sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kiitos siitä, mitä ei ole

Katselimme eilen miehen kanssa televisiota. Oli sellainen mukava löhöilyilta ilman tekemistä. Jossain vaiheessa televisiosta tuli Ikean mainos, joka sai minut toteamaan, että "onneksi minulla ei ole tuttavia, jotka pakottaisivat minut tuonne." Olen muistaakseni maininnut aiemminkin, etten viihdy lainkaan isoissa marketeissa (edustivat sitten mitä puotia tahansa). Kommenttini nauratti miestäni. Hän kysyi minulta, että olenko huomannut tekeväni tuota melko usein. Siis katselen televisiota ja näen siellä jotain, joka herättää kiitollisuuden tunteen, ettei minulla ole tuollaista.

En itseasiassa ollut huomannut, mutta mikäpäs siinä. Jos iloitsee pienistä asioista, voi iloita usein. Jos voi iloita myös niistä asioista, joita ei ole, voi iloita vielä useammin. Ja minä olen mieluusti iloinen. Maailmassa on riittävästi aiheita nurisemiseen, joten jos tyhjästä voi nyhjäistä iloa, niin hyvä vaan.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Yhteiskunnan hihnassa

Viime aikoina minua on ruvennut häiritsemään enemmän ja enemmän se, miten paljon yhteiskunta pyrkii vaikuttamaan ihmisten elämään. Kaiken aikaa kutistuu se joukko, joilla on mahdollisuus valita ihan itse, miten elää. Se johtuu siitä, millaiseksi Suomea ollaan rakentamassa. En tiedä kenen utopiaa päättäjät tavoittelevat, mutta eivät ainakaan minun.

Me haaveilemme miehen kanssa elämästä kivassa pikkukaupungissa, jossa meillä olisi mukavat työpaikat ja lapsellamme terve kasvuympäristö. Vuosi vuodelta haluamamme elämä on vaikeammin tavoitettavissa, koska pienistä kaupungeista katoaa työpaikat ja palvelut ovat heikot. Isoja kaupunkeja ympäröivät pikkukunnat eivät nekään ole turvassa. Ne pakkoliitetään isompaan, ja sitten niistä lakkautetaan palvelut säästöjen vuoksi - tai ainakin ne riisutaan minimaalisiksi. Näin on jo käynyt surullisen monessa paikassa. Samaan aikaan isot kaupungit käyttävät miljoonia kehittymiseen: rakennetaan uutta, hienoa ja tarpeetonta. Kehittyvä ja uudistuva imago vaikuttaa selvästi tärkeämmältä kuin peruspalvelujen turvaaminen.

Suomessa on paljon ihmisiä, joille sopii eläminen suuressa kaupungissa. He eivät ole huonoja ihmisiä missään tapauksessa. Me, joille puolestaan sopisi elämä pikkukaupungissa, emme mekään ole huonoja ihmisiä. On turha syyllistää meitä siitä, että haluamme elää onnellista elämää ja saada tarvittavat peruspalvelut muuttamatta isoon kaupunkiin. Päättäjät ovat unohtaneet, etteivät johda yritystä, vaan yhteiskuntaa. Voiton ja kasvun tavoittelu on mennyt inhimillisyyden edelle. Sen näkee jo siinä, mistä säästetään ja mihin rahoja sijoitetaan. Enkä minä voi tehdä asialle yhtään mitään. Ei ole vaikutusvaltaa, eikä muitakaan resursseja.

Tuskin moni muukaan saa elää haluamaansa elämää; aina pitää sietää jotain. On vain pakko järjestää elämänsä muut osa-alueet mahdollisimman mukavaksi. Onneksi moneen asiaan pystyn vaikuttamaan: avioliittooni, ystävyyssuhteisiini, harrastuksiini jne. Toistaiseksi asiat ovat siedettävästi, kiitos näiden asioiden. Tulevaisuus ei silti vaikuta kaikin puolin valoisalta. Pelkään, että yhteiskunta tulee vielä kiristämään otettaan hihnasta ja yrittää pakottaa elämään, jota emme halua. Toivon, että silloin mielenterveyspalveluihin on ymmärretty sijoittaa riittävästi resursseja.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Kodin (lähes) yksinvaltiatar

Tässä eräänä päivänä tuijotin vihaisena suihkuverhoamme. Se on ollut paikallaan vasta pari vuotta, mutta herättää jo harmitusta. Vaikka sinänsä pidän sen ulkonäöstä, se on epäkäytännöllinen puhdistaa, minkä vuoksi haluaisin vaihtaa sen sellaiseen, jonka voi pestä pesukoneessa. Luultavasti se tapahtuu lähiviikkoina. Se ei tule olemaan merkittävä tapahtuma, mutta onpahan sitten yksi ärsytyksen aihe vähemmän.

Suihkuverho sai minut kuitenkin ajattelemaan sitä, miten paljon minulla oikeastaan on valtaa kotimme sisustuksen suhteen. Minulle on selvää, että valitsen itse, oman makuni mukaisesti, uuden suihkuverson - kuten valitsin edellisenkin. Vastaavasti olen valinnut monia muitenkin asioita kotiin, jossa asun yhdessä mieheni kanssa.

En pidä itseäni sisustustyrannina, vaikka valta onkin pääosin minun käsissäni. Olen sen vallan ottanut mielelläni vastaan, sen myönnän. Mutta mies on myös antanut tuon vallan minulle ja pidättänyt itsellään vain veto-oikeuden. Kodissamme on vain kaksi sisustusesinettä, jotka on nimenomaan mieheni toiveesta esillä: yksi juliste ja yksi kello. Juliste (pilvenpiirtäjää rakentavat työmiehet lounastavat rautapalkin päällä) on ruokailutilamme seinällä, mihin se sopii hyvin. Kello puolestaan on keittiössä. Se on itseasiassa varsin hieno (miehen itsensä tekemä), kuparia ja mustaksi maalattua rautaa. Minä vain inhoan sen kovaäänisesti raksuttavaa koneistoa. Mutta kello on miehelle tärkeä, joten sijoitin raksuttajan keittiöön, mistä sen äänet eivät kantaudu makuuhuoneeseen. Nämä kaksi pientä asiaa ovat tehneet miehen iloiseksi, joten olen itsekin iloinen. Onneksi mies ei ole halunnut mitään kamalaa kotiimme. En tiedä miten saisin mahdolliset sisustushirviöt sijoitettua varastoa koristamaan miestä loukkaamatta.

