Lahjaksi hirvitys

Veljeni lähetti minulle kuvan löydöstä, joka paljastui varaston siivouksen yhteydessä. Olen tuon hirvityksen tehnyt ihan itse. Ja antanut sen joululahjaksi. Täysin vilpittömästi olen tarkoittanut ilahduttaa. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, ymmärrän paljon paremmin.

Muistan miten ahkeroin tuon kapineen parissa monta tuntia. Olin aloittanut projektin, koska veljeni avopuoliso oli ilmaissut pitävänsä isoista seinälle kiinnitettävistä etnisistä naamioista. Sellaiset kuitenkin maksavat enemmän kuin minulla oli varaa, joten päätin veistää sellaisen itse. Siitä tulisi hieno ja uniikki, jota he ihailisivat kotinsa seinällä hamaan tulevaisuuteen saakka.

Eivät he koskaan sitä seinälle laittaneet. Hirvitys on massiivikoivua, joten se on sen verran painava, että se vaatii jo vähän jämerämmän kiinnityssysteemin. Luulen, että ilahtuivat tästä tekosyystä lykätä sen esille laittamista epämääräiseen ikuisuuteen.

En minäkään ihan tyhmä ja sokea ole. Vain sen verran, etten voinut antaa monen tunnin urakoinnin mennä hukkaan ja siksi annoin sen lahjaksi, vaikken itsekään pitänyt sitä niin hienona kuin olin päässäni visioinut. Eikä minulla mennyt kovinkaan kauaa huomata, ettei lahja ollut kovinkaan onnistunut. Hävetti.

Nyt voin jo hymähdellä itselleni. Nykyään tiedän paremmin, enkä enää anna sisustukseen vaikuttavia asioita lahjaksi. Olen ottanut opiksi. Ainoastaan, jos toinen on sanonut haluavansa lahjaksi nimenomaan tuotteen x. Silloin saatan antaa lahjaksi tuotteen x, jos se on lahjabudjettini rajoissa. Mutta kenenkään kotia en ala sisustamaan. Enhän pitäisi sellaisesta itsekään.

Onneksi veljeni ja hänen puolisonsa eivät ole materialisteja. He ymmärsivät minun tarkoittaneen hyvää, vaikka pahasti meninkin hakoteille. Mutta täytyy kyllä ihmetellä, miten kauan he malttoivat hirvitystä säilyttää. Olin kuitenkin muutamaan kertaan vuosien saatossa sanonut suoraan, etten pahastu jos se lähetetään hävitykseen. No, varastoihin helposti unohtuu kaikenlaista.

Tuo ei ollut ensimmäinen antamani virhelahja, eikä valitettavasti viimeinenkään. Olen sen verran realisti, että luulen sen olevan vielä ostamatta. Yritän parhaani joka kerta, kun lahjoja metsästän, mutta välillä tulen ostaneeksi ihan väärän lahjan. Ja vielä antaneeksikin sen.

Kolmen päivän korvamato

Minulla oli siitä harvinainen korvamato, että kuuntelin sitä ihan mielelläni. Ensimmäisen päivän ajan oli ihan mukavaa, kun päässä pyöri "Olen kaunis... Olen rohkea... Olen vapaa-aaa, syntynyt voittamaan!". Saattoi tulla ihan tarpeeseen, koska olin lupautunut vapaaehtoiseksi erääseen projektiin, enkä kokenut tuntenut mainittavaa itsevarmuutta, jollaista mielestäni asiantuntijan roolissa pitäisi olla. Tunti-pari ajastani hyvään tarkoitukseen sai minut kuitenkin suostumaan.

Osuuttani odotellessani mainittu korvamato oli tarpeellinen. Se, että kyseessä on punk-kappale, vain paransi tilannetta. Se latasi minuun sopivasti asennetta, ja muut saisivat ajatella mitä tahtoisivat. Korvamadon tukemana suoristin henkisen selkärankani, ja kaikki meni lopulta ihan hyvin. Yhtään valitusta en kuullut, vain pari tyytyväisen kuuloista hymähdystä. Uskallan siis olettaa, että hoidin osuuteni riittävällä mallikkuudella.

