torstai 29. lokakuuta 2015

Ensilumen aavistus hämärässä

Syksyn loppu häämöttää. En ole vielä avannut verhoja katsoakseni ulos, mutta en yllättyisi, jos näkisin aavistuksen ensilumesta. Se tuskin sataa aivan vielä, mutta se hetki lähestyy kaiken aikaa. Viime vuonna olin sairaalassa, kun ensilumi satoi. Muistan, kuinka katselin sitä ikkunasta pieni poika sylissäni. Se oli märkää lunta, raskaita hiutaleita. Ei kuitenkaan sellaisia lumihiutaleita, joita äitini sanoo tiskiräteiksi - niitä, jotka mätkähtävät kasvoille.

Pidän siitä, että ilmat ovat pysyvästi viilentyneet. Saa kääriytyä pehmeisiin peittoihin. Teekupposen lämpö on taas miellyttävää. Läheisyys rakkaiden kanssa tuottaa lisää miellyttävää lämpöä. Niin, juuri lämmön miellyttävyys lisääntyy syksyn edetessä kohti talvea. Ja kun talvi tulee, lämpimät hetket ovat suoranaista hemmottelua.

Päivät ovat selvästi lyhentyneet. En valoisia öitä kaipaakaan, pidän pimeässä nukkumisesta. Iltoihin saan lisätä tunnelmaa kynttilöin. Monet naapureistakin pitää kynttilöistä. Iltaisin tuulessa lempeästi keinuvat lyhdyt on miellyttävää katseltavaa. Pimeässä vuodenajassa on puolensa.

Pian ne tulevat. Hetket, jolloin huokaisee, kun vetää villasukat kylmästä kipristeleviin jalkoihinsa. Kun istahtaa saunan jälkeen ulos hämärään katselemaan iholtaan nousevaa höyryä. Saa taas harjoitella peittoihin kääriytymistä teekuppia pidellen. Ja sieltä sujuvasti nousemista, kun mies ja poikakin haluaa mukaan lämpimän peiton kääreisiin. Ja ne muutkin hetket... joulu, uusi vuosi...

En mieti talvea vielä enempää. Vain sen verran, että voin päättää, että kunhan on riittävästi lunta, teen lumiukon. Edellisestä kerrasta on vuosikausia.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Haavematkailua

Lienee ymmärrettävää, että haluaisin toisinaan lähteä. Melkein mihin tahansa, kunhan vain hetkeksi pääsisi pois. Arki toistuu samoine kuvioineen, jotka toisina päivinä turhauttavat enemmän kuin toisina. Välillä on päiviä, jotka sisältävät yllätyksiä. Yleensä sellaisia, jotka saavat sulkemaan silmänsä ja toivomaan, että moinen odottamaton häirikkö olisi poissa, kun silmänsä taas avaa. Mutta ei, välillä joutuu lisäämään arjen kuvioihin uusia ja tuntemattomia tanssiliikkeitä. Ilmeisesti elämä yksinkertaisesti vain haluaa välillä mennä vähän pois raiteltaan.

Sellaista se vain on aina silloin tällöin, eikä auta kuin huokaista ja hoitaa se asia. Mitä se sitten sillä kertaa onkin.

Annan itseni haaveilla, se auttaa kummasti. Teen matkasuunnitelmia mielessäni. Jos olen tavallista väsyneempi, kuvittelen matkalle pelkästään itseni (jostain syystä yleensä hiljaisuuden retriitille), muutoin otan perheen urokset mukaan.

Haluaisin kuljeskella Olavinlinnan, tai oikeastaan kaikkien linnojen, käytävillä haistelemassa historiaa. Haluaisin nähdä kuinka poika hihkuu innosta höyryjunassa tai huvipuistossa. Haluaisin lähteä Lontooseen näyttämään miehelleni kaiken sen, mikä siellä mielestäni on hienoa. Haluaisin pallomereen pojan kanssa. Haluaisin juoda teetä ja katsella hiljaisen kahvilan ikkunasta, kuinka mies ja poika leikkivät iloisina leikkikentällä, eikä minulla olisi mikään kiire mennä mukaan. Haluaisin käydä luontopoluilla. Haluaisin lähteä yksin. Haluaisin lähteä ystävieni kanssa. Miehen kanssa. Miehen ja pojan kanssa.