Jos taas miettii, mitä itse olen halunnut kotiimme... No, minä olen valinnut suurimman osan huonekaluista. Oikeastaan kaikki, jos minun valitsemikseni laskee myös ne, jotka hyväksyin miehen poikamieskämpästä yhteiseen kotiimme. Olen valinnut mm. verhot, valaisimet, matot, tyynyt ja vuodevaatteet. Isoimmissa hankinnoissa olen toki kääntynyt miehen puoleen ja hakenut hänen hyväksyntänsä. Yleensä hänen siunauksensa kuuluu: "Jos se kelpaa sinulle, niin ostetaan". Jos mies puolestaan ei lämpene jollekin hankinnalle, hän sanoo: "Oletko ihan varma, että haluat juuri tämän?".

Lienee selvää, että voisin olla kuuntelematta mies kokonaan. Tahdon kuitenkin, että mieskin tuntee olevansa kotonaan. Se vaatii minulta vähän vaivaa, mutta vaatikoon. Pidän siitä, että saan laittaa kotiamme viihtyisäksi. Mies puolestaan ei jaksa kiinnostua sisustamisesta; sen näki aikoinaan jo hänen poikamieskämpästään. Mutta vaikka hän ei asiaan puutukaan, ei hän voi välttää vastuuta kodistamme. On hänen oma valintansa antaa minulle niin paljon valtaa tässä asiassa ja siksi hän on yhtälailla vastuussa kodistamme.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Terveydessä ja sairaudessa

Flunssapöpö sai minut saaliikseen reilu viikko sitten. Vaivihkaa se mokoma hivuttautui mukaan tekemään elämästäni entistä hankalampaa. Mies puolestaan omaa ilmeisestikin paremman linnoituksen tätä nimenomaista hyökkääjää vastaan, joten hän on säästynyt melkoiselta taistelulta. Onneksi.

Olen ollut flunssassa ennenkin, mutta yhdistettynä tämänhetkiseen tilanteeseeni... No, sanotaan, että taisin pelätä, että samalla saan tartunnan jenkkiläisestä raskauskliseestä. Tiedättehän ne tarinat naisista, joiden jokaista oikkua ja mielitekoa heidän miehensä tuskanhiki otsalla toteuttavat. Onneksi Mies säästyi tältäkin. Kaikki pienet lohtuostokset sai sujuvasti muiden kauppareissujen oheen, jotka mies kiltisti hoiti, ettei minun tarvitse uuvuttaa itseäni (tai säikytellä sairauskammoisia).

Onneksi flunssa on vain väliaikainen tila. Jokin pidempiaikainen sairaus saattaisi pitää suhteemme epätasa-arvoisena pidempään. Ainakaan minulle ei ole helppoa alistua hoidettavaksi ja antaa vastuu kodista ja asioidenhoidosta lähes kokonaan toiselle. En pidä siitä hyödyttömyyden ja vaivaksi olemisen tunteesta. Minulle olisi paljon helpompaa olla se, joka kannattelee toista tämän sitä tarvitessa. Toisaalta niin on miehellekin. Hän yrittäisi pysyä terveenä pelkästä itsepäisyydestä, ettei hänen tarvitsisi muuttua aikuiseksi vauvaksi.

Pystyn hyvin kuvitelemaan, että sairaus voi olla melkoinen rasitus parisuhteelle. Miehen ja naisen roolien muuttuminen hoitajan ja hoidettavan rooleiksi voi aiheuttaa hiljaa melkoista kitkaa suhteeseen. Riippuu toki millainen on hoitajana ja hoidettavana. Olen kuullut parista, jolle tuli sairastelun myötä ero: Ensin toinen sairastui, ja puoliso tietenkin hoiti parhaansa mukaan. Myöhemmin roolit vaihtuivat, ja aiemmin hoidettavana ollut jätti puolisonsa yksin sairastamaan ja meni omia menojaan. Heidän suhteensa ei kestänyt tätä eroavuutta hoidettavana olemisessa, enkä ihmettele. Laskisin itsekin vapaaksi noin itsekkäältä vaikuttavan "kumppanin".

Minusta kumppani on kumppani tilanteessa kuin tilanteessa. En tarvitse hoitajan tai lääkärin koulutusta (eikä minulla ole kumpaakaan) kysyäkseni tarvitseeko hän jotain ja ehkä keittää kupillisen teetä helpottamaan oloa. Ei minun myöskään tarvitse päivystää sairaan vierellä, mutta täydellinen yksinjättäminen olisi osoitus välinpitämättömyydestä. 

Mieheni ei omaa kummoista hoivaviettiä, tyypillinen suomalainen mies kun on. Mutta hän antaa sen, mitä sairaana tarvitsen (teetä, hakee kurkkukarkkeja kun ne loppuvat jne.). Ja osaa ottaa aikaa itselleenkin: "Pärjäätkö, jos lähden pariksi tunniksi urheilemaan?" Pärjään, en ole täysin avuton. Ja tiedän, ettei hän lähtisi, jos en pärjäisi. Luulenpa, että tämäkin on asia, jossa molempien osapuolien pitää osata pyytää.

Ja lopuksi vinkkaan, että jos olet raskaana ja flunssassa, niin Posivil Zink -kuumajuomajauhe on sallittu. Lisäksi Posivil Honey Lemon -hunajaimeskelytabletit helpottavat kurkkukipua (enemmän kuin itse odotin). Kumpikaan ei sisällä lääkeaineita, joten niissä ei ole mitään, mikä voisi vahingoittaa pientä ihmisalkua. Ainakin minua piristi jo se, että apteekissa on jotain, millä voin mahdollisesti helpottaa oloani.


perjantai 5. syyskuuta 2014

Avioliittoleiriltä saatua evästä

Vaikka pidänkin arjestani, on siinä se puoli, että samanlaisena toistuvat päivät puuroutuvat helposti ja arjesta tulee harmaata. Myös kesän päivät kuluivat lähes identtisinä; monikaan päivä ei eroa edukseen, tai edes erotu. Lopulta Miehen kanssa kyllästyimme ja päätimme tehdä jotain. Meni tosin jokunen päivä ennenkuin päätimme, mitä tekisimme. Pohdimme viikonloppumatkaa, mutta turistina oleminen kävisi liikaa raskauden turvottamille jaloilleni ja kipeälle selälleni. Lopulta keksimme sopivan ratkaisun: lähdimme viikonlopun kestävälle avioliittoleirille.

Meidän avioliittomme on onnellinen, mutta ajattelimme, että leiriltä voisi saada hyviä työkaluja tulevaa varten. Elämämmehän on muuttumassa tavalla, jota emme voi täysin ennakoida. Vaikka avioliittomme onkin vakaalla pohjalla, voi vanhemmiksi tulo aiheuttaa kriisinkin. Tällä me perustelimme leirille lähtömme. Paljon vaikutti myös se, että leiri pidettiin kauniissa paikassa täyshoidolla. Oli ihanaa vapaina hetkinä käyskennellä luonnossa ja saunoa. Oli suorastaan luksusta mennä syömään valmista ruokaa, eikä tarvinnut siivota keittiötä jälkeenpäin.