Korvamato jatkoi kappaleen parissa vielä seuraavanakin päivänä. Minä hymisin mukana ja muistelin tyytyväisenä onnistunutta edellispäivää. Iltaa kohden alkoi jo kyllästyttää, ja seuraavana alkoi suorastaan jo ärsyttää. Kolme päivää saman kappaleen toistoa on jo ihan liikaa, oli kappale sitten miten hyvä ja inspiroiva tahansa. Joten korvamato pitäisi karkoittaa, ihan jo sisäisen rauhan vuoksi.

Oman kokemukseni mukaan korvamadon karkoittaminen onnistuu yleensä kahdella tavalla: joko sen korvaa jollain toisella korvamadolla tai laulaa kokonaisia lauluja, kunnes se on poissa. Ensin mainittu on helpompi ja luotettavampi tapa. Sen myös valitsin, koska minulla ei ollut halua pitää riittävän pitkää konserttia.

Muistelin sitkeimpiä korvamatojani ja yritin hyräillä ensin Poliisiopiston tunnaria, sitten Macgyveriä. Olin hieman hämilläni, kun ne eivät tarttuneet. Ehkä ne madot ovat loppuunkuluneita. Niinpä lauleskelin Känkkäränkkää, jonka mies kielsi, ettei poika oppisi kyseistä käsitettä. No, sitten joululaulujen pariin. Niissä on monta, jotka osaa vaikka unissaan.

Niin, yhtäkkiä huomasin pitäväni mielessäni joululaulukonserttia. No, se oli eilen. Tänään Pelle Miljoona ei enää raikunut päässäni. Pelkäsin hetken, että se saattaa iskeä uudelleen, kun kirjoitan tätä, mutta helpotuksekseni korvamato on matkannut muualle. En kaipaa sitä. Ylipäätään saisivat pysyä poissa. Mieluummin kuuntelen kappaleet kokonaisina.

Ja sitten tuli talvi

Tänä vuonna talvi selvästi panosti siihen, että pääsee yllättämään. Kaikkihan tietävät, että jossain vaiheessa talvi tulee, joten sinällään ei sen pitäisi olla yllätys. Harvoin kuitenkin käy niin, että yhtenä päivänä on lämmin syksyinen päivä ja seuraavana täysi talvi. Niin kuin tällä kertaa. Täytyy antaa talvelle tunnustusta: tänä vuonna tulit vähän puun takaa kertarysäyksellä.

Se ei minua haittaa. Pidän talvesta ja olen jo jonkin aikaa odotellutkin lumen tuloa. Se ajaa pimeyttä vähän kauemmaksi. Toivoisin vain, että lumi osaisi olla satamatta teille ja kulkuväylille. Liukkaudesta ja loskassa kävelystä en pidä. Mutta talvi tekee niin kuin haluaa; sitä ei voi kouluttaa.

Maa on valkeana, ja pienet kinokset kutsuvat naapuruston lapsia telmimään. Veikkaisin, että kohta on pihamaa täynnä lumisia ukkoja, akkoja, heppoja, linnoja... Mitä lapset nyt keksivätkään tehdä. Ja jos lasten jäljiltä jää lunta, minä sopivana hetkenä käyn tekemässä oman lumiukkoni leikkipaikan nurkalle. Päivänvalon aikaan voi olla iloinen ja aktiivinen. Olen iloinen, että olen äiti. Saan mennä lasten lailla lumeen leikkimään. Ilman poikaani en kehtaisi, surullista kyllä.

Illan hämärtyessä sytytän kynttilän lyhtyyn ja nautin kupposen teetä. Voin toki yrittää hiljentyä hetkeksi, mutta veikkaan, että pieni poika ei sellaista halua. Mutta hänet voin ottaa syliin katsellessani ikkunasta ulos. Melkein toivon, että silloin sataisi taas lunta. Sellaista kevyttä leijailevaa. Sen katseleminen on suorastaan meditatiivista. Luulenpa, että hetken poikakin ihmettelisi taivaalta satavaa valkeutta. Tämä on ensimmäinen talvi, jolloin hän jotain siitä ymmärtää. Viime talvihan hänellä meni nukkuessa.

