ja kepeät, selvästikin juuri minulle suunnitellut. Ainoa asia, mistä en niissä mainittavasti ilahtunut, oli se, että minulle annettiin käteen pieni käsilaukunmuotoinen barbie-vihko, johon minun pitäisi kerätä ihmisiltä neuvoja avioliittoa varten. Olen hieman xenophobinen, enkä siis mielelläni lähesty tuntemattomia. Mutta tein kuitenkin työtä käskettyä.

Tuosta illasta on nyt melkein neljä ja puoli vuotta aikaa. Se vaaleanpunainen pikku vihkonen osui sattumalta käteeni eilen siivouksen yhteydessä. Oli hieman huvittavaa katsella saamiani neuvoja. Osa niistä on annettu vakavasti, osa neuvoista on selvästi huumorimielellä annettu. Ja sitten on muutamia iltaan liittyviä välähdyksiä.

Ensimmäisen neuvon kysyin bussikuskilta, joka meni tilanteesta hieman hämilleen. Mutta hänen neuvonsa oli, vihkon mukaan, "Sano kiitos". Voin sanoa, että se on parempi neuvo kuin aikoinaan ajattelin. On ollut hetkiä, jolloin miehen kiittäminen on yksinkertaisesti unohtunut, vaikka aihetta olisi ollut. Hän on niin läheinen minulle, että joskus ilmeisesti kuvittelen hänen lukevan kiitokset suoraan ajatuksistani.

Toinen ylöskirjoittamani neuvo on, että "avioliitto on tiimityöskentelyä". Se kuullosti järkevältä jo silloin, ja on sitä edelleen. Kolmas "neuvo" on, että "edelliset neuvot riittävät". Olisin hyväksynyt itse tämän, mutta polttariporukka oli sitä mieltä, ettei kyseiset neuvot riitä alkuunkaan. Joten vihkossani on vielä kymmenen muutakin neuvoa, joista osa jopa kuulostaa järkevältä.

"Puolusta linnakettasi; se kuuluu vain omalle joukkueelle." Tämän viisauden keräsin polttariporukalta itseltään sen jälkeen, kun olimme käyneet megazonessa vähän ammuskelemassa. Sitä ei tarvinne avata enempää.

Kolme seuraavaa neuvoa on peräisin kahdelta nuorukaiselta, jotka todella yrittivät keksiä sopivia neuvoja. "Ei saa olla joka päivä pää kipeä." "Älä kaivele vanhoja juttuja." "Ei saa valittaa, jos mies kasvattaa viikset." Muistan olleeni huvittunut viiksien kasvattamiseen liittyvästä neuvosta. Itse olen sitä mieltä, että miehellä on oikeus päättää naamakarvojensa määrä. Minulla vain sattuu olemaan mies, joka omasta mielestään näyttää parhaimmalta ilman viiksiä ja partaa. Näyttää viiksekkäänä kuulema "juopolta pedofiiliamikselta". Joten yllättyisin, jos mies päättäisi kasvattaa viikset. En minäkään haluaisi näyttää sellaiselta.

"Älä pura aggressioita mieheen." Sanoisin, että ei kannata hautoa aggressioita, vaan purkaa ne mahdollisimman varhain. Vaikka sitten miehen avulla, jos muu ei auta, mutta ei tietenkään mieheen.

"Avioliitto on myös katajan oksilla istumista (mutta myös ruusun lehdillä)." Tämä on taas polttariporukan omia viisauksia, joka liittyy morsiussaunaan. Siellä me istuimme, kylmässä saunassa (koska sauna ei jostain tuntemattomasta syystä ollutkaan mennyt päälle), minä ruusun terälehdillä peitetyllä katajanoksanipun päällä. Elämä on välillä kummallista. Se ei koske vain avioliittoa.

"Kannattaa olla kärsivällinen." Kyllä, etenkin tuon aviomieheni kanssa. Onneksi tiesin tämän jo ennen kuin menimme naimisiin. Silti välillä on pakko purra hammasta yhteen moisen jahkailijan kanssa, vaikka tietää, että kärsivällisyys palkitaan.

Viimeiset kolme neuvoa on kirjoittanut joku muu kuin minä. Sanoisin, että tytöt yrittivät saada vihkon täyteen, mutta se sitten jäi. Kaksi ensimmäistä on metaforisia, suorastaan runollisia, neuvoja: "Huom! Myskyn tullessa, mene kellariin!" ja "Jokainen auringonnousu on uuden alku." Mutta pidän erityisesti vihkon viimeisestä neuvosta: "Tiukan paikan tullen muista hengittää!" Kyllä. Jos unohtaa hengittää, voi pyörtyä, eikä sellainen yleensä helpota tiukkaa tilannetta yhtään. Päinvastoin.

Tällaiset viisaat neuvot minulle annettiin ennen naimisiinmenoani. Niissä on järkeä, enemmän tai vähemmän.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Sen sadannen kerran

Tämä on blogini sadas teksti. Sen kunniaksi ajattelin tehdä oman TOP5 -listan blogiini kirjoittamistani teksteistä, sitten palaan taas tavalliseen bloggaamiseen.

Tässä on nousevassa järjestyksessä omat henkilökohtaiset valintani viideksi parhaaksi tekstiksi:

5: Sadetta ja harmautta. Tästä tekstistä pidän, koska se kuvastaa hyvin sitä, miksi pidän sateesta. Sen tunnelma muuttuu mukavasti hieman ankeasta varovaisen lämpimäksi.