Jossain vaiheessa meillä oli hieman syyllinen olo. Leirillä on pareja, joilla oli oikeita ongelmia, joihin he hakivat ratkaisuja. Me olimme lähinnä vain lomailemassa. Mutta en voi kieltää, ettemmekö olisi mekin saaneet luennoista ja harjoituksista jotain rakentavaa. Leirin vetäjät olivat asiansa tuntevia ja kokeneita, joten heidän näkemyksiään kuunteli mielellään.

En käy tässä nyt koko ohjelmaa läpi, mutta esittelen kolme itselleni tärkeää huomiota:

1. Jokainen avioliitto on omanlaisensa. Mikä toimii teillä, on oikea ratkaisu juuri teille.

Tämä on mielestäni tärkeää muistaa, vaikka aika itsestään selvältä kuullostaakin. Kuitenkin jostain syystä tulee helposti oletettua, että hyvä ja onnellinen avioliitto on tietynlainen. Perinteinen avioliitto malli, jossa mies perheenpäänä elättää perheen ja nainen hoitaa kodin ja lapset, voi olla jollekulle parille se toimivin ratkaisu, vaikka nykyaikana korostetaankin sukupuolen välistä tasa-arvoa. Jokaisella parilla pitäisi olla oikeus valita itselleen parhain avioliittomalli. Minun ja mieheni osalta paras malli perustuu tasa-arvoon: molemmat hoitavat parhaansa mukaan kaikkia rooleja elättäjästä kodinhoitajaan, yksilölliset mieltymykset ja taipumukset toki huomioiden.


2. Jokaisella on oma tapansa riidellä.

Tämäkin on oikeastaan itsestäänselvyys, joka olisi hyvä muistaa. Joku haluaa voittaa riidan, joku puolestaan pyrkii aina kompromissiin ja onpa niitäkin, jotka haluavat välttää tilanteen kokonaan ja sulkeutuvat tai alistuvat. Kun tuntee oman ja puolisonsa tavan reagoida ja käyttäytyä riidan aikana, voi tilanne olla paremmin hallinnassa. Tai ainakin voi yrittää jo etukäteen miettiä ratkaisuja, joiden avulla riita aiheuttaa mahdollisimman vähän vahinkoa suhteelle. Minä olen kompromissiin pyrkivä, Mies puolestaan haluaa vältellä riitaa. Tämä selittää osaltaan sen, miksi meillä riidellään vain harvoin, ja silloin harvoinkin riita on lyhyt ja nopeasti selvitetty.


3. Menneessä ei kannata elää, vaikka se mukana kulkeekin.

Voisin viitata tällä siihen, että kun riita on kerran selvitetty, sitä ei riidellä enää uudestaan. Se on toki oikeasti järkevää, mutta ajattelin menneisyyden vaikutusta laajemminkin. Meihin jokaiseen vaikuttaa se, millaisista lähtökohdista tulemme: millaiset vanhemmat meillä on ja miten meidät on kasvatettu ja niin edelleen. Aika muuttaa meitä väistämättä: kasvamme ulos tietyistä rooleista ja kasvamme sisään toisiin. Joidenkin roolien on pakko kehittyä uudenlaiseen muotoon. Aikuisen ihmisen tulisi kantaa aikuisen ihmisen rooli. Esimerkiksi minä olen nykyisin ensin vaimo ja vasta sitten tytär. En koskaan lakkaa olemasta vanhempieni tytär, mutta heidän roolinsa elämässäni on muuttunut. He eivät sanele kotini sääntöjä, eivätkä elätä minua. He valmistivat minut aikuisuuteen ja nyt he ovat osa elämääni toisella tavalla. Koskaan he eivät ole olleet osa avioliittoani, koska siihen kuuluu vain kaksi ihmistä: minä ja mieheni. Onneksi Mieskään ei ole joutunut taiteilemaan miehen ja pojan roolien välissä (saimme kuulla melkoisia esimerkkejä leirillä, mutta en koe, että minulla olisi oikeutta kertoa toisten ihmisten asioista).

Leiriltä sai toki paljon muutakin evästystä, mutta niistä saisi jo kokonaisen kirjan. Ja sellainen on tehtykin. Suosittelen kyllä avioliittoleiriä, mutta ei kannata olettaa sen olevan ihmelääke täysin solmussa olevaan liittoon. Sen sijaan leirille kannattaa lähteä, kun on vielä olemassa asiallinen puheyhteys ja vilpitön halu hoitaa liittoa. Vakavampiin ongelmiin tarvitaan yksilöllisempää ohjausta, jota leirillä ei ole mahdollista antaa.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Virstanpylväitä juhlimassa

Meillä on vuoden aikana kolme päivää, joina jollain tavoin juhlistamme suhdettamme. Alkuvuodesta on kihlauksemme vuosipäivä, jonka juhliminen on jäänyt keskinäisen onnittelun tasolle. Se on verrattavissa nimipäivään: molemmat muistavat päivämäärän, mutta tyydytään onnitteluun, jos satutaan huomaamaan, että on kyseinen päivä.

Kesällä on kaksi päivää: tapaamisemme vuosipäivä ja hääpäivämme. Ensiksi mainittu päivä on selvästi kihlauspäivää merkityksellisempi. Sitä suunnitellaan jopa hieman etukäteen. Käytämme vuosipäivää erinomaisena syynä lähteä ulos syömään ja tehdä jotain ihan kahdestaan. Emme sovi menoja tai tapaamisia kyseiselle päivälle.

Hääpäivä on kuitenkin se, jota pohditaan eniten. Sitä käytämme syynä tehdä matkoja, seikkailla yhdessä. Tähän mennessä olemme harrastaneet kotimaan matkailua, mitä pidän erinomaisena ideana. On ollut hauskaa tutustua eri kaupunkeihin turistin näkökulmasta. Tänä vuonna emme lähde reissuun, koska jalkani eivät tämänhetkisestä tilanteesta johtuen jaksa pitkiä aikoja istuen tai kävellen. Korvaavaa suunnitelmaakaan ei ole, ainakaan vielä. Ehkä teemme samoin kuin vuosipäivän suhteen. Tärkeintä on, että teemme jotain yhdessä.

Lahjoja emme toisillemme osta, vaan mahdolliset lahjat ovat meiltä molemmilta meille molemmille. Esimerkiksi viime vuonna ostimme matkallamme huonekasvin (joka tosin on jo kuollut). Tällä tavoin kummankaan ei tarvitse stressata lahjan ostamista, eikä tule tuhlattua rahoja pölynkerääjiin. Minulle on tärkeää, että nämä virstanpylväät muistuttavat hyvistä asioista, eivätkä tuota stressiä. Jos menemme molemmat illalla hyväntuulisina nukkumaan, on päivä onnistunut.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Juhannus muistoissa

Näin juhannuksen jälkeen on varmaan sopivaa hetki muistella juhannusta ja siirtyä sitten eteenpäin kesän viettoon.