Mutta ne hetket, kun sisältä lämpimästä katselee ulos kylmään, jossa pienet valkeat höytyvät hitaasti leijailevat kohti maata. Katselet viimaa ja kuulet pakkasen paukkeen. Tunnet kuinka päivänvalo haihtuu ja hämärä laskeutuu. Silloin on suorastaan nautinto puristaa teekupposta käsiensä välissä ja tuntea sen lämpö. Nuo hetket lähestyvät. Hetket, jolloin nauttii siitä, ettei tarvitse lähteä ulos vaan saa olla kotona lämpimässä. Ja katsella ikkunasta talven kauneutta.

Kylläinen ei

Eilen Mies tuli luokseni: "Oletko huomannut, että...". Tässä vaiheessa oli vaistomaisesti vastaamassa kyllä. Kun mies jatkoi, että "poika osaa sanoa 'Ota syliin'" (ta sy). Hieman lannistuneena minun täytyi sanoa, etten ollut huomannut. Johtunee siitä, että minun syliini pääsee helposti, tarvitsee vain kohottaa kätensä. Poika ilmeisesti koki tarpeelliseksi ihan käskeä isäänsä.

Tästä pikkutapahtumasta aloin ajatella tuota kummallista impulssiani vastata "kyllä" jo ennen kuin olin kuullut koko kysymyksen. Ja haluani selitellä, kun minun täytyi vastata "ei". Lopulta totesin sen olevan minulla ihan yleinen ajatusmalli. Olen monesti vastannut huomanneeni tai tajunneeni jotain, mitä en ollut huomannut tai tullut edes ajatelleeksi. Miehelle pyrin säännönmukaisesti vastaamaan niin kuin asiat ovat, muut saavat kuulla totuuden joustavammassa muodossa.

Liekö jotain traumantapaisia jäänyt lapsuudesta. Muistan miten helposti kuuli pilkkaa, jos ei ollut tajunnut tai huomannut jotain. Ja minulta meni (ja menee yhä) paljon ohi, koska vajoan helposti ajatuksiini. Silloin leikki-ikäisenä koin, että kaikki mahdollinen olisi pitänyt huomata ja tajuta ilman, että kukaan selittää ja opastaa. Oli noloa, jos kaverit pääsivät opettamaan. Mutta eipä sen ikäiseltä voi oikein järkevämpää suhtautumista tietämättömyyteen odottaakaan. Nyt aikuisena ymmärrän, mitä eroa on tietämättömyydellä ja tyhmyydellä.

Pidän itseäni aikuisena naisena, joten se, että minulla on tällaisiä keskenkasvuisia ajattelumalleja ja asenteita, ärsyttää minua. Olen odottanut itseltäni enemmän. Ilmeisesti niiden olisi vain jossain sopivassa iässä karista itsekseen pois, enkä olisi enää piiruakaan keskenkasvuinen. Olisi pitänyt ymmärtää, ettei tällaisiakaan asioita tapahtu automaattisesti. Toisaalta en ole koskaan halunnut olla liian aikuinen. Tavallaan mukava huomata, etten taida koskaan tulla olemaankaan.

Inspiraation jälkimainingeissa velloen

Sain pitkästä aikaa inspiraation kirjoittaa novellin. Sen lähtökohtana oli tosi hölmö ajatus, mutta halusin kuitenkin tehdä siitä pienen tekstin. Saatuani sen riittävän valmiiksi (en ajatellut tehdä sitä julkaistavaan kuntoon), lähetin sen muutamalle ystävälleni. Nyt odotan heidän mielipiteitään. Menee useampi tovi ennen kuin saan palautetta. Jokaisella heistä on omat kiireensä, jotka luonnollisesti menevät kahden ja puolen sivun mittaisen hölmön tekstin lukemisen edelle. 

Mutta nyt odotellessani olen ehtinyt miettimään tarpeettoman paljon. Entä jos heistä teksti on huonolla tavalla hölmö, ja he suorastaan inhoavat sitä? Olemmeko niin hyviä ystäviä, että he pystyvät kertomaan minulle rehellisesti, etteivät pitäneet typerästä novellistani? Toivottavasti. Toivon myös uskovani heitä, jos he kertovat sattuneensa pitämään siitä.