4: Uteliaat naiset ikkunassa. Mielestäni en täydellisesti onnistunut siirtämään muistoa kirjalliseen muotoon, mutta kelpo teksti se silti on. Hymyilyttää edelleen.

3: Aamun virkku, illan virkku. Tämä on ensimmäinen teksti, johon olin tyytyväinen saatuani sen kirjoitettua. Sen jälkeen olen kehittynyt edelleen kirjoittajana, mutta olen edelleen tyytyväinen tähän nimenomaiseen tuotokseen. Olen nimittäin ihan viime aikoinakin kirjoittanut paljon huonompiakin tekstejä.

2: Putoavien lehtien tanssi. En osaa selittää, miksi tämä teksti on tällä listalla. Se vain on hyvä teksti syksystä.

1: Loukattujen tunteiden hautomo. Kirjoittaessani kävin pienen henkisen kasvupyrähdyksen, joten jo sen vuoksi tämä on minulle merkittävä teksti. Se on mielestäni tekstinäkin harvinaisen onnistunut, joten minulle se on tämänhetkisten blogitekstieni ykkönen.

Oletko samaa vai eri mieltä listasta? Otan mielelläni asiallista kritiikkiä vastaan, joten kommentit ovat tervetulleita.

p.s. Osaako muuten joku sanoa, miksi osoitteesta https://play.google.com/store/apps/details?id=com.getvesna.android tulee vierailijoita tänne? Se tuntuu oudolta, koska en mitenkään liity Vesnaan tai mihinkään appsiin tai palveluun. Melkoinen mysteeri. Mutta toki kohtelias Hei! teillekin, vaikka epäilenkin, ettei blogini ole sitä mitä etsitte.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Isä, isoisä ja isoisäpuoli

Näin isänpäivän alla olen muistellut elämäni mieshahmoja. Isäni on heistä tietenkin tärkein. Häneltä olen saanut paljon, muun muassa aikatauluneuroosini. Yhdessä me tuhahtelemme eteisessä, tai autossa, kun muut vielä pukevat ulkovaatteitaan. Hän on hiljainen jääräpää, mutta myös perheemme yksityinen koomikko, enkä voi kuvitellakaan parempaa isää, tai pappaa pojalleni. Voisin kertoa hänestä paljonkin, mutta tämä saa riittää täällä blogissa.

Lapsena minulla oli vain yksi isoisä, pappani. Hän oli persoonallinen mies. Papan olemus ja tietty ulkoinen huolettomuus toivat vahvasti mieleen Rölli-peikon. Samalla tavalla pappakin asui metsän keskellä mökissään, tosin merkittävästi inhimillisemmässä mökissä. Aluksi pappaa ei haitannut vertaus metsänpeikkoon, mutta nähtyään jakson Röllistä, hän ei ollut hyvillään. Ehkä vähän jopa loukkaantunut. Mutta ei onneksi kauaa. Pappani kuoli syöpään ollessani teini-ikäinen.

Papasta minulla on monia muistoja, mutta toisesta isoisästäni ei ainuttakaan. Hän kuoli monia vuosia ennen syntymääni. Minun on myönnettävä, etten ole kaivannut häntä. Välillä olen ollut utelias häntä kohtaan, mutta kuitenkaan en ole kokenut tarvitsevani häntä elämääni. Hänelle oli korvike, mummoni toinen aviomies. Kutsun häntä tässä tekstissä Kaarloksi.

Minulla on mielikuva, että jossain vaiheessa mummo ja Kaarlo yrittivät saada meitä lapsenlapsia kutsumaan Kaarloa vaariksi, mutta siitä ei tullut mitään. Olimme liian tottuneita kutsumaan häntä etunimellä. Niin oli aina tehty. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että Kaarlo olisi ansainnut tulla kutsutuksi vaarina. Hän toteutti tehtävää niin täydellisesti. Toivon kuitenkin, että hän ymmärsi olleensa meille tärkeä ilman titteliäkin. En koskaan toivonut mummoni vierelle ketään muuta. En koskaan.

Nyt aikuisena olen oppinut antamaan Kaarlolle vielä enemmän arvoa. Vasta hänen ja mummon kuoltua minulle selvisi, miten hieno mies hän oikeastaan oli. Hän meni rakkaudesta naimisiin lesken kanssa, jolla oli seitsemän lasta, vaikka oma perhe ei suhdetta hyväksynyt. Kaarlon valinta tiesi sitä, ettei hän saanut omia, biologisia lapsia. Se on mielestäni melkoinen uhraus rakkauden puolesta. Muistan Kaarlon hymyilevänä ja onnellisena miehenä, joten uskon, ettei hän koskaan katunut päätöstään. Olen iloinen, että sain hänet yhdeksi miehen malliksi. Ajattelen Kaarloa aina silloin, kun sattumalta kuulen Junnu Vainion lauluja. Hän piti niistä.