Tänä vuonna me vietimme juhannuksemme eräässä leirikeskuksessa. Se on miehelleni tärkeä paikka; hänellä on sieltä muistoja aivan pikkupojasta saakka. Minusta on mukavaa kierrellä paikkoja hänen kanssaan ja kuulla tarinoita. Mieheni ei ole erityisen puhelias, mutta hän kertoo kyllä juttuja, kun hänellä on sellaisia kerrottavaksi. Toisin sanoen hän ei ole tyhjänpuhuja: jos hänellä ei ole mitään mielekästä sanottavaa, hän ei sano mitään. Mies osaa puhua ja kertoa tarinoita, siksi hänen kanssaan on mukava kiertää hänen lapsuutensa ja nuoruutensa paikkoja.

Nyt meillä on siellä yhteisiäkin muistoja, ja joskus tulevaisuudessa lapsemmekin liittynee mukaan keräämään muistoja tuosta kauniista paikasta. 

Mitä me sitten oikeastaan teimme? Olimme, nautimme, lepäsimme ja vahvistimme sitä, mitä jo oli. Konkreettisesti se oli mm. kävelemistä, syömistä, ohjelman seuraamista, päiväunia - kaikkea tätä yhdessä.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Yhdessä muutoksessa

Muutos kuuluu elämään. Se nyt lienee selvää jokaiselle. Meidän tapauksessamme käynnissä oleva muutos on yksi suurimpia, mitä elämässä tapahtua: meistä on tulossa äiti ja isä. Koska tämä on rouvablogi, eikä odotusblogi (eikä sellaiseksi muutukaan), en ole saanut kirjoitettua pitkään aikaan. Päässä on pyörinyt lähinnä raskaus- ja vauvajutut, ja niistä en halua tässä blogissa kirjoittaa.

On kuitenkin selvää, että edessä on muutos. Niin parisuhteessani kuin tässä blogissani. Tämä valtava asia ei voi olla vaikuttamatta, vaikka tulen jatkossakin olemaan mieheni vaimo ja kirjoittamaan rouvablogia. Aika näyttää millaisia uusia sävyjä muutos tuo tullessaan.

On ollut mukava huomata, että vaikka mies valitettavasti onkin vähän ulkopuolinen monista odotukseen liittyvistä asioista, olemme silti tässä yhdessä. Me pohdimme tulevaa yhdessä. Tällä hetkellä koen, ettei minun tarvitse pelätä alenevani pelkäksi kodinhoitaja-äidiksi, jota miespuolinen kämppis elättää. Rouvastelua ei sovi täysin unohtaa, vaikka lapsen tarpeet menevätkin etusijalle.

Odotuksemme on vasta puolivälissä, joten meillä on vielä muutama kuukausi aikaa tehdä asioita, joita kaksin elävä pariskunta voi tehdä. Ongelma on siinä, ettemme oikeastaan keksi, mitä erityistä voisimme tehdä. Pieni matka, ehkä. En tiedä. Ehkä emme tee mitään. Ehkä vain nautimme koti-illoista sohvalla elokuvia katsellen, kun vielä on hiljaista.

Ja mitä blogiin tulee... En aio lopettaa tähän. Rouvastelen jatkossakin, joskin epäsäännöllisesti. Pyrin kuitenkin jatkossa päivittämään hieman aktiivisemmin.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Hyperkauppareissu

Me olemme mieheni kanssa siitä hieman omituisia, että hoidamme kauppareissumme kävellen. Pääasiassa hyötyliikunnan vuoksi, mutta myös siksi, että kun ostokset pitää kantaa kotiin, ylimääräiset heräteostokset jäävät useimmiten hankkimatta. Tai ainakin ne painavimmat.

Useimmiten asioimme kaupassa, joka ei ole kovin suuri, mutta jonka valikoima on riittävä tarpeisiimme. Se ei myöskään ole turhan ruuhkainen. Tästä on seurannut se, että olemme jääneet paitsi tiettyjä kauppakulttuuriin liittyviä kokemuksia. Saimme huomata sen tässä yksi päivä, kun muita asioita hoidettuamme päätimme poikkeuksellisesti vielä autoilla isoon kauppaan.

Ei se tietenkään ensimmäinen (tai edes kahdeskymmenes) kertamme ollut jättimarketissa. Ihmispaljous oli silti hämmentävä, en äkkiseltään muista milloin oikeasti olisin nähnyt ruokakaupassa niin paljon ihmisiä. Syy tosin selvisi kohtalaisen nopeasti, koska kuulimme hälinän seasta huudon "Missä sitä kahvia on?!" Se selittikin paljon. Kahvi kieltämättä oli tosi hyvässä tarjouksessa, maksoi vain puolet siitä, mitä tavallisessa kaupassamme. Parilla muulla osastolla oli myös ihmisparvensa. En todellakaan halunnut mennä katsomaan, mikä oli niin hyvässä tarjouksessa.

Jonottaessamme kassalle ikuisuudelta kestäneen ajan, tulin siihen tulokseen, että hypermarketit eivät sovi meidän elämäntyyliimme. Niissä on liian paljon kaikkea. Liikaa valikoimaa, liikaa käytäviä (jos juokset kaupan ympäri muutaman kerran, olet juossut maratonin), liikaa ihmisiä, liikaa jonottamista. Siellä ei voi pikaisesti piipahtaa. Joten vaikka kahvi onkin pari euroa kalliimpaa pienemmässä kaupassa, niin nopeampi ja sujuvampi kauppareissu kompensoi sen kyllä. Ainakin meille.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Rumia huumorinkukkasia

Mieheni huumorintaju on yksi hyvä esimerkki piirteestä, josta suorastaan iloitsen, että se on juuri sellainen kuin on. Omassa huumorintajussani on suuri musta aukko jäynien ja kepposten kohdalla; ne eivät ole minusta lainkaan hauskoja, vaan pidän niitä nöyryytykseen ja nolaamiseen pyrkivinä ilkeyksinä. En tee jäyniä toisille, ja odotan ystävieni jättävän minut kaikenlaisten kepposten ulkopuolelle. Jos mieheni olisi kepposten ja jäynien uskollinen ystävä, meille tulisi todennäköisesti avioero enemmin tai myöhemmin. Niin huumorintajuton tässä suhteessa olen. Onneksi hänen näkemyksensä pikkuilkeilystä on lähinnä "Toin väärää jäätelöä! Ei vaineskaan, toin molempia!" -tyyliä. Se ei minua häiritse, mutta kelmulla peitetty vessanpönttö tai partavaahtoa käteen nukkuvalle ja monet tällaiset jäynät tuskastuttaisivat.