Hetkeksi irti arjesta.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Neuvoja keskinkertaiselta leipurilta

Minä tykkään leipoa, vaikka en olekaan jauhopeukaloiden aatelia. Olen sellaiseen liian suurpiirteinen; jäänen ikuisesti noviisitasolle. Minulla on kuitenkin antaa muutama neuvo heille, jotka haluavat olla riittävän hyviä, että heitä luullaan paremmiksi kuin oikeasti ovat.

Ensinnäkin aina kannattaa valita helppo tai helpohko resepti. Tällöin epäonnistumisen riski on pienempi, ja vieraille on tarjota hieman itsetehtyä hyvää. Yleensä vieraat arvostavat itseleivottua, tiesivätpä he (tai eivät) kuinka helppoa tai vaivallosta tekeminen on ollut. He eivät todennäköisesti edes mieti sitä. Hyvä pulla on hyvää pullaa, jota syö ilolla.

Ennen juhlia kannattaa kokeilla kaikki uudet reseptit, myös ne, joita luulee helpoiksi. Tällöin tietää varmasti osaavansa ja myös sen, onko tuotos niin hyvää, että sitä haluaa tarjota. Itse olen suunnittelemassa pojan synttärijuhlia, enkä voinut olla innostumatta Omenaruusuista. Niiden vakuutettiin olevan helppo tehdä ja makukin ilmeisesti olisi kohdallaan. Päätin kokeilla reseptiä, ja sain siitä erinomaisen syyn kutsua ystäviä kylään koemaistamaan tuotoksia (jo pelkästään tästä syystä kannattaa kokeilla uusia reseptejä).

Sanoisin onnistuneeni ihan hyvin. Resepti on oikeasti varsin helppo. Haastavaksi omenaruusujen teko muodostuu, kun samaan aikaan pitää huomioida pientä poikaa. Mielestäni leivontaan sisältyy aivan liian paljon akrobatiaa, kun ruusuja pyörittelee poika sylissään. Totesin siis reseptin toteuttamisen liian vaikeaksi, joten näitä ei tarjoilla pojan syntymäpäivillä. Lisäksi mies oli sitä mieltä, että ne ovat sellaista perushyvää, ei mitenkään taianomaisen hyviä. Palaan siis asiaan, kunhan omenaruusujen teosta poistuu se akrobaattinen osuus.

Kolmas neuvoni on, että reseptiä kannattaa noudattaa tarkasti. Itselläni oli tapana vähän oikoa, varsinkin kun neuvottiin vatkaamaan vaahdoksi asti. Vähemmällä vaahdottamisella tulee kyllä ihan syötäviä leipomuksia, mutta kun malttaa vatkata ohjeen kehoituksen mukaisesti vaahdoksi saakka, tulee parempia. Rakenne on parempi; muffinit ovat kuohkeita, eikä niiden rakenne tuo etäisestikään mieleen ruisleipää tai huonosti keitettyä puuroa.

Jos reseptiä lähtee muuntelemaan, kannattaa kirjoittaa tekemänsä muutokset muistiin. Ne muistaa sitten seuraavalla kerrallakin. Näin osaa joko välttää virheitä tai tehdä jotain melkein itse keksimäänsä hyvää. Itse en osaa kehitellä mitään ihan uutta, mutta valmiita reseptejä muuntelemalla saan aikaan jotain. Nyt olen yrittänyt kehitellä kääretortun muunnelmaa, mikä kelpaisi gluteenittomallekin. Mahdollisesti myös maidottomalle. Pitää varmaan jokin päivä vain uhkarohkeasti kokeilla. Jos onnistun, kerron siitä täällä blogissani.

Ja kannattaa muistaa, että ajan kuluessa kehittyy leipojana. Jossain vaiheessa helpot reseptit ovatkin vähän laajempi käsite.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Viattomasti sohvalla

Katselin tänä aamuna ikkunasta ja totesin, että syksy on alkanut siirtyä siihen synkempään vaiheeseensa. Hiljalleen värikkyys on kadonnut. Siellä täällä maassa on kirjavia lehtikasoja. Puut kuitenkin alkavat olla jo lehdettömiä. Pimeyden aika lähestyy.