Kolme erilaista miestä. Heistä kaksi on jo poissa, ovat olleet jo kauan. Toivon, että saan pitää viimeisen elämässäni vielä kauan. Monet hyvät muistot odottavat vielä syntymistään. Poikaanikin odottaa omat, hyvät muistot isoisistään.

torstai 5. marraskuuta 2015

Marraskuun toista sunnuntaita odotellessa

Sunnuntaina on isänpäivä. Se on jo toinen miehelleni. Sovimme, etten hanki lahjaa, vaan isänpäivää viettäisiin leppoisasti miehelle mieluisalla tavalla. Jos säät sallivat, lähdemme perheretkelle eväiden kanssa. Tavallisesti marraskuussa metsä ei enää houkuttele vierailemaan, ainakaan pienen lapsen kanssa. Nyt on ollut poikkeuksellinen sää jo jonkin aikaa.

Jos säät eivät suosi, kokkailemme kotosalla perheen kesken tai keksimme jotain muuta hauskaa. Mies haluaa isänpäivänä nimenomaan perheaikaa, mahdollisimman leppoisaa sellaista. Kuitenkin jotain hieman erityisempää kuin tavallisina viikonloppuina. Joten pyrimme parhaamme mukaan luomaan mukavan ja erityisen leppoisan päivän. Puhelimet laitetaan äänettömälle sen jälkeen, kun pappa ja ukki on onniteltu. Ja sitten teemme sen metsäretken tai jotain muuta mistä mies nauttii. Meitä tahansa teemmekin, olemme yhdessä ja keskitymme toisiimme.

Minäkin tulen nauttimaan tulevasta isänpäivästä. Hymyilyttää jo sen ajattelu.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Ensimmäiset lastenjuhlamme

Mies on taas alkanut nukkumaan siellä missä kuulukin: vaimonsa vieressä. Jo muutamana yönä vierelläni on ollut taas lämmin törisijä. Ja se tuntuu oudolta, melkein häiritsevältä. Minä tosiaan ehdin tottua siihen, ettei vieressä ole ketään, vaikka ei mies nyt montaakaan yötä sohvalla viettänyt. Joka tapauksessa nyt pitää taas tottua siihen, että vieressä on joku.

Olen siis nukkunut pari yötä tavallistakin huonommin ja yrittänyt pitää kohtalaista toimintakykyä yllä nauttimalla hieman kofeiinia. Muuten ei niin suuremmin väliä, mutta pojan synttärijuhlat aiheuttivat hieman ylimääräistä tekemistä päiviin.

Olen kiitollinen siitä, ettei juhlista anneta jälkeenpäin arvosteluja. Olin melko huono emäntä, enkä seurustellut paljoakaan vieraiden kanssa. Poika piti huomioni tehokkaasti itsessään. Mikä saattoi olla ihan hyvä. Mitähän sammakoita sitä muuten olisi tullut vapaaksi laskettua? Minun tiedetään väsyneenä puhuvan ajattelematta täysin typeryyksiä ja jopa vastoin oikeita ajatuksiani ja tietojani.

Juhlien puitteisiin olen tyytyväinen. Innostuin askartelemaan lippunaruja (tai miksi niitä sanotaankaan). Mielestäni ne antoivat heti kuvan lapsen juhlista ja ohjasivat siten tunnelmaa sopivaan suuntaan. Aluksi tein vain tämän tervetuloa-narun, mutta sitten innostuin ja tein myös Onnea- ja Poika -narut (hänen oikealla nimellään siis). Ja sitten vielä pari pienempää jääkaapin oveen, jonka oveen laitoin mustaa kontaktimuovia liitutauluksi (testasin kyllä ensin pienemmällä palalla, että sen saa nätisti pois). Se toimi mainiosti vieraskirjana: Vieraat kirjoittivat onnittelunsa siihen, ja minä otin siitä kuvan ja liitän sen aikanaan pojan ensimmäisestä vuodesta kertovaan kuvakirjaan.

Mutta en tehnyt kaikkea yksin, en ole vieläkään superrouva, vaan mies oli mielellään mukana leipomassa ja laittamassa. Hänen vastuullaan oli kakun tekeminen. Mies on merkittävästi minua pikkutarkempi ja tietää kakuista keskimääräistä enemmän. Olin suorastaan helpottunut, kun mies otti tehtävän innolla itselleen. Minä puolestani otin hoitaakseni vähemmän tarkkuutta vaativat leipomukset: muffinit, tomaattipiirakat ja riisisuklaamakeiset. Täydensimme tarjottavaa vielä tylsästi kaupan kekseillä.

Onneksi juhlat ovat ohitse. En paljoakaan niistä muista, joten kiva, että otin kuvia. Toivottavasti muistin kiittää vieraita hienoista lahjoista, joita poika sai. Ehkäpä teen sen vielä varmuuden vuoksi uudestaan. Tuskinpa kukaan kiitoksista pahastuu.

torstai 29. lokakuuta 2015

Ensilumen aavistus hämärässä

Syksyn loppu häämöttää. En ole vielä avannut verhoja katsoakseni ulos, mutta en yllättyisi, jos näkisin aavistuksen ensilumesta. Se tuskin sataa aivan vielä, mutta se hetki lähestyy kaiken aikaa. Viime vuonna olin sairaalassa, kun ensilumi satoi. Muistan, kuinka katselin sitä ikkunasta pieni poika sylissäni. Se oli märkää lunta, raskaita hiutaleita. Ei kuitenkaan sellaisia lumihiutaleita, joita äitini sanoo tiskiräteiksi - niitä, jotka mätkähtävät kasvoille.