Tänään on siis vuoden inhokkipäiväni. Nuorempana ei voinut luottaa kehenkään, koska osa näki valheiden levittelyn erinomaisena aprillipilana. Olen kuullut vuosien saatossa lukuisia valheellisia raskaus-, maastalähtö-, sukupuolitauti-, ja monia muita kohtalaisen mauttomia uutisia. Osa tuttavista puolestaan on nauttinut perinteisemmästä juoksuttamisesta; jotain älytöntä olisi pitänyt aina lähteä hakemaan jostain vielä älyttömämmästä paikasta. Näiden läpi sentään näkee helposti, ainakin tuttavieni kohdalla. Jos vakavaa pyyntöä on vaikea esittää ilman naurua äänessä, on syytä olla epäileväinen. Ärsyttävintä on silloin, kun toinen suuttuu siitä, etten jekutettavana mennyt lankaan.

Tämä päivä on melkeinpä vain yksi päivä toisten joukossa. Onneksi miehellenikin. Aviorauha ja -onni on melkeimpä taattu, kun nauramme yhdessä, eikä vain toinen. Muista päivistä tämä päivä eroaa siinä, että pidän varmuuden vuoksi etäisyyttä tuttaviini. Menneisyys on opettanut, että monilla heistä ei ole mustaa aukkoa samassa kohtaa huumorintajua kuin minulla, joten muuten hyvää ystävyyttä varjellakseni en tarjoa itseäni uhriksi kepposille.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Pölyn keskellä on hiljaista

Blogini on ollut hiljainen melko pitkään. Siihen on oikeasti ollut hyvä syy: pahoinvointi. Aamulla on yleensä hetki aikaa voida normaalisti, mutta sitten loppupäivän olenkin voinut enemmän tai vähemmän pahoin nukahtamiseen saakka. Tätä on jatkunut jo yli neljä viikkoa, enkä tiedä kauanko vielä täytyy tätä kestää. En nyt suoraan kirjoita tähän, mistä on kysymys. Eiköhän se ole helppo arvata...

Kodinhoito vaivaisena on vaikeaa. Olen monena päivänä tuntenut syyllisyyttä siitä, etten saa mitään aikaiseksi. Ehkä saan pestyä koneellisen pyykkiä tai likaiset astiat koneeseen. Ehkä. Ja se tuntuu melkeinpä saavutukselta. Onneksi mies ymmärtää, eikä valita koskaan. Tosin hän on aina sietänyt epäsiisteyttä paremmin kuin minä. Pitkä poikamieselämä ehti totuttaa hänet sellaiseen.

Siedämme siis nyt elämää villakoirien kanssa. Onneksi tilanne on vain väliaikainen, ei tätä voi ikuisuuksia jatkua. Tässä tilanteessa ei oikeastaan ole pahinta pölyinen ja epäjärjestyksessä oleva koti. Kurjempaa on se, etten jaksa lähteä ihmisten ilmoille, vaan olen päivät yksin. Enkä kehtaa pyytää ketään käymään, koska villakoirien valtakunta ei sovi kaikille. Minä olen luultavasti vaativampi tässä asiassa kuin yksikään ystävistäni.

Kunhan vointini paranee, teen jotain sosiaaliselle elämälleni. Olen jo kaivannut ystäviäni. Mutta juuri nyt valittaminen saa hetkeksi helpottaa oloani.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Emännyys: leivo kakku ja syötä se vieraille?

Huomasin viime viikonloppuna, että emännöintitaitoni kaipaisivat päivitystä. Meillä oli siis jonkinlainen kestitysmaraton lauantaina ja sunnuntaina. Itse olin toki vieraat kutsunut, joten olin varautunutkin: leivoimme Miehen kanssa etukäteen kakkua ja piirakkaa vieraita varten. Saatoin myös hieman villiintyä kaupan herkkuhyllyillä. Tarjottavaa siis riitti - sekä suolaista että makeaa. Lisäksi olin tyytyväinen siihen, kuinka olin kattanut herkkupöydän: se näytti houkuttelevalta.

Hyvä emännyys ei kuitenkaan ole pelkästään sitä, että kattaa pöydän ja sanoo vieraille, että menkäähän ottamaan. Vieraita pitää muutoinkin viihdyttää: heidän kanssaan pitää keskustella tai ohjata heidät keskustelemaan keskenään. Tosin tuolla tavoin ilmaistuna kuullostaa siltä, etteivät vieraat osaa tehdä mitään ilman ohjeita, edes puhua keskenään. Onneksi asia ei oikeasti ole noin, ainakaan ei pitäisi olla.

Oli kyseessä sitten pienet kutsut tai isommat juhlat, emännän (ja isännän) rooli on haastava. Miten tasapainoilla kestittämisen ja sosiaalisen kanssakäymisen välillä. Minä en osaa tätä, vaan toistelin kuin papukaija, että "Saako vielä olla jotain juotavaa?" tai "Maistuiko kakku, otatko lisää?". Papukaijamaisen efektin olisi kruunannut Tahtooko Polli keksin? -lause, mutta onneksi vieraissa ei ollut Pollia, eikä vastaava ilmaisu päässyt muutoinkaan suustani. Voin kuvitella, että niin olisi voinut käydäkin, ellen olisi joskus päättänyt, että pienille lapsille puhun kuin ihmisille, enkä kuin papukaijoille tai muille eläimille.

Toisaalta vieraillakin tulee olla jonkinlainen vastuu viihtyvyydessä ja tunnelmassa. Emäntä ei yksinkertaisesti mahda mitään, jos vieraat tulevat paikalle ja vain valittavat kaikesta tai huokailevat nurkassa viihdettä odottaen. Itse saan olla kiitollinen vierailleni, jotka loivat myönteisen tunnelman heti saavuttuaan. He eivät jääneet odottamaan, että heitä viihdytettäisiin. Iloisen puheensorinan keskeytti vain naurunremakka, ei koskaan vaivaannuttava hiljaisuus. Oli mukavaa olla osa tätä.