Olen tietoinen siitä, etten ole kovinkaan hyvä kirjoittamaan hauskoja juttuja. Halusin kuitenkin kokeilla saisinko edes pari hymähdystä. En uskalla arvata miten kävi.

Pähkinäsuklainen rasite

Pyrin suhtautumaan elämään "Kun iloitsee pienistä asioista, saa iloita usein" -periaatteella. Yksi viimeisimmistä ilonaiheistani on, että mies viimein söi viimeisen Snickers-patukan siitä 6-packista, jonka ostin hänelle isänpäivälahjaksi. Silloin ajattelin se olevan hassu pieni juttu. Ikään kuin muisto raskausajasta, jolloin kielsin häneltä mokomat patukat, koska paahdettujen pähkinöiden haju oli minusta kuvottava. Mies suostui mukisematta, eikä läsnäollessani syönyt yhtäkään ennen tätä kyseistä isänpäivälahjaa.

Hän avasi ensimmäisen iloisena aamukahvia juodessaan, ja samalla hetkellä minä ymmärsin tehneeni virheen. Olin luullut, että nämä hajuinhokit häviäisivät raskauden jälkeen, mutta ei. Peitin kuvotuksen ja inhon ilmeeni mahdollisimman lempeällä hymyllä, enkä sanonut mitään. Tai no, toivotin hyvää isänpäivää rakkaalleni ja pakenin vaivihkaa olohuoneeseen. En voinut olla ajattelematta sitä, että niitä jäi vielä viisi. Mutta lahja mikä lahja.

Aioin sietää kiltisti vaieten tämän koettelemuksen ja antaa miehen nauttia suklaastaan autuaan tietämättömänä. Onhan epäkohteliasta antaa lahjaksi rasitteita. Mutta lopulta minun oli kerrottava hänelle tilanne. Hänhän saattaisi alkaa taas tuomaan kotiin mokomia. Mies ei ottanut surkeaa uutistani pahalla, ja lupasi nauttia suklaansa sopivina hetkinä. Annoin suukon ja peräännyin nopeasti miehen hengityksessä vaanivaa snickers-aromia.

Mutta enää niitä ei ole; olen niin iloinen. Mies on pitänyt sanansa ja suklaaherkuttelu on tapahtunut minun huomaamattani. Lopulta huomasin, että keittiön pöydällä lojui pakkauksen viimeiset hylsyt. Otin sen merkkinä siitä, että lahja on nyt nautittu. Siihen menikin monta päivää.

Lepäämisen vaikeus

Eilen minulle tuli valtava tarve saada hetkinen ihan omaa aikaa. Saada hetki olla poissa kotoa. Miehelle se sopi, vaikka pyyntöni tulikin hieman yllättäen. Hän on mielellään pojan kanssa välillä kaksin. Tiedän heidän pärjäävän hyvin, enkä ole huolissani. Silti painaessani ulko-oven kiinni takanani ja kuulessani, kuinka poika alkaa itkeä, on pakko huokaista syvään ja jatkaa matkaa. Itku hiljenisi kyllä ja kohta poika nauraisi isänsä kanssa telmiessään. Se on totta, vaikka ei välttämättä todelta tunnukaan.

Se ääni kaikuu päässäni yhä, kun istun kahvilassa teekupposen äärellä. Yritän haistella teetä, hengittää leppoisaa ilmapiiriä ja rentoutua. Kokeilen jopa aikuisten värityskirjaa, kun sellainenkin on tarjolla. Totean, että värittämäni apina on aika ruma. Nostan puhelimen pöydälle, jotta kuulen varmasti, jos mies sattuisi hälyttämään minut kotiin. En voinut olla päivystämättä.

Kun elämässä on jotain näin velvoittavaa, on vaikeaa ottaa aikaa itselle pelkästään rentoutumiseen ja lepoon. Ei se liity pelkästään äitiyteen. Sama ongelma minulla oli aikoinaan gradunkin kanssa. Olin suorastaan burnoutin partaalla, mutta silti tunsin syyllisyyttä yrittäessäni levätä. Saatoin maata sohvalla tekemättä mitään, mutta lepäämistä se ei ollut. Pyöritin päässäni vain kaikkia kirjoittamattomia sivuja ja ratkaisemattomia ongelmia. Olin "lepäämisen" jäljiltä pikemminkin entistä stressaantuneempi kuin levännyt.