Pidän siitä, että ilmat ovat pysyvästi viilentyneet. Saa kääriytyä pehmeisiin peittoihin. Teekupposen lämpö on taas miellyttävää. Läheisyys rakkaiden kanssa tuottaa lisää miellyttävää lämpöä. Niin, juuri lämmön miellyttävyys lisääntyy syksyn edetessä kohti talvea. Ja kun talvi tulee, lämpimät hetket ovat suoranaista hemmottelua.

Päivät ovat selvästi lyhentyneet. En valoisia öitä kaipaakaan, pidän pimeässä nukkumisesta. Iltoihin saan lisätä tunnelmaa kynttilöin. Monet naapureistakin pitää kynttilöistä. Iltaisin tuulessa lempeästi keinuvat lyhdyt on miellyttävää katseltavaa. Pimeässä vuodenajassa on puolensa.

Pian ne tulevat. Hetket, jolloin huokaisee, kun vetää villasukat kylmästä kipristeleviin jalkoihinsa. Kun istahtaa saunan jälkeen ulos hämärään katselemaan iholtaan nousevaa höyryä. Saa taas harjoitella peittoihin kääriytymistä teekuppia pidellen. Ja sieltä sujuvasti nousemista, kun mies ja poikakin haluaa mukaan lämpimän peiton kääreisiin. Ja ne muutkin hetket... joulu, uusi vuosi...

En mieti talvea vielä enempää. Vain sen verran, että voin päättää, että kunhan on riittävästi lunta, teen lumiukon. Edellisestä kerrasta on vuosikausia.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Haavematkailua

Lienee ymmärrettävää, että haluaisin toisinaan lähteä. Melkein mihin tahansa, kunhan vain hetkeksi pääsisi pois. Arki toistuu samoine kuvioineen, jotka toisina päivinä turhauttavat enemmän kuin toisina. Välillä on päiviä, jotka sisältävät yllätyksiä. Yleensä sellaisia, jotka saavat sulkemaan silmänsä ja toivomaan, että moinen odottamaton häirikkö olisi poissa, kun silmänsä taas avaa. Mutta ei, välillä joutuu lisäämään arjen kuvioihin uusia ja tuntemattomia tanssiliikkeitä. Ilmeisesti elämä yksinkertaisesti vain haluaa välillä mennä vähän pois raiteltaan.

Sellaista se vain on aina silloin tällöin, eikä auta kuin huokaista ja hoitaa se asia. Mitä se sitten sillä kertaa onkin.

Annan itseni haaveilla, se auttaa kummasti. Teen matkasuunnitelmia mielessäni. Jos olen tavallista väsyneempi, kuvittelen matkalle pelkästään itseni (jostain syystä yleensä hiljaisuuden retriitille), muutoin otan perheen urokset mukaan.

Haluaisin kuljeskella Olavinlinnan, tai oikeastaan kaikkien linnojen, käytävillä haistelemassa historiaa. Haluaisin nähdä kuinka poika hihkuu innosta höyryjunassa tai huvipuistossa. Haluaisin lähteä Lontooseen näyttämään miehelleni kaiken sen, mikä siellä mielestäni on hienoa. Haluaisin pallomereen pojan kanssa. Haluaisin juoda teetä ja katsella hiljaisen kahvilan ikkunasta, kuinka mies ja poika leikkivät iloisina leikkikentällä, eikä minulla olisi mikään kiire mennä mukaan. Haluaisin käydä luontopoluilla. Haluaisin lähteä yksin. Haluaisin lähteä ystävieni kanssa. Miehen kanssa. Miehen ja pojan kanssa.

Hetkeksi irti arjesta.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Neuvoja keskinkertaiselta leipurilta

Minä tykkään leipoa, vaikka en olekaan jauhopeukaloiden aatelia. Olen sellaiseen liian suurpiirteinen; jäänen ikuisesti noviisitasolle. Minulla on kuitenkin antaa muutama neuvo heille, jotka haluavat olla riittävän hyviä, että heitä luullaan paremmiksi kuin oikeasti ovat.

Ensinnäkin aina kannattaa valita helppo tai helpohko resepti. Tällöin epäonnistumisen riski on pienempi, ja vieraille on tarjota hieman itsetehtyä hyvää. Yleensä vieraat arvostavat itseleivottua, tiesivätpä he (tai eivät) kuinka helppoa tai vaivallosta tekeminen on ollut. He eivät todennäköisesti edes mieti sitä. Hyvä pulla on hyvää pullaa, jota syö ilolla.

Ennen juhlia kannattaa kokeilla kaikki uudet reseptit, myös ne, joita luulee helpoiksi. Tällöin tietää varmasti osaavansa ja myös sen, onko tuotos niin hyvää, että sitä haluaa tarjota. Itse olen suunnittelemassa pojan synttärijuhlia, enkä voinut olla innostumatta Omenaruusuista. Niiden vakuutettiin olevan helppo tehdä ja makukin ilmeisesti olisi kohdallaan. Päätin kokeilla reseptiä, ja sain siitä erinomaisen syyn kutsua ystäviä kylään koemaistamaan tuotoksia (jo pelkästään tästä syystä kannattaa kokeilla uusia reseptejä).