Katselin hetken kuinka puiden oksilla kimalteli vesipisaroita sateisen yön jäljiltä ja katsahdin sitten keittiön pöydälle. Edellisen päivän teekupposet lojuivat siinä odottamassa poiskorjaamista. Eräs ystäväni oli ollut kyläilemässä, enkä hänen lähtönsä jälkeen jaksanut siivota. Monet muutkin askareet on jäänyt tekemättä. Asiat jäävät siihen, missä niitä on viimeksi tarvittu.

Niinkuin lakana ja peitto, jotka lojuvat sohvalla. Hetken aikaa tuijotin sohvaa ja tulin ajatelleksi, että ystäväni oli sen nähnyt vastaavassa kunnossa. Aiheesta ei vain oltu keskusteltu sanallakaan. Huolestuin, voisiko tästä saada väärän käsityksen? Sehän on ilmiselvä merkki siitä, että joku on nukkunut sohvalla.

Niinkuin olikin. Mies on nukkunut muutaman yön sohvalla, koska poika on lauleskellut öisin protestilauluja. Jotta edes toinen meistä saa unta, on ollut pakko nukkua eri huoneissa. Miehellä on työnsä vuoksi akuutimpi unentarve, joten minä olen hoitanut pojan yöheräilyt. Mies on ottanut pojan hoiviinsa herättyään, ja minä olen saanut nukkua miehen töihin lähtöön saakka.

Toisin sanoen sohvalla nukkumiseen on selitys, johon ei liity riitely tai parisuhteen ongelmat. Minä todennäköisesti ajattelisin ensimmäisenä ikävämpää vaihtoehtoa, jos vastaavan asian näkisin, mutta entä ystäväni? Olin hetken huolissani, mutta rauhoituin nopeasti. Hän on äiti itsekin ja olisi kyllä kysynyt, jos asia olisi häntä vaivannut. Luotan siihen, että asia on näin.

Tänään siivoan kiltisti. Tulee muita vieraita, enkä halua ottaa tietoista väärinkäsityksen riskiä. Saatanpa vähän leipoakin; tunnen kuinka toimeliaisuuden puuska on tulossa.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Elämäni uskomattomin arvaus

On taas ollut harmaa mieli liian monta päivää. Ajattelin yrittää korjata suuntaa jakamalla täällä blogissani pienen tositarinan menneisyydestä. Se on hymyilyttävä muisto, jollaista en koe enää koskaan.

Isälläni on tapana aina silloin tällöin tehdä perhekimppalotto, yksi rivi kahdeksan ristin systeemillä. Sitten hän hymyillen jakaa "miljoonalaput" meille lapsilleen ja vaimolleen, lastensa äidille. Jos olemme samassa paikassa, huvittelemme kertomalla kuinka tulemme käyttämään tulevat voittomme. Nämä ovat hauskoja keskusteluja, joissa mielikuvitus toisinaan pääsee vähän villiintymään. Oikeasti uskon ja toivon, että käyttäisimme miljoonat viisaammin kuin esimerkiksi kokoelmaan kauhakuormaajia, joita kukaan ei saa lainata.

Erään kerran minä ihan leikilläni otin dramaattisen oraakkelin roolin ja ilmoitin varmankuuloisesti, että voittaisimme sinä iltana lotossa 13 euroa. Isäni pyysi tarkentamaan, että yhteensä vai per naama. Menin epävarmaksi ja hetken epäröityäni päädyin sanomaan, että per naama. Koska olisihan se aavistuksen verran mukavampaa. Äitini tuhahti ennustukselleni ja sanoi, että saan hänenkin osuutensa, jos arvaukseni osuu oikeaan.

Lotto arvottiin ja riviimme sattui neljä oikeaa numeroa. Minun oli mentävä nettiin tarkistamaan paljonko voitimme, ja lopulta se selvisi: kukin meistä saisi osinkolapullaan 13,92 euroa. Se ilahdutti minua niin kovin, etten kyennyt hillitsemään itseäni ja näytin äidilleni pitkää nenää. Ja nauroin, mutta en ilkeästi. Olin typertyneen hämmästynyt. En ollut koskaan osannut arvata etukäteen mitään tällä tavalla. Enkä kyllä koskaan sen jälkeenkään.