Eilinen hetki kahvilassa oli kuitenkin melko levollinen. Minä en jättänyt mitään kesken, enkä ollut laiminlyömässä poikaani, vaan minulla on elämässäni kumppani, Mies, joka hetkeksi otti kaiken vastuun. Jotta minä saisin hetken lepoa ja hiljaisuutta. Tästä piti ihan muistuttaa itseäni. Ja hetken aikaa saatoin keskittyä vain siihen, miten hyvältä lämmin kuppi tuntuu käsissä ja miten hyvää teetä kupissa olikaan.

Kotiin palatessani poika leikki iloisena kylpyammeessa. Minä sain riisua ulkovaatteet kaikessa rauhassa ja vielä istahtaa hetkeksi sohvalle. Tunsin hieman syyllisyyttä siitä, etten ollut kyennyt kunnolla rentoutumaan. Mutta tuntui kuitenkin hyvältä olla taas kotona.

Polttareissa keräämäni neuvot

Minullekin aikoinaan järjestettiin polttarit. Pienimuotoiset ja kepeät, selvästikin juuri minulle suunnitellut. Ainoa asia, mistä en niissä mainittavasti ilahtunut, oli se, että minulle annettiin käteen pieni käsilaukunmuotoinen barbie-vihko, johon minun pitäisi kerätä ihmisiltä neuvoja avioliittoa varten. Olen hieman xenophobinen, enkä siis mielelläni lähesty tuntemattomia. Mutta tein kuitenkin työtä käskettyä.

Tuosta illasta on nyt melkein neljä ja puoli vuotta aikaa. Se vaaleanpunainen pikku vihkonen osui sattumalta käteeni eilen siivouksen yhteydessä. Oli hieman huvittavaa katsella saamiani neuvoja. Osa niistä on annettu vakavasti, osa neuvoista on selvästi huumorimielellä annettu. Ja sitten on muutamia iltaan liittyviä välähdyksiä.

Ensimmäisen neuvon kysyin bussikuskilta, joka meni tilanteesta hieman hämilleen. Mutta hänen neuvonsa oli, vihkon mukaan, "Sano kiitos". Voin sanoa, että se on parempi neuvo kuin aikoinaan ajattelin. On ollut hetkiä, jolloin miehen kiittäminen on yksinkertaisesti unohtunut, vaikka aihetta olisi ollut. Hän on niin läheinen minulle, että joskus ilmeisesti kuvittelen hänen lukevan kiitokset suoraan ajatuksistani.

Toinen ylöskirjoittamani neuvo on, että "avioliitto on tiimityöskentelyä". Se kuullosti järkevältä jo silloin, ja on sitä edelleen. Kolmas "neuvo" on, että "edelliset neuvot riittävät". Olisin hyväksynyt itse tämän, mutta polttariporukka oli sitä mieltä, ettei kyseiset neuvot riitä alkuunkaan. Joten vihkossani on vielä kymmenen muutakin neuvoa, joista osa jopa kuulostaa järkevältä.

"Puolusta linnakettasi; se kuuluu vain omalle joukkueelle." Tämän viisauden keräsin polttariporukalta itseltään sen jälkeen, kun olimme käyneet megazonessa vähän ammuskelemassa. Sitä ei tarvinne avata enempää.

Kolme seuraavaa neuvoa on peräisin kahdelta nuorukaiselta, jotka todella yrittivät keksiä sopivia neuvoja. "Ei saa olla joka päivä pää kipeä." "Älä kaivele vanhoja juttuja." "Ei saa valittaa, jos mies kasvattaa viikset." Muistan olleeni huvittunut viiksien kasvattamiseen liittyvästä neuvosta. Itse olen sitä mieltä, että miehellä on oikeus päättää naamakarvojensa määrä. Minulla vain sattuu olemaan mies, joka omasta mielestään näyttää parhaimmalta ilman viiksiä ja partaa. Näyttää viiksekkäänä kuulema "juopolta pedofiiliamikselta". Joten yllättyisin, jos mies päättäisi kasvattaa viikset. En minäkään haluaisi näyttää sellaiselta.