Sanoisin onnistuneeni ihan hyvin. Resepti on oikeasti varsin helppo. Haastavaksi omenaruusujen teko muodostuu, kun samaan aikaan pitää huomioida pientä poikaa. Mielestäni leivontaan sisältyy aivan liian paljon akrobatiaa, kun ruusuja pyörittelee poika sylissään. Totesin siis reseptin toteuttamisen liian vaikeaksi, joten näitä ei tarjoilla pojan syntymäpäivillä. Lisäksi mies oli sitä mieltä, että ne ovat sellaista perushyvää, ei mitenkään taianomaisen hyviä. Palaan siis asiaan, kunhan omenaruusujen teosta poistuu se akrobaattinen osuus.

Kolmas neuvoni on, että reseptiä kannattaa noudattaa tarkasti. Itselläni oli tapana vähän oikoa, varsinkin kun neuvottiin vatkaamaan vaahdoksi asti. Vähemmällä vaahdottamisella tulee kyllä ihan syötäviä leipomuksia, mutta kun malttaa vatkata ohjeen kehoituksen mukaisesti vaahdoksi saakka, tulee parempia. Rakenne on parempi; muffinit ovat kuohkeita, eikä niiden rakenne tuo etäisestikään mieleen ruisleipää tai huonosti keitettyä puuroa.

Jos reseptiä lähtee muuntelemaan, kannattaa kirjoittaa tekemänsä muutokset muistiin. Ne muistaa sitten seuraavalla kerrallakin. Näin osaa joko välttää virheitä tai tehdä jotain melkein itse keksimäänsä hyvää. Itse en osaa kehitellä mitään ihan uutta, mutta valmiita reseptejä muuntelemalla saan aikaan jotain. Nyt olen yrittänyt kehitellä kääretortun muunnelmaa, mikä kelpaisi gluteenittomallekin. Mahdollisesti myös maidottomalle. Pitää varmaan jokin päivä vain uhkarohkeasti kokeilla. Jos onnistun, kerron siitä täällä blogissani.

Ja kannattaa muistaa, että ajan kuluessa kehittyy leipojana. Jossain vaiheessa helpot reseptit ovatkin vähän laajempi käsite.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Viattomasti sohvalla

Katselin tänä aamuna ikkunasta ja totesin, että syksy on alkanut siirtyä siihen synkempään vaiheeseensa. Hiljalleen värikkyys on kadonnut. Siellä täällä maassa on kirjavia lehtikasoja. Puut kuitenkin alkavat olla jo lehdettömiä. Pimeyden aika lähestyy.

Katselin hetken kuinka puiden oksilla kimalteli vesipisaroita sateisen yön jäljiltä ja katsahdin sitten keittiön pöydälle. Edellisen päivän teekupposet lojuivat siinä odottamassa poiskorjaamista. Eräs ystäväni oli ollut kyläilemässä, enkä hänen lähtönsä jälkeen jaksanut siivota. Monet muutkin askareet on jäänyt tekemättä. Asiat jäävät siihen, missä niitä on viimeksi tarvittu.

Niinkuin lakana ja peitto, jotka lojuvat sohvalla. Hetken aikaa tuijotin sohvaa ja tulin ajatelleksi, että ystäväni oli sen nähnyt vastaavassa kunnossa. Aiheesta ei vain oltu keskusteltu sanallakaan. Huolestuin, voisiko tästä saada väärän käsityksen? Sehän on ilmiselvä merkki siitä, että joku on nukkunut sohvalla.

Niinkuin olikin. Mies on nukkunut muutaman yön sohvalla, koska poika on lauleskellut öisin protestilauluja. Jotta edes toinen meistä saa unta, on ollut pakko nukkua eri huoneissa. Miehellä on työnsä vuoksi akuutimpi unentarve, joten minä olen hoitanut pojan yöheräilyt. Mies on ottanut pojan hoiviinsa herättyään, ja minä olen saanut nukkua miehen töihin lähtöön saakka.

Toisin sanoen sohvalla nukkumiseen on selitys, johon ei liity riitely tai parisuhteen ongelmat. Minä todennäköisesti ajattelisin ensimmäisenä ikävämpää vaihtoehtoa, jos vastaavan asian näkisin, mutta entä ystäväni? Olin hetken huolissani, mutta rauhoituin nopeasti. Hän on äiti itsekin ja olisi kyllä kysynyt, jos asia olisi häntä vaivannut. Luotan siihen, että asia on näin.

Tänään siivoan kiltisti. Tulee muita vieraita, enkä halua ottaa tietoista väärinkäsityksen riskiä. Saatanpa vähän leipoakin; tunnen kuinka toimeliaisuuden puuska on tulossa.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Elämäni uskomattomin arvaus

On taas ollut harmaa mieli liian monta päivää. Ajattelin yrittää korjata suuntaa jakamalla täällä blogissani pienen tositarinan menneisyydestä. Se on hymyilyttävä muisto, jollaista en koe enää koskaan.

Isälläni on tapana aina silloin tällöin tehdä perhekimppalotto, yksi rivi kahdeksan ristin systeemillä. Sitten hän hymyillen jakaa "miljoonalaput" meille lapsilleen ja vaimolleen, lastensa äidille. Jos olemme samassa paikassa, huvittelemme kertomalla kuinka tulemme käyttämään tulevat voittomme. Nämä ovat hauskoja keskusteluja, joissa mielikuvitus toisinaan pääsee vähän villiintymään. Oikeasti uskon ja toivon, että käyttäisimme miljoonat viisaammin kuin esimerkiksi kokoelmaan kauhakuormaajia, joita kukaan ei saa lainata.