Äitini piti lupauksensa ja antoi osuutensa minulle. Hän vannoi kuponkinsa annettuaan, ettei koskaan enää päästä suustaan moisia lupauksia, vaikka kuinka epätodennäköisiltä vaikuttaisi niiden toteutuminen.

Ja tämä oli tarina siitä ainoasta kerrasta, kun perhekimppalotossamme on ollut voitto.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Lasiseinän takaa

Jos johonkin elämässä täytyy tottua, niin jatkuvaan muutokseen. Vuosi sitten olin vasta astumassa elämäni tähän vaiheeseen, enkä tiennyt mitä odottaa. Olin tietenkin kuullut asioita vanhemmuudesta, pelottelujakin, mutta koin olevani valmis ja avoimin mielin olin ottamassa äitiyttä vastaan. Sen uuvuttavuutta olen toisinaan harmitellut ruminkin sanoin, mutta katumusta en ole tuntenut koskaan.

Nykyisin arkeeni kuuluu olennaisesti väsymys. Sillä on monia vaikutuksia, aiheesta lienee tehty paljon tutkimusta. Itse en jaksa tutustua tutkittuun tietoon, vaan menen subjektiivisella kokemukseen perustuvalla viisaudella. Tai luulolla, ihan miten halutaan asia ilmaista.

Voisin valittaa siitä, miten aivotoimintani on huonompaa kuin tykkäisin. Olen jo moneen kertaan tarkoituksellisen teatraalisesti huudahtanut, että "Kertokaa pojalleni, että hänen äitinsä oli joskus älykäs!" Palaset eivät enää niin vain loksahtele paikoilleen. Onneksi olen melko usein liian väsynyt välittääkseni. Oikeastaan suurin harmi on, etten keksi järkeviä aiheita kirjoittaa tänne blogiini.

Voisin myös valittaa siitä, että vaivalloiset asiat tuntuvat vaivalloisemmilta. Tuntuu kuin pitäisi varata kuukausi aikaa tehdä kahden tunnin työ. Jo askareiden suunnittelu tuntuu toisinaan niin työläältä, että varsinainen työ pitää lykätä seuraavaan, tai sitä seuraavaan, päivään. Mutta olen riittävän suurpiirteinen, ettei asia niin pahasti minua vaivaa, eikä sitä paitsi askareillani yleensä ole niin kiire.

Mutta se, mikä minua väsymyksessä eniten vaivaa, on sen vaikutus siihen, miten koen asiat. Väsyneenä helposti valahdan ulkopuolisuuden tunteen valtaan. Ulkopuolisena itsensä kokee välillä niin yksinäiseksi ja tarpeettomaksi. Ja kun muutenkin kokee kroonisesti riittämättömyyttä, se väsyneenä, ulkopuolisena ja yksinäisenä vain pahenee. Tästä kaikesta tahtoisin valittaa enemmänkin, mutta on parempi etten tee niin. Asiat eivät ole niin kuin ne välillä tuntuvat. En kaipaa väärinkäsityksiä. En jaksaisi selvittää niitä.

Joskus sitä vain on niin kovin väsynyt. Onneksi siihen auttaa lepo.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Hiljaisuuksia

On päiviä, jolloin ei ole mitään sanottavaa, vaikka paljon onkin jäänyt sanomatta. Silti mitään ei tule mieleen, saati suusta ulos, vaikka siinä olisi läsnä joku, jolle mieluusti puhuisi. Pinnistellen saattaa saada sanotuksi jonkinlaisen kommentin päivän säästä. Itselleen ärisee mielessään, kun ei parempaan pystynyt ja kiroaa hiljaisuutta.

Tämä syksy on ollut suotuisaa aikaa sääkeskusteluille. Ilmat ovat olleet hyvät. Aurinko on tarjonnut anteliaasti valoaan ja olemme saaneet ihastella kaunista syksyistä luontoa. Ja mikäpä siinä keskustella säästä, jos tuntee tarvetta puhua, eikä muuta aihetta ole. Mutta ei aina tunne tarvetta sanoa mitään, eikä siitäkään kannata huolta kantaa. Joskus hiljaisuus on suorastaan siunaus.