"Älä pura aggressioita mieheen." Sanoisin, että ei kannata hautoa aggressioita, vaan purkaa ne mahdollisimman varhain. Vaikka sitten miehen avulla, jos muu ei auta, mutta ei tietenkään mieheen.

"Avioliitto on myös katajan oksilla istumista (mutta myös ruusun lehdillä)." Tämä on taas polttariporukan omia viisauksia, joka liittyy morsiussaunaan. Siellä me istuimme, kylmässä saunassa (koska sauna ei jostain tuntemattomasta syystä ollutkaan mennyt päälle), minä ruusun terälehdillä peitetyllä katajanoksanipun päällä. Elämä on välillä kummallista. Se ei koske vain avioliittoa.

"Kannattaa olla kärsivällinen." Kyllä, etenkin tuon aviomieheni kanssa. Onneksi tiesin tämän jo ennen kuin menimme naimisiin. Silti välillä on pakko purra hammasta yhteen moisen jahkailijan kanssa, vaikka tietää, että kärsivällisyys palkitaan.

Viimeiset kolme neuvoa on kirjoittanut joku muu kuin minä. Sanoisin, että tytöt yrittivät saada vihkon täyteen, mutta se sitten jäi. Kaksi ensimmäistä on metaforisia, suorastaan runollisia, neuvoja: "Huom! Myskyn tullessa, mene kellariin!" ja "Jokainen auringonnousu on uuden alku." Mutta pidän erityisesti vihkon viimeisestä neuvosta: "Tiukan paikan tullen muista hengittää!" Kyllä. Jos unohtaa hengittää, voi pyörtyä, eikä sellainen yleensä helpota tiukkaa tilannetta yhtään. Päinvastoin.

Tällaiset viisaat neuvot minulle annettiin ennen naimisiinmenoani. Niissä on järkeä, enemmän tai vähemmän.

Sen sadannen kerran

Tämä on blogini sadas teksti. Sen kunniaksi ajattelin tehdä oman TOP5 -listan blogiini kirjoittamistani teksteistä, sitten palaan taas tavalliseen bloggaamiseen.

Tässä on nousevassa järjestyksessä omat henkilökohtaiset valintani viideksi parhaaksi tekstiksi:

5: Sadetta ja harmautta. Tästä tekstistä pidän, koska se kuvastaa hyvin sitä, miksi pidän sateesta. Sen tunnelma muuttuu mukavasti hieman ankeasta varovaisen lämpimäksi.

4: Uteliaat naiset ikkunassa. Mielestäni en täydellisesti onnistunut siirtämään muistoa kirjalliseen muotoon, mutta kelpo teksti se silti on. Hymyilyttää edelleen.

3: Aamun virkku, illan virkku. Tämä on ensimmäinen teksti, johon olin tyytyväinen saatuani sen kirjoitettua. Sen jälkeen olen kehittynyt edelleen kirjoittajana, mutta olen edelleen tyytyväinen tähän nimenomaiseen tuotokseen. Olen nimittäin ihan viime aikoinakin kirjoittanut paljon huonompiakin tekstejä.

2: Putoavien lehtien tanssi. En osaa selittää, miksi tämä teksti on tällä listalla. Se vain on hyvä teksti syksystä.

1: Loukattujen tunteiden hautomo. Kirjoittaessani kävin pienen henkisen kasvupyrähdyksen, joten jo sen vuoksi tämä on minulle merkittävä teksti. Se on mielestäni tekstinäkin harvinaisen onnistunut, joten minulle se on tämänhetkisten blogitekstieni ykkönen.

Oletko samaa vai eri mieltä listasta? Otan mielelläni asiallista kritiikkiä vastaan, joten kommentit ovat tervetulleita.

p.s. Osaako muuten joku sanoa, miksi osoitteesta https://play.google.com/store/apps/details?id=com.getvesna.android tulee vierailijoita tänne? Se tuntuu oudolta, koska en mitenkään liity Vesnaan tai mihinkään appsiin tai palveluun. Melkoinen mysteeri. Mutta toki kohtelias Hei! teillekin, vaikka epäilenkin, ettei blogini ole sitä mitä etsitte.