Erään kerran minä ihan leikilläni otin dramaattisen oraakkelin roolin ja ilmoitin varmankuuloisesti, että voittaisimme sinä iltana lotossa 13 euroa. Isäni pyysi tarkentamaan, että yhteensä vai per naama. Menin epävarmaksi ja hetken epäröityäni päädyin sanomaan, että per naama. Koska olisihan se aavistuksen verran mukavampaa. Äitini tuhahti ennustukselleni ja sanoi, että saan hänenkin osuutensa, jos arvaukseni osuu oikeaan.

Lotto arvottiin ja riviimme sattui neljä oikeaa numeroa. Minun oli mentävä nettiin tarkistamaan paljonko voitimme, ja lopulta se selvisi: kukin meistä saisi osinkolapullaan 13,92 euroa. Se ilahdutti minua niin kovin, etten kyennyt hillitsemään itseäni ja näytin äidilleni pitkää nenää. Ja nauroin, mutta en ilkeästi. Olin typertyneen hämmästynyt. En ollut koskaan osannut arvata etukäteen mitään tällä tavalla. Enkä kyllä koskaan sen jälkeenkään.

Äitini piti lupauksensa ja antoi osuutensa minulle. Hän vannoi kuponkinsa annettuaan, ettei koskaan enää päästä suustaan moisia lupauksia, vaikka kuinka epätodennäköisiltä vaikuttaisi niiden toteutuminen.

Ja tämä oli tarina siitä ainoasta kerrasta, kun perhekimppalotossamme on ollut voitto.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Lasiseinän takaa

Jos johonkin elämässä täytyy tottua, niin jatkuvaan muutokseen. Vuosi sitten olin vasta astumassa elämäni tähän vaiheeseen, enkä tiennyt mitä odottaa. Olin tietenkin kuullut asioita vanhemmuudesta, pelottelujakin, mutta koin olevani valmis ja avoimin mielin olin ottamassa äitiyttä vastaan. Sen uuvuttavuutta olen toisinaan harmitellut ruminkin sanoin, mutta katumusta en ole tuntenut koskaan.

Nykyisin arkeeni kuuluu olennaisesti väsymys. Sillä on monia vaikutuksia, aiheesta lienee tehty paljon tutkimusta. Itse en jaksa tutustua tutkittuun tietoon, vaan menen subjektiivisella kokemukseen perustuvalla viisaudella. Tai luulolla, ihan miten halutaan asia ilmaista.

Voisin valittaa siitä, miten aivotoimintani on huonompaa kuin tykkäisin. Olen jo moneen kertaan tarkoituksellisen teatraalisesti huudahtanut, että "Kertokaa pojalleni, että hänen äitinsä oli joskus älykäs!" Palaset eivät enää niin vain loksahtele paikoilleen. Onneksi olen melko usein liian väsynyt välittääkseni. Oikeastaan suurin harmi on, etten keksi järkeviä aiheita kirjoittaa tänne blogiini.

Voisin myös valittaa siitä, että vaivalloiset asiat tuntuvat vaivalloisemmilta. Tuntuu kuin pitäisi varata kuukausi aikaa tehdä kahden tunnin työ. Jo askareiden suunnittelu tuntuu toisinaan niin työläältä, että varsinainen työ pitää lykätä seuraavaan, tai sitä seuraavaan, päivään. Mutta olen riittävän suurpiirteinen, ettei asia niin pahasti minua vaivaa, eikä sitä paitsi askareillani yleensä ole niin kiire.

Mutta se, mikä minua väsymyksessä eniten vaivaa, on sen vaikutus siihen, miten koen asiat. Väsyneenä helposti valahdan ulkopuolisuuden tunteen valtaan. Ulkopuolisena itsensä kokee välillä niin yksinäiseksi ja tarpeettomaksi. Ja kun muutenkin kokee kroonisesti riittämättömyyttä, se väsyneenä, ulkopuolisena ja yksinäisenä vain pahenee. Tästä kaikesta tahtoisin valittaa enemmänkin, mutta on parempi etten tee niin. Asiat eivät ole niin kuin ne välillä tuntuvat. En kaipaa väärinkäsityksiä. En jaksaisi selvittää niitä.

Joskus sitä vain on niin kovin väsynyt. Onneksi siihen auttaa lepo.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Hiljaisuuksia

On päiviä, jolloin ei ole mitään sanottavaa, vaikka paljon onkin jäänyt sanomatta. Silti mitään ei tule mieleen, saati suusta ulos, vaikka siinä olisi läsnä joku, jolle mieluusti puhuisi. Pinnistellen saattaa saada sanotuksi jonkinlaisen kommentin päivän säästä. Itselleen ärisee mielessään, kun ei parempaan pystynyt ja kiroaa hiljaisuutta.

Tämä syksy on ollut suotuisaa aikaa sääkeskusteluille. Ilmat ovat olleet hyvät. Aurinko on tarjonnut anteliaasti valoaan ja olemme saaneet ihastella kaunista syksyistä luontoa. Ja mikäpä siinä keskustella säästä, jos tuntee tarvetta puhua, eikä muuta aihetta ole. Mutta ei aina tunne tarvetta sanoa mitään, eikä siitäkään kannata huolta kantaa. Joskus hiljaisuus on suorastaan siunaus.