Kerran viikossa meillä on saunavuoro. Puoli tuntia siitä on minun ikiomaa aikaani. Se on aikaa, jolloin kukaan ei näe, kuule tai kosketa minua. Eikä minun tarvitse nähdä, kuulla tai koskettaa ketään. Kolmekymmentä minuuttia, jolloin ei tarvitse olla läsnä tai edes saatavilla. Sanomattakin lienee selvää, että tuo puolituntinen on minulle kallisarvoinen. Se on sitä arvokkainta hiljaisuutta, mitä minun elämässäni juuri nyt on. Olen nauttinut hiljaisista hetkistä ennenkin, mutta nyt niihin hetkiin liittyy myös rauha. Hetkinen hengähtää.

Olen yrittänyt yhdistää tämän miellyttävän hiljaisuuden tunteen myös niihin hieman kiusallisiin hiljaisuuksiin. Ikään kuin joku tarjoaisi minulle pieniä murusia aikaa vaan hengittää vapaasti. Mutta kun minulla on sanottavaa, ja toinen yskähtää, että "Anteeksi, minulla on paljon mielessäni, puhutaan toiste" ja jättää sinut yksin kiusallisena sanottavasi kanssa. Se hiljaisuus kumisee yksinäisyyttä ja tarpeettomuutta. Sellaista hiljaisuutta on vaikeaa täyttää vain hengittämällä.

Viimeisen viikon aikana olen kokenut monia näistä hiljaisista hetkistä. Ja juuri nyt kaipaisin sitä puolituntistani.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Iltapäivän itsehillintäharjoitus

Rakastan miestäni, mutta on minun myönnettävä, että välillä turhaudun häneen. Toisinaan tekisi suorastaan mieli karjahdella, että päästä Google jo kahvitunnille. Tiedän, että Stirling-moottorit ja japanilaiset sinkkaliitokset - tai mitä ikinä katseletkin tällä kertaa - ovat oikein mielenkiintoista tutkittavaa. Ole jo meidän kanssa!

Yleensä tämä purkaus kehittyy ajatukseksi, mutta ulos päästän vain huokauksen. Olen kyllä ollut koko päivän kaksin pojan kanssa ja olen kaivannut miestä (ja omaa aikaa), mutta mies on ollut koko päivän töissä raatamassa. Hän ansaitsee saada syödä rauhassa ja hengähtää hetken rasittavan työpäivän jälkeen. Siksi vain huokaan, enkä varsinaisesti sano mitään. Paitsi jos hengähdyshetki venyy tarpeettomasti, sitten sanon asiasta, niin nätisti kuin sinä hetkenä kykenen. Joskus kitaramerkkien tutkiminen vain vie miehen mennessään ja muu maailma unohtuu.

Varsinkin väsyneenä on melkoinen koetus pystyä ymmärtään toista. Oma taakka saattaa tuntua moninkertaiselta, kun omien puuhastelujensa lomassa katselee toista lepäämässä ja lataamassa omia akkujaan. On liian helppoa unohtaa, että se lepo on toiselle oikeasti tarpeen. On aivan liian helppoa ajatella, että toinen on vain laiska ja itsekäs. Jokin pieni ääni sisällä yllyttää julistautumaan marttyyriksi ja säälimään itseään raskaan taakan alla, josta toisella ei muka ole aavistustakaan. Välillä joutuu suorastaan näkemään vaivaa, että mokoma riidankylväjä sisimmässäni hiljenisi. Totuushan on, että mies tekee osansa. Se, etten ole nähnyt hänen tekevän töitä, ei tarkoita, että hän olisi laiskotellut koko päivän. Ei. Hänkin on väsynyt ja tarvitsee aikaa ihan vain itselleen.

Mies joskus kysyy minulta, mitä huokaan. Yleensä sanon vain, että väsyttää. Tottahan se on. Hillitsen itseni kertomasta enempää, jotta mies saa vapaahetkensä. Sen jälkeen minä saan levänneen miehen, ja sellaisesta on enemmän iloa, kaikin puolin. Tunnen oloni myös paremmaksi, kun mies levättyään tulee ottamaan minut ja pojan lähelleen. Niinä hetkinä tiedän tehneeni oikein hillitessäni itseni. En saisi sitä huomiota, lämpöä ja rakkautta aiemmin pakottamalla.