Olisi silti suotavaa pystyä ottamaan emännän rooli kunnolla. Huonossa tapauksessa olisin saattanut aleta tarjoilijan rooliin, koska vieraat itse hoitaisivat viihdyttämisensä ja olisivat vain tarvinneet jonkun kantamaan lisää herkkuja pöytään. Tällöin en olisi itse päässyt juhlimaan omissa juhlissani. Tämän ansan vältin vain sen ansiosta, että kesteillä oli vain muutamia vieraita kerrallaan, ja jokainen heistä halusi keskustella myös minun kanssani. Omaa ansiotani on vain tarjoilujen onnistuminen, kaikessa muussa emännöintini kaipaakin harjoitusta. Olenkohan edes selvillä siitä, mitä kaikkea emännän rooliin oikeastaan edes kuuluu? Vai onkohan se niitä asioita, joita ei kannata liikaa miettiä: eli jos peruspuitteet on kunnossa, kannattaa antaa asioiden mennä omalla painollaan?

maanantai 27. tammikuuta 2014

Ihan tavallinen mies

Joskus, kun oikein koen hellyyden kuplivan sisälläni, kerron miehelleni, että hän on ihana. Tähän hän vastaa, poikkeuksetta, olevansa ihan tavallinen mies. Hän ei ole tottunut (vieläkään) olemaan ylistettävänä, joten hän tasoittaa vähän sanojani. Ihan turhaan, koska minun erittäin subjektiivinen näkemykseni on tässä tapauksessa se oikea. Kenenkään, edes mieheni, on turha väittää minulle vastaan.

Aloin kuitenkin tässä eräänä päivänä miettiä, että millainen oikeastaan on ihan tavallinen mies. Pukeutumisesta oli helpoin aloittaa. Ihan tavallisella miehellä on housut, paita ja kengät. Ne kaikki ovat melko neutraalin väriset, ei mitään sähäkkää pinkkiä. Tässä tapauksessa mieheni on tosiaan ihan tavallinen mies: hän pukeutuu maanläheisesti ns. hernerokka-väreihin.

Muutoin on vaikea sanoa millainen ihan tavallinen mies on. Hän kuuntelee musiikkia, pitää kulkuneuvoista (oli ne sitten autoja, pyöriä, veneitä tms.), urheilusta (liikkumisesta tai penkkiurheilusta), eikä tavallinen mies yleensä oikein ymmärrä naisten juttuja. Noin siis yleisesti ottaen. Yksityiskohtien tarkastelu tekisi ihan tavallisen miehen kuvaamisesta mahdottoman. Miesten välillä vain on liian paljon yksilöllistä vaihtelua. Mikä on oikeastaan vain oikein hyvä juttu.

Asian pohtiminen on siis oikeastaan aika turhaa. Tästä syystä päätin kysyä Mieheltä, millainen se ihan tavallinen mies oikein on. Hän vastasi, että tismalleen sellainen kuin hän on. On kuulema ainoa lajiaan. Siksi siis ihan tavallisen miehen löytäminen on niin vaikeaa. Ja hän on minun.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Aikaa ystävättärien kesken

Minä olen valinnut oikean kumppanin rinnalleni, enkä rakastani vaihtaisi mihinkään. On kuitenkin niin, että on asioita, joissa naista voi ymmärtää vain toinen nainen. Kaipa miehilläkin on omat juttunsa, joita meidän naisten ei tarvitsekaan ymmärtää. Niin se vain on.

Minulla on muutamia ystävättäriä, joiden kanssa pääsen viettämään aikaa ihan naisten kesken. Joskus meillä on filosofisia teehetkiä, joskus päädymme piknikille jonkun lattialle (koska piknik-päivänä aina sataa kaatamalla), tai mitä keksimmekään. Tapaamisiin liittyy yleensä aina jonkinlaista "akkain kalkatusta ja kotkotusta", kuten Mies asian ilmaisi vietettyämme tyttöjeniltaa meillä. Nuo hetket ovat minulle tärkeitä; ne ovat osa elämäni sosiaalista vaurautta. Toisinaan harmittelen, että ehdimme tavata vain harvakseltaan. Aikuisena ei ehdi joka päivä pyytämään ystäviä leikkimään, niin kuin lapsena.

Ystävättärien kesken tulee keskusteltua lukemattomista eri aiheista. Aina ei puhuta naisten jutuista tai miehistä. Erityisesti keskustelu saa värinsä siitä, että keskustelijoina on ystävättäret. Me tiedämme milloin vitsailla, milloin olla vakavana. Ja tiedämme, mille asialle saa kiljua ja mille nauraa. Emme pelkää tuoda julki ajatuksiamme, koska tunnemme toisemme, emme niitä eriäviäkään. Huomaamme ja uskallamme korjata väärinkäsitykset, jos niitä tulee. Tuntuu helpolta olla sisällä tässä kuviossa. Ulkopuolelta katsottuna näyttää varmaan joskus siltä, että meillä on menossa päällepuhumiskisa.

Tavattuani ystävättäriäni, kömmin sohvalle mieheni viereen hyväntuulisena. Tunnen itseni onnekkaaksi, koska minulla on elämässäni hienoja ihmisiä, jotka eivät ole toisiltaan pois.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Hetkinen, hetki arkinen

Minun on myönnettävä, ettei minun ja mieheni yhteisestä tarinasta saisi elokuvaa, romaania tai edes novellia. Tavallista arkea on aivan liikaa. Kaikki draama ja juonenkäänteet on nähtävästi varattu toisten tarinoihin. Meillä ei ole hankalia anoppeja, ei exiä juonimassa tai muutakaan. Mutta ei kai kukaan mitään sellaista elämäänsä kaipaakaan.

Harvemmin meillä on Hetkiäkään. Siis niitä aivan erityisiä tilanteita, joita näkee romanttisissa elokuvissa. Hetkiä isolla H:lla. Meitä ei löydä suutelemassa Eiffel-tornin näköalatasanteelta, eikä tanssisalin keskeltä tanssimassa valokeilojen korostaessa herkkää silmiintuijottelua. Ne tilanteet on myös toisten ihmisten tarinoissa. Tietenkin meilläkin on erityiset hetkemme, mutta ne ovat vaatimattomampia. Kukaan niistä kirjoittava ei saisi niiden ansiosta kirjallisuuden Nobelia tai Oscaria parhaasta käsikirjoituksesta.

Viis siitä. Ihan oikeasti. Jos päivän kohokohta on hassu vitsi, jonka mies kuuli työkaveriltaan, olkoon niin. Yhdessä nauraminen on hienoa. Kun kaipaan Hetkiä ja suurta romantiikkaa, katson elokuvan tai luen kirjan. Ne riittävät minulle Hetkiksi. Meidän elämämme on niin kaukana suurista rakkaustarinoista. Tai ehkä ei sittenkään. Saduthan loppuvat usein, että "he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka." Siinä on yhteen lauseeseen tiivistetty monen monta vuotta elämää. Onnellista sellaista, mutta ilmeisen tapahtumaköyhää, koska mitään kerrota. Ehkä meidän tarinamme alkoikin hetkestä tuon lauseen jälkeen. Silloin tarinamme miehen kanssa on lähempänä suuria rakkaustarinoita (tai no satuja) kuin mitä aluksi luulimmekaan.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Kun toinen on poissa, on peiton alla liikaa tilaa

Mies on lyhyellä matkalla, joten olen viettänyt aikaa itsekseni. Toki olisin voinut lähteä jonkun ystäväni vaivoiksi, mutta ajattelin, että voisi olla mukavaa olla hetki ihan omissa oloissaan ja tehdä mitä haluaa. Se on kuitenkin jotain harvinaista nykyisin, vaikka en ole erityisesti aikaa yksinoloon kaivannutkaan.