Isä, isoisä ja isoisäpuoli

Näin isänpäivän alla olen muistellut elämäni mieshahmoja. Isäni on heistä tietenkin tärkein. Häneltä olen saanut paljon, muun muassa aikatauluneuroosini. Yhdessä me tuhahtelemme eteisessä, tai autossa, kun muut vielä pukevat ulkovaatteitaan. Hän on hiljainen jääräpää, mutta myös perheemme yksityinen koomikko, enkä voi kuvitellakaan parempaa isää, tai pappaa pojalleni. Voisin kertoa hänestä paljonkin, mutta tämä saa riittää täällä blogissa.

Lapsena minulla oli vain yksi isoisä, pappani. Hän oli persoonallinen mies. Papan olemus ja tietty ulkoinen huolettomuus toivat vahvasti mieleen Rölli-peikon. Samalla tavalla pappakin asui metsän keskellä mökissään, tosin merkittävästi inhimillisemmässä mökissä. Aluksi pappaa ei haitannut vertaus metsänpeikkoon, mutta nähtyään jakson Röllistä, hän ei ollut hyvillään. Ehkä vähän jopa loukkaantunut. Mutta ei onneksi kauaa. Pappani kuoli syöpään ollessani teini-ikäinen.

Papasta minulla on monia muistoja, mutta toisesta isoisästäni ei ainuttakaan. Hän kuoli monia vuosia ennen syntymääni. Minun on myönnettävä, etten ole kaivannut häntä. Välillä olen ollut utelias häntä kohtaan, mutta kuitenkaan en ole kokenut tarvitsevani häntä elämääni. Hänelle oli korvike, mummoni toinen aviomies. Kutsun häntä tässä tekstissä Kaarloksi.

Minulla on mielikuva, että jossain vaiheessa mummo ja Kaarlo yrittivät saada meitä lapsenlapsia kutsumaan Kaarloa vaariksi, mutta siitä ei tullut mitään. Olimme liian tottuneita kutsumaan häntä etunimellä. Niin oli aina tehty. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että Kaarlo olisi ansainnut tulla kutsutuksi vaarina. Hän toteutti tehtävää niin täydellisesti. Toivon kuitenkin, että hän ymmärsi olleensa meille tärkeä ilman titteliäkin. En koskaan toivonut mummoni vierelle ketään muuta. En koskaan.

Nyt aikuisena olen oppinut antamaan Kaarlolle vielä enemmän arvoa. Vasta hänen ja mummon kuoltua minulle selvisi, miten hieno mies hän oikeastaan oli. Hän meni rakkaudesta naimisiin lesken kanssa, jolla oli seitsemän lasta, vaikka oma perhe ei suhdetta hyväksynyt. Kaarlon valinta tiesi sitä, ettei hän saanut omia, biologisia lapsia. Se on mielestäni melkoinen uhraus rakkauden puolesta. Muistan Kaarlon hymyilevänä ja onnellisena miehenä, joten uskon, ettei hän koskaan katunut päätöstään. Olen iloinen, että sain hänet yhdeksi miehen malliksi. Ajattelen Kaarloa aina silloin, kun sattumalta kuulen Junnu Vainion lauluja. Hän piti niistä.

Kolme erilaista miestä. Heistä kaksi on jo poissa, ovat olleet jo kauan. Toivon, että saan pitää viimeisen elämässäni vielä kauan. Monet hyvät muistot odottavat vielä syntymistään. Poikaanikin odottaa omat, hyvät muistot isoisistään.

Marraskuun toista sunnuntaita odotellessa

Sunnuntaina on isänpäivä. Se on jo toinen miehelleni. Sovimme, etten hanki lahjaa, vaan isänpäivää viettäisiin leppoisasti miehelle mieluisalla tavalla. Jos säät sallivat, lähdemme perheretkelle eväiden kanssa. Tavallisesti marraskuussa metsä ei enää houkuttele vierailemaan, ainakaan pienen lapsen kanssa. Nyt on ollut poikkeuksellinen sää jo jonkin aikaa.