Ja sitten rohkenen olla yhtä "itsekäs" ja ottaa hetken ihan vain itselleni miehen leikkiessä pojan kanssa. Sekin on hyvästä ja tulee aina tarpeeseen.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Syksyisen luonnon helmassa

Tämä syksy on ollut harvinaisen kaunis. Olen monena aamuna saanut katsella kuinka kerrostalojen takaa sumusta hiljalleen paljastuu kaunis metsäinen mäki, syksyisissä väreissään. Jos on vähänkään kiinnostusta liikkua luonnossa, sinne suorastaan kaipaa, kun katselee kirkkaan sinistä taivasta. Se kuiskailee, kuinka se sateinen, märkä ja kolea syksyn aika on vasta tulossa. Vielä voisi nauttia syksyisessä metsässä patikoinnista ja muista luontoäidin suomista pienistä iloista.

Ei ole vaikeaa houkutella Miestä metsään. Hän on melkein minuakin innokkaampi lähtemään. Miestä vetää metsään sen aarteet, kuten suppilovahverot. Itse en sieniä syö, mutta kameran kanssa käyskentely on mieluista puuhaa. Poika ei ole vielä mielipidettään metsässä samoilusta muodostanut, mutta koska hän ei osaa kunnolla kävelläkään, hänet on helppo pakata kantoreppuun lyhyen luontoretken ajaksi.

Minä pidän luontopoluista. Ne sijaitsevat usein rauhoitetussa metsässä, joten puut ovat saaneet kasvaa suuriksi. Ja kieroiksi ja vänkyröiksi, jos ovat sellaisiksi kasvamassa. Metsän sisällä on hiljaista, omien askelten rapina on äänekkäintä. Linnut visertävät, tai joskus karjuvat, mutta pääasiassa siellä on aivan erilainen äänimaisema kuin vaikkapa kerrostalolähiössä. Jos ei ole tottunut metsiin, on sen äänekäs äänettömyys suorastaan painostavaa, ehkä jopa hieman pelottavaa.

Me emme olleet hiljaa, emmekä kokeneet metsää painostavana. Matkalla metsään me lauleskelimme pojalle Teddykarhujen huviretki -laulua, ja sitten metsässä leikimme pojan kanssa huhuiluleikkiä, ettei pikkuinen pitkästyisi. Samaan aikaan mies etsiskeli sieniä, heikolla menestyksellä, ja minä napsin kuvia, hieman paremmalla menestyksellä. Parasta oli kuitenkin se, että olimme perheenä ulkona. On ollut liian monta päivää, jolloin kaksi väsynyttä lysähtää sohvalle katselemaan kuinka pieni poika leikkii leluillaan. Ulkona on paljon enemmän ihasteltavaa ja ihmeteltävää, meille kaikille.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Olettamisen kirot

Tiedättehän "ne"? Siis sen epämääräisen ihmisjoukon, joka puhuu kaduilla sinun, minun tai kenen tahansa asioista. Ja ne tuntuvat tietävän kaiken paremmin kuin asianomaiset itse. Ne ovat melkoinen joukkio intohimoisia juoruilijoita, joita totuus ei oikeasti mainittavasti kiinnosta. Se on juorulla mässäily niin nautinnollista, että siihen on jääty koukkuun. Tai sitten ne ovat niitä päivittelijöitä ja mielensäpahoittajia, jotka olettavat asioita. Näkevät asiat aina siten, että moitittavaa löytyy. Nämä paremmintietäjät ovat huumaantuneet paheksunnasta. Se saa tuntemaan itsensä toista paremmaksi.

Missään et ole turvassa näiltä. Yksi paheksuja tuli kerran vastaan kadulla ja tuhahti tarkoituksellisen kuuluvasti, että "taas yksi lapsi ilman aurinkolaseja". Jos olisin ollut vähänkään huonommalla tuulella, olisin napannut pojan aurinkolasit hoitolaukusta ja mennyt kysymään mokomalta, että miten hän ajatteli ne saada pysymään pojan päässä, kun poika ne välittömästi repii silmiltään. Olin jo kyllästymiseen asti nostellut niitä ja siirtynyt suojaamaan pojan silmiä auringolta pelkästään hatun ja rattaiden kuomun avulla. Mutta tyydyin jatkamaan matkaa teeskennellen etten kuullut.