Kerran viikossa meillä on saunavuoro. Puoli tuntia siitä on minun ikiomaa aikaani. Se on aikaa, jolloin kukaan ei näe, kuule tai kosketa minua. Eikä minun tarvitse nähdä, kuulla tai koskettaa ketään. Kolmekymmentä minuuttia, jolloin ei tarvitse olla läsnä tai edes saatavilla. Sanomattakin lienee selvää, että tuo puolituntinen on minulle kallisarvoinen. Se on sitä arvokkainta hiljaisuutta, mitä minun elämässäni juuri nyt on. Olen nauttinut hiljaisista hetkistä ennenkin, mutta nyt niihin hetkiin liittyy myös rauha. Hetkinen hengähtää.

Olen yrittänyt yhdistää tämän miellyttävän hiljaisuuden tunteen myös niihin hieman kiusallisiin hiljaisuuksiin. Ikään kuin joku tarjoaisi minulle pieniä murusia aikaa vaan hengittää vapaasti. Mutta kun minulla on sanottavaa, ja toinen yskähtää, että "Anteeksi, minulla on paljon mielessäni, puhutaan toiste" ja jättää sinut yksin kiusallisena sanottavasi kanssa. Se hiljaisuus kumisee yksinäisyyttä ja tarpeettomuutta. Sellaista hiljaisuutta on vaikeaa täyttää vain hengittämällä.

Viimeisen viikon aikana olen kokenut monia näistä hiljaisista hetkistä. Ja juuri nyt kaipaisin sitä puolituntistani.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Iltapäivän itsehillintäharjoitus

Rakastan miestäni, mutta on minun myönnettävä, että välillä turhaudun häneen. Toisinaan tekisi suorastaan mieli karjahdella, että päästä Google jo kahvitunnille. Tiedän, että Stirling-moottorit ja japanilaiset sinkkaliitokset - tai mitä ikinä katseletkin tällä kertaa - ovat oikein mielenkiintoista tutkittavaa. Ole jo meidän kanssa!

Yleensä tämä purkaus kehittyy ajatukseksi, mutta ulos päästän vain huokauksen. Olen kyllä ollut koko päivän kaksin pojan kanssa ja olen kaivannut miestä (ja omaa aikaa), mutta mies on ollut koko päivän töissä raatamassa. Hän ansaitsee saada syödä rauhassa ja hengähtää hetken rasittavan työpäivän jälkeen. Siksi vain huokaan, enkä varsinaisesti sano mitään. Paitsi jos hengähdyshetki venyy tarpeettomasti, sitten sanon asiasta, niin nätisti kuin sinä hetkenä kykenen. Joskus kitaramerkkien tutkiminen vain vie miehen mennessään ja muu maailma unohtuu.

Varsinkin väsyneenä on melkoinen koetus pystyä ymmärtään toista. Oma taakka saattaa tuntua moninkertaiselta, kun omien puuhastelujensa lomassa katselee toista lepäämässä ja lataamassa omia akkujaan. On liian helppoa unohtaa, että se lepo on toiselle oikeasti tarpeen. On aivan liian helppoa ajatella, että toinen on vain laiska ja itsekäs. Jokin pieni ääni sisällä yllyttää julistautumaan marttyyriksi ja säälimään itseään raskaan taakan alla, josta toisella ei muka ole aavistustakaan. Välillä joutuu suorastaan näkemään vaivaa, että mokoma riidankylväjä sisimmässäni hiljenisi. Totuushan on, että mies tekee osansa. Se, etten ole nähnyt hänen tekevän töitä, ei tarkoita, että hän olisi laiskotellut koko päivän. Ei. Hänkin on väsynyt ja tarvitsee aikaa ihan vain itselleen.

Mies joskus kysyy minulta, mitä huokaan. Yleensä sanon vain, että väsyttää. Tottahan se on. Hillitsen itseni kertomasta enempää, jotta mies saa vapaahetkensä. Sen jälkeen minä saan levänneen miehen, ja sellaisesta on enemmän iloa, kaikin puolin. Tunnen oloni myös paremmaksi, kun mies levättyään tulee ottamaan minut ja pojan lähelleen. Niinä hetkinä tiedän tehneeni oikein hillitessäni itseni. En saisi sitä huomiota, lämpöä ja rakkautta aiemmin pakottamalla.

Ja sitten rohkenen olla yhtä "itsekäs" ja ottaa hetken ihan vain itselleni miehen leikkiessä pojan kanssa. Sekin on hyvästä ja tulee aina tarpeeseen.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Syksyisen luonnon helmassa

Tämä syksy on ollut harvinaisen kaunis. Olen monena aamuna saanut katsella kuinka kerrostalojen takaa sumusta hiljalleen paljastuu kaunis metsäinen mäki, syksyisissä väreissään. Jos on vähänkään kiinnostusta liikkua luonnossa, sinne suorastaan kaipaa, kun katselee kirkkaan sinistä taivasta. Se kuiskailee, kuinka se sateinen, märkä ja kolea syksyn aika on vasta tulossa. Vielä voisi nauttia syksyisessä metsässä patikoinnista ja muista luontoäidin suomista pienistä iloista.

Ei ole vaikeaa houkutella Miestä metsään. Hän on melkein minuakin innokkaampi lähtemään. Miestä vetää metsään sen aarteet, kuten suppilovahverot. Itse en sieniä syö, mutta kameran kanssa käyskentely on mieluista puuhaa. Poika ei ole vielä mielipidettään metsässä samoilusta muodostanut, mutta koska hän ei osaa kunnolla kävelläkään, hänet on helppo pakata kantoreppuun lyhyen luontoretken ajaksi.