Jos säät eivät suosi, kokkailemme kotosalla perheen kesken tai keksimme jotain muuta hauskaa. Mies haluaa isänpäivänä nimenomaan perheaikaa, mahdollisimman leppoisaa sellaista. Kuitenkin jotain hieman erityisempää kuin tavallisina viikonloppuina. Joten pyrimme parhaamme mukaan luomaan mukavan ja erityisen leppoisan päivän. Puhelimet laitetaan äänettömälle sen jälkeen, kun pappa ja ukki on onniteltu. Ja sitten teemme sen metsäretken tai jotain muuta mistä mies nauttii. Meitä tahansa teemmekin, olemme yhdessä ja keskitymme toisiimme.

Minäkin tulen nauttimaan tulevasta isänpäivästä. Hymyilyttää jo sen ajattelu.

Ensimmäiset lastenjuhlamme

Mies on taas alkanut nukkumaan siellä missä kuulukin: vaimonsa vieressä. Jo muutamana yönä vierelläni on ollut taas lämmin törisijä. Ja se tuntuu oudolta, melkein häiritsevältä. Minä tosiaan ehdin tottua siihen, ettei vieressä ole ketään, vaikka ei mies nyt montaakaan yötä sohvalla viettänyt. Joka tapauksessa nyt pitää taas tottua siihen, että vieressä on joku.

Olen siis nukkunut pari yötä tavallistakin huonommin ja yrittänyt pitää kohtalaista toimintakykyä yllä nauttimalla hieman kofeiinia. Muuten ei niin suuremmin väliä, mutta pojan synttärijuhlat aiheuttivat hieman ylimääräistä tekemistä päiviin.

Olen kiitollinen siitä, ettei juhlista anneta jälkeenpäin arvosteluja. Olin melko huono emäntä, enkä seurustellut paljoakaan vieraiden kanssa. Poika piti huomioni tehokkaasti itsessään. Mikä saattoi olla ihan hyvä. Mitähän sammakoita sitä muuten olisi tullut vapaaksi laskettua? Minun tiedetään väsyneenä puhuvan ajattelematta täysin typeryyksiä ja jopa vastoin oikeita ajatuksiani ja tietojani.

Juhlien puitteisiin olen tyytyväinen. Innostuin askartelemaan lippunaruja (tai miksi niitä sanotaankaan). Mielestäni ne antoivat heti kuvan lapsen juhlista ja ohjasivat siten tunnelmaa sopivaan suuntaan. Aluksi tein vain tämän tervetuloa-narun, mutta sitten innostuin ja tein myös Onnea- ja Poika -narut (hänen oikealla nimellään siis). Ja sitten vielä pari pienempää jääkaapin oveen, jonka oveen laitoin mustaa kontaktimuovia liitutauluksi (testasin kyllä ensin pienemmällä palalla, että sen saa nätisti pois). Se toimi mainiosti vieraskirjana: Vieraat kirjoittivat onnittelunsa siihen, ja minä otin siitä kuvan ja liitän sen aikanaan pojan ensimmäisestä vuodesta kertovaan kuvakirjaan.

Mutta en tehnyt kaikkea yksin, en ole vieläkään superrouva, vaan mies oli mielellään mukana leipomassa ja laittamassa. Hänen vastuullaan oli kakun tekeminen. Mies on merkittävästi minua pikkutarkempi ja tietää kakuista keskimääräistä enemmän. Olin suorastaan helpottunut, kun mies otti tehtävän innolla itselleen. Minä puolestani otin hoitaakseni vähemmän tarkkuutta vaativat leipomukset: muffinit, tomaattipiirakat ja riisisuklaamakeiset. Täydensimme tarjottavaa vielä tylsästi kaupan kekseillä.

Onneksi juhlat ovat ohitse. En paljoakaan niistä muista, joten kiva, että otin kuvia. Toivottavasti muistin kiittää vieraita hienoista lahjoista, joita poika sai. Ehkäpä teen sen vielä varmuuden vuoksi uudestaan. Tuskinpa kukaan kiitoksista pahastuu.