Mutta häiritsevän paljon tällaisilla ihmisillä on valtaa. Ne saattavat tuhahtelullaan pilata päivän. Tai maineen. Koska ne olettavat asioita ja kertovat ne totena eteenpäin. Välillä on pakko suorastaan ottaa huomioon nämä mokomat omassa toiminnassaan, ettei ainakaan ruoki ikäviä juorumyllyjä.

Ollessani raskaana en jaksanut ryhtyä erikseen jumppaamaan, joten päätin käyttää jokaisen hyötyliikunnan mahdollisuuden hyväkseni. Tosin "niiden" pelossa piti vähän tinkiä. Mies oli sitä mieltä, että näyttää ihan hirveältä, että raskaana oleva nainen kantaa ruokakasseja ja mies vaan tallustaa vierellä. Ihmiset näkisivät tilanteen väärin; heille ei todennäköisesti tulisi mieleenkään, että nainen harrastaa siinä hyötyliikuntaa omasta tahdostaan. Eihän ulkopuolisella ole muuta mahdollisuutta kuin olettaa jotain, joten mies kantoi kassit, ja minä yritin keksiä muita tapoja ylläpitää kuntoani hyötyliikunnan avulla.

Kaikken ärsyttävintä juoruajissa, päivittelijöissä ja muissa mielenpahoittajissa on se, että heikkoina hetkinä siihen joukkioon kuuluu itsekin. Vaikka tietää, että se on typerää ja jopa haitallista, niin silti välillä aivot tuottavat oletuksia ja paheksuvat. Tai sitä osallistuu juoruiluun turhankin innokkaasti. Noina hetkinä täytyy muistuttaa itseään siitä, että on inhimillinen. Ihminen, jolla on heikkouksia. Ei ole pahasta yrittää olla hyvä ihminen, mutta on hyvä myös pystyä olemaan armollinen itselle. Ja muille, koska hekin ovat myös ihmisiä heikkouksineen. Ainakin minun on helpompi jättää "ne" omaan arvoonsa, kun ajattelen heidän toimintansa heikkoutena. He eivät ole minua parempia, eikä heidän sanansa paina minun sanaani enemmän. Varsinkaan, jos kyse on minun asioistani. Ja sitä paitsi ne ihmiset, joiden mielipiteellä on oikeasti väliä, osaavat ottaa asian esiin ja kysyä.


maanantai 12. lokakuuta 2015

Tyttärestä aikuiseksi naiseksi

Poikamme pääsi viikonloppuna käymään mummolassa. On hieman hassua ajatella, että minun lapsuudenkotini on nyt jonkun mummola. Paikka, jossa kasvoin, on nyt pojalleni hemmottelun ja isovanhempien rakkauden tyyssija. Niin aika muuttaa asioita, tai suhdettamme niihin.

Jälleen kerran pääsin ihmettelemään, miten paljon äitini on säästänyt lapsuudestamme. Edellisellä kerralla hän toi ison muovikassillisen vanhoja pehmoleluja pojalle ihmeteltäväksi. Tällä kerralla hän oli löytänyt vielä toisen kassillisen niitä lisää. Ne herättivät minussa paljon muistoja. Ja vähän ihmetystä siitä, etten ollut muistanut niiden olemassaoloa enää lainkaan.

Aloin ajatella sitä, miten äitini on osannut aikanaan varautua siihen, että hänen lapsensa kasvavat jonain päivänä aikuiseksi. Kun itse katson poikaani, en osaa vielä nähdä päivää, jolloin minun pitää ajatella häntä itsenäisesti ajattelevana ja omat päätöksensä tekevänä miehenä. Onneksi minulla on vielä vuosia aikaa oppia siihen. Poikahan ei ole vielä edes vuoden ikäinen.

Kun olin lapsi, äitini teki päätökset ja sai asiat aina järjestymään. Nykyisin osaan jo ajatella itsekin ja teen itse elämääni koskevat päätökset. Huomaan kyllä, että toisinaan äitini on eri mieltä siitä, miten asiat tulisi tehdä, mutta hän ei puutu asioihini. En todellakaan enää haluaisi taantua teini-ikäiseksi ja kinastella äitini kanssa omasta elämästäni. Sellainen riitely ja asioiden salailu riitelyn välttämiseksi on kuluttavaa.