Tein itselleni hyvää ruokaa ja katselin televisiota. Jossain vaiheessa mieleeni tuli pikkuhassu juttu, mutta huomasin, ettei siinä nyt olekaan ketään, jolle sen kertoa. Enkä tänään tietystikään sitä enää muista. Se oli se hetki, ja se jäi sinne. Sillä hetkellä tunsin kaipausta Miestä kohtaan, joka oli siinä vaiheessa ollut poissa kuutisen tuntia. Tässä on yksi ero sinkkuelämän ja avioelämä välillä: hassut jutut pyrkii heti jakamaan toisen kanssa, eikä vain naureskele niille omassa päässään. Tässä tapauksessa en ehtinyt edes naurahtamaan, kun olisin kertonut aivoituksen kullalleni. Sitten hassu juttu jäi toisen poissaolon varjoon. Pikkuseikka, josta huomaa olevansa varsin tiiviissä parisuhteessa.

Toki minä nautiskelinkin omasta rauhastani. Mitään mainitsemisen arvoista en tehnyt, olin vain ja rentouduin. Join teetä ja katselin lumihiutaleita. Lötkötin sohvalla telkkaria katsellen. Sellaista turhanpäiväistä. Teki hyvää olla vähän aikaa täysin vailla paineita tehdä jotain hyödyllistä.

Nukkumaan mennessä kuitenkin huomasin taas toisen poissaolon. Meillä on tuplaleveä peitto, joten tietenkin on tottunut nukkumaan sen sääntöjen mukaan. Pitää osata kääntää kylkeä pitämättä peitosta kiinni (koska muuten ryöstää peittoa toiselta) ja pitää tietää kummalta puolelta jalat saa tarvittaessa pois peiton alta. Nyt nämä säännöt eivät päteneet, koska Mies ei ollut omalla puolellaan, joten olisin voinut nukkua kuin ihan omalla peitolla. Se oli outoa. Taas pikkuseikka, mistä huomasi, miten on tottunut toisen läheisyyteen.

Tänään jossain vaiheessa iltaa, Mies tulee takaisin kotiin. En ole ryytynyt ikävästä, en toki näin lyhyen erossaolon myötä. Olemme olleet erillämme pitempiäkin aikoja. Mutta kyllä minä odotan jo, että saan hänet kotiin.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Toisiinsa sidotut?

Rouviintumisen myötä minusta tuli varsin kiinteä osa erästä pariskuntaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin lakannut olemasta oma yksilöllinen itseni. Tietysti Mies on vaikuttanut minuun, sitä ei voi kieltää. Mehän elämme yhdessä ja siksi vaikutamme toisiimme. Tästä seuraa vain se, että kehityn ihmisenä hieman eri tavalla kuin kehittyisin yksinäni.

En tunne itseäni vajaaksi ilman rakastani. Tunnen oloni kotoisaksi hänen rinnallaan; se on oikea paikka minulle. En kuitenkaan ole ihmisenä puolikas ilman häntä. Me olemme kaksi kokonaista ihmistä, emme kaksi puolikasta. Me olemme toistemme kumppanit. Meitä ei tarvitse sitoa toisiimme, koska olemme sitoutuneet. Me voimme kulkea välillä itsenäisesti. Toisaalta täysin luonnollista kysyä "Mihinkäs sinä Miehen jätit?", mutta toisaalta se on hämmentävää. Enkö minä enää riitä yksinäni? Kukaan ei koskaan kysy, miksi toinen tuli mukaan. Onko se niin luonnotonta kulkea välillä ilman toista?

Joissain paikoissa Mies on kuin kyttyrä (ja toisissa minä olen hänen kyttyränsä). Ikään kuin hän olisi jollain tavoin kiinteä osa minua. Sen olemassaolo tiedostetaan, ja se tavallaan hyväksytään osaksi kokonaisuutta (ei siitä eroon pääse), mutta silti se on vähän luonnoton. Olen kohdannut ihmisiä, joiden mielestäni Miehen on aviomiehenäni tultava mukaan kaikkiin vain minua kiinnostaviin tilaisuuteen, vaikka kuinka pitkästyttäisi. Samaa velvollisuutta on yritetty sälyttää minullekin. Toistaiseksi turhaan. Jos tilaisuus liittyy meihin molempiin, tulemme molemmat, muutoin puoliso tulee, jos tulee.

Onneksi on vielä paikkoja, joihin puolisoa ei kuulu ottaa mukaan. Esimerkiksi töissä saattaisi puolison läsnäolo herättää hämmennystä, ehkä myös pahennusta. Tyttöjen illatkin on edelleen vain tytöille, samoin kuin poikien illat pojille. Nämä hetket tulevat joskus tarpeeseen, koska vaikka rakastan miestäni, hän ei voi olla kaikkea minulle. On asioita, joista puhutaan vain ystävättärien kesken. Enhän minäkään kelpaa jätkienjuttuihin. Mitä ne sitten ovatkaan.

Oli päivä sitten kulunut yhdessä tai erillämme, me molemmat pidämme siitä illan hetkestä, kun saa vihdoin rauhoittua ja kömpiä päivän päätteeksi rakkaansa vierelle nukkumaan.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Pitkästymisen filosofia


Olen ottanut tämän vuodenvaihteen lomana. Meni kauan sisäistää tämä; aluksi oli todella vaikeaa vaan olla ja levätä. Olin venyttänyt itseäni ihan liian kauan jaksamiseni äärirajoille, joten kroppa ei osannut rentoutua ja todella tajuta, ettei mitään tarvitse tehtä. Mutta sitten kun oikeasti huomaa saavansa levätä ilman syyllisyyttä... Jonkin aikaa täydellinen toimettomuus on ihanaa. Lähteä ulos vaeltamaan ilman päämäärää. Seikkailla internetin ihmeellisessä maailmassa. Haaveilla. Pötköttää. Olla oikeasti tekemättä mitään. Lopulta kuitenkin alkaa kaivata jotain ihan oikeaa tekemistä.