Minä pidän luontopoluista. Ne sijaitsevat usein rauhoitetussa metsässä, joten puut ovat saaneet kasvaa suuriksi. Ja kieroiksi ja vänkyröiksi, jos ovat sellaisiksi kasvamassa. Metsän sisällä on hiljaista, omien askelten rapina on äänekkäintä. Linnut visertävät, tai joskus karjuvat, mutta pääasiassa siellä on aivan erilainen äänimaisema kuin vaikkapa kerrostalolähiössä. Jos ei ole tottunut metsiin, on sen äänekäs äänettömyys suorastaan painostavaa, ehkä jopa hieman pelottavaa.

Me emme olleet hiljaa, emmekä kokeneet metsää painostavana. Matkalla metsään me lauleskelimme pojalle Teddykarhujen huviretki -laulua, ja sitten metsässä leikimme pojan kanssa huhuiluleikkiä, ettei pikkuinen pitkästyisi. Samaan aikaan mies etsiskeli sieniä, heikolla menestyksellä, ja minä napsin kuvia, hieman paremmalla menestyksellä. Parasta oli kuitenkin se, että olimme perheenä ulkona. On ollut liian monta päivää, jolloin kaksi väsynyttä lysähtää sohvalle katselemaan kuinka pieni poika leikkii leluillaan. Ulkona on paljon enemmän ihasteltavaa ja ihmeteltävää, meille kaikille.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Olettamisen kirot

Tiedättehän "ne"? Siis sen epämääräisen ihmisjoukon, joka puhuu kaduilla sinun, minun tai kenen tahansa asioista. Ja ne tuntuvat tietävän kaiken paremmin kuin asianomaiset itse. Ne ovat melkoinen joukkio intohimoisia juoruilijoita, joita totuus ei oikeasti mainittavasti kiinnosta. Se on juorulla mässäily niin nautinnollista, että siihen on jääty koukkuun. Tai sitten ne ovat niitä päivittelijöitä ja mielensäpahoittajia, jotka olettavat asioita. Näkevät asiat aina siten, että moitittavaa löytyy. Nämä paremmintietäjät ovat huumaantuneet paheksunnasta. Se saa tuntemaan itsensä toista paremmaksi.

Missään et ole turvassa näiltä. Yksi paheksuja tuli kerran vastaan kadulla ja tuhahti tarkoituksellisen kuuluvasti, että "taas yksi lapsi ilman aurinkolaseja". Jos olisin ollut vähänkään huonommalla tuulella, olisin napannut pojan aurinkolasit hoitolaukusta ja mennyt kysymään mokomalta, että miten hän ajatteli ne saada pysymään pojan päässä, kun poika ne välittömästi repii silmiltään. Olin jo kyllästymiseen asti nostellut niitä ja siirtynyt suojaamaan pojan silmiä auringolta pelkästään hatun ja rattaiden kuomun avulla. Mutta tyydyin jatkamaan matkaa teeskennellen etten kuullut.

Mutta häiritsevän paljon tällaisilla ihmisillä on valtaa. Ne saattavat tuhahtelullaan pilata päivän. Tai maineen. Koska ne olettavat asioita ja kertovat ne totena eteenpäin. Välillä on pakko suorastaan ottaa huomioon nämä mokomat omassa toiminnassaan, ettei ainakaan ruoki ikäviä juorumyllyjä.

Ollessani raskaana en jaksanut ryhtyä erikseen jumppaamaan, joten päätin käyttää jokaisen hyötyliikunnan mahdollisuuden hyväkseni. Tosin "niiden" pelossa piti vähän tinkiä. Mies oli sitä mieltä, että näyttää ihan hirveältä, että raskaana oleva nainen kantaa ruokakasseja ja mies vaan tallustaa vierellä. Ihmiset näkisivät tilanteen väärin; heille ei todennäköisesti tulisi mieleenkään, että nainen harrastaa siinä hyötyliikuntaa omasta tahdostaan. Eihän ulkopuolisella ole muuta mahdollisuutta kuin olettaa jotain, joten mies kantoi kassit, ja minä yritin keksiä muita tapoja ylläpitää kuntoani hyötyliikunnan avulla.

Kaikken ärsyttävintä juoruajissa, päivittelijöissä ja muissa mielenpahoittajissa on se, että heikkoina hetkinä siihen joukkioon kuuluu itsekin. Vaikka tietää, että se on typerää ja jopa haitallista, niin silti välillä aivot tuottavat oletuksia ja paheksuvat. Tai sitä osallistuu juoruiluun turhankin innokkaasti. Noina hetkinä täytyy muistuttaa itseään siitä, että on inhimillinen. Ihminen, jolla on heikkouksia. Ei ole pahasta yrittää olla hyvä ihminen, mutta on hyvä myös pystyä olemaan armollinen itselle. Ja muille, koska hekin ovat myös ihmisiä heikkouksineen. Ainakin minun on helpompi jättää "ne" omaan arvoonsa, kun ajattelen heidän toimintansa heikkoutena. He eivät ole minua parempia, eikä heidän sanansa paina minun sanaani enemmän. Varsinkaan, jos kyse on minun asioistani. Ja sitä paitsi ne ihmiset, joiden mielipiteellä on oikeasti väliä, osaavat ottaa asian esiin ja kysyä.