Pitkästyminen. Se on ilmiö, jolla on hämmästyttävä voima. Se saa tekemään asioita, joita ei oikeastaan välittäisi tehdä. Tänään päätin puunata hellamme, vaikka se oli suhteellisen puhdas. Päätin kokeilla jostain kuulemaani niksiä: palasokeria. Ensin hellalle suihkitaan pesuaine, annetaan hetki vaikuttaa ja sitten palasokerilla hinkkaamaan. Se toimii: monet pinttyneet tahrat irtoavat, myös ne keittolevyjen sivuissa olevat. Työhön tosin menee useampi sokeripala. Ja sama niksi toimii hämmästyttävän hyvin myös uuninluukun sisäpuolen lasiin. Se on melkein kuin uusi. Tämäkin pikkuniksi tuli kokeiltua, koska pitkästyin.

Tunnen saaneeni tänään aikaan jotain. Olen tehnyt jotain merkittävämpää kuin sängyn petaaminen tai uuden vessapaperirullan laittamisen telineeseen. Taidanpa hyödyntää tämän tekemisenhalun jälkimainingit ja leipoa jotain ukolleni, joka puurtaa vielä töissä. Sitten palaan "lomalleni", jotta huomennakin on voimia, eikä pelkkiä rippeitä.

p.s. Elokuva-neuvottelut päättyivät tulokseen numero kolme: mies ei kertonut käännettä, minua ei kiinnostanut elokuvaa enää katsoa, joten se jää sitten mysteeriksi.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Elokuvailtamme niin epäromanttinen

Kiitos loppiaisen, meillä on ollut aikaa lötköttelyyn, pötköttelyyn ja hassutteluun kahden kesken. Olemme nukkuneet pitkään aamuisin ja käyneet kävelyillä. Ei mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin hyvää tekevää pientä toimintaa. Tänään päätimme katsoa elokuvan, ja lopulta Mies kävi vuokraamosta hakemasta Thin ice -nimisen elokuvan, jonka oli tarkoitus tehdä illastamme viihtyisän. Kaunis ajatus meistä kahdesta loikoilemassa sohvalla elokuvaa katsoen jäi ajatukseksi. Elokuvaillatkaan eivät aina mene niinkuin ajattelee.

Ensimmäisen puolen tunnin ajan minä mietin, että minulla ei ole oikeutta valittaa. En ollut lähtenyt vuokraamoon mukaan. Olin sanonut, että luotan miehen kykyyn valita molempien makuun sopiva elokuva. Kansi lupaili hauskaa veijarielokuvaa, mutta mikä ihme on tuo elokuvan pääosassa oleva kusipää, jonka kohtalo ei oikein jaksa kiinnostaa.Kaivelin epätoivoissani lehtilaatikostamme mainoksia, jotta olisi edes jotain etäisesti kiinnostavaa tekemistä, kun mokoma houkka puuhaa elokuvassa omia projektejaan. Tässä vaiheessa Mies totesi, ettei elokuvaa ole pakko katsoa. Hänkään ei oikein ollut lämmennyt. Mutta päätettiin antaa vielä mahdollisuus, koska tarina ei oikeastaan ollut vielä edes päässyt vauhtiin.

Hetken hiljaisuuden jälkeen minun oli pakko katsoa kannesta, miten kauan tuota elokuvan muotoon piilotettua kidutusta pitäisi vielä sietää. Elokuvan kestoksi ilmoitettiin 1 h 30 min. Siinä vaiheessa sain tarpeekseni. Elokuvaa on mennyt varmaan tunnin verran, ja minua on lähinnä alkanut ärsyttämään ja ahdistamaan. Minä luovutin kesken ja siirryin tietokoneelle katselemaan hassuja videoita youtubesta. Terapeuttista.

Varttia myöhemmin kuulen kuinka olohuoneessa mies nauraa ääneen. Sitä ei usein tapahdu. Jonkin aikaa sen jälkeen hän liittyy seuraani. Kuulema elokuvassa oli ollut käänne, joka oli muuttanut kaiken. Ei suostunut kertomaan mistä oli kyse, mutta pitää kuulema itse katsoa. Onko olemassa niin hyvää lopetusta elokuvalle, että se korvaisi ensimmäisen tunnin, joka on niin epäkiinnostava, että mieluummin pesisi vessan ja tamppaisi matot? En usko. Mies on kuitenkin sitä mieltä, että koska en katsonut elokuvaa loppuun, niin minulla ei ole oikeutta arvostella sitä. Jokainen saa siis tehdä omat päätelmänsä.

Elokuvaillan jälkipyykki on edelleen kesken. Mies ymmärtää valintani lähteä pois telkkarin äärestä, mutta ei silti suostu kertomaan juonenkäännettä ja elokuvan loppua. Ukkoseni taitaa nauttia siitä, että saa vähän kiusoitella minua. Mutta elokuvaillan myötä saimme nähtävästi myös tilaisuuden harjoitella neuvottelu- ja suostuttelutaitojamme toisiimme. Saa nähdä miten käy: Kertooko mies lopulta minulle elokuvan lopun, katsommeko elokuvan uudestaan vai jätämmekö koko jutun kokonaan sikseen?

Lienee kuitenkin selvää, että en suosittele tätä pariskunnan elokuvailtaan, paitsi jos elokuvan aikana on tarkoitus tehdä jotain ihan muuta kuin katsoa elokuvaa.

torstai 2. tammikuuta 2014

Tällä kertaa uusi vuosi oli oikeasti rajapyykki

Uusi vuosi on muodostunut monille ihmisille hetkeksi, jolloin voi aloittaa alusta. Uusi vuosi on vähän suurempi juttu kuin maanantai, jolloin laihdutuskuurin pitäisi alkaa. Tosin molemmat ovat ihmisen kalenteriin sidottuja keinotekoisia rajapyykkejä, mutta samapa tuo.

Tällä kertaa uusi vuosi tuli sopivasti omaa elämääni ajatellen. Vuoden lopussa sain pitkän (ja tuskallisen) projektin päätökseen ja minusta tuli maisteri. Nyt uuden vuoden vaihtuessa alkaa uusi vaihe elämässäni. Tärkeimmät opinnot ovat ohi, ja on aika siirtyä kilpailemaan työpaikoista. Mitä kaikkea tulee eteen, se selviää ajan myötä.

Tällä on varmasti vaikutusta myös rouvasteluuni. Pääasiassa koska toistaiseksi olen kotona. Aiemmin olimme molemmat päivät poissa. Mies töissä, minä luennoilla tai muuten opintoihin liittyvissä menoissa. Nyt minusta tulee ainakin vähäksi aikaa kotirouva. En aio valittaa, paitsi jos kaikki kotityöt kaatuvat minun niskaani. Se olkoon uuden vuoden lupaukseni. 

Kuinkahan nopeasti unohdan tämän lupauksen? Joskus valittaminen on niin terapeuttista...