Olen iloinen siitä, että äitini osaa suhtautua minuun kuin aikuiseen naiseen. Ainakin yleensä, ei hän pysty olemaan olematta äitini. Hän, yhdessä isäni kanssa, haluaa auttaa lapsiaan, ja auttaakin. Paljon enemmän kuin koskaan pyytäisin apua. Heistä näkee, että ovat iloisia voidessaan olla avuksi, ja voivat siten olla vähemmän huolissaan pikkuperheemme pärjäämisestä. Siksi otan kiitollisena avun vastaan silloinkin, kun se tuntuu ylenpalttiselta. Olemme kiitollisia, ja jonain päivänä keksimme sopivan tavan ilmaista kiitoksemme. Pelkkä sana ei tunnu riittävältä. Ei, vaikka sitä kuinka toistelemme.

torstai 8. lokakuuta 2015

Tuoli, jolla istun

Olipa eräs päivä, jolloin istuin työpöytäni ääressä. Taisin selata päivän lehtiä netissä tai kirjoittamassa sähköpostia. Se oli sellainen väsyneen äidin oma hetki. Kun etukumara asento alkoi tuntua selässä, suoristin rankani ja ajattelin nojata taaksepäin. Kuului ääni raksahduksen ja naksahduksen välistä. Se ei ollut minun selkäni, vaan tuolini selkänoja, joka irtosi. Hetken aikaa vaistomaisesti tunsin itseni lihavaksi. Asiaa tarkemmin selvittyämme miehen kanssa totesimme, että selkänoja oli kiinnitetty liian lyhyillä ja vääränlaisilla ruuveilla. Otimme selkänojan kokonaan irti, ja niin työpöydän tuoli olikin muuttunut kelvolliseksi jakkaraksi.

Useamman viikon, tai kuukauden, ajan oli vakaa aikomus kunnostaa edellinen tuoli. Jostain syystä ruuvikauppaan meneminen on liian vaivalloista. Sieltä ei ole muuta ostettavaa, joten tällainen pikkuasia unohtuu helposti. Joten sinnittelimme jakkaramme kanssa, onhan sekin ihan kelpo istuin, vaikka selkänojaa kaipasinkin.

Toissapäivänä päädyin käymään kirpputorilla, jolla käyn vain harvoin. Se on kuitenkin noin 10 kilometrin päässä kotoamme, mutta sinne pääsee kohtalaisen näppärästi linja-autolla. Tein löytöjä, lähinnä poikamme tarpeisiin, mutta näin myös pienen punaisen puutuolin. Katselin sitä hetken ja jätin sen siihen. Miten minä muka kuljettaisin rattaiden lisäksi tuolinkin kotiin?

Kotona istuessani taas työpöydän ääressä aloin ajattelemaan punaista tuolia. Se olisi kyllä ihan hauska väriläiskä olohuoneeseemme. Se oli tukevaa puuta, ja siihen saisi helposti pehmusteen. Se sopisi nätisti sisustukseenkin. Sain sanotuksi miehelle, että näin kivan tuolin, ja harmittaa etten voinut sitä ostaa.

Aamulla ennen kuin mies lähti töihin, ilmoitin, että haen tuolin kunhan hän palaa töistä. Hän saisi viettää isä-poika -aikaa sillä välin. Koko päivän mietin, miten sen kotiimme saisin. Päätin lopulta etten mene bussilla, vaan haen sen polkupyörällä. Mies hieman epäuskoisesti neuvoi, miten kuormaliinoja käytetään ja vilkutti poika sylissään, kun lähdin kohti kaukaista kirpputoria.

Ilahduin, kun kirppari oli vielä auki. Edellisestä pyöräretkestäni oli jo kauan, ja olin puuskuttanut mäkisiä teitä hitaammin kuin kehtaan myöntää. Otin tuolista kuvan ja lähetin sen miehelle. Hänen vastauksensa oli, että hänestä 8 euroa on liikaa kyseisestä tuolista, eikä hän näe siinä mitään erityistä, mutta minä saisin tehdä asian suhteen miten tahdon.

Minä olin jo kassalla, kun miehen vastaus tuli. Halusin sen, vaikka oli tuoli minustakin pikkuisen ylihintainen.

Kotimatka sujui hitaasti ja epämukavasti. Saatoin olla hieman kummallinen ilmestys pyöräillessäni tuoli tarakalla kuormaliinan lepattaessa tuulessa. Mutta sain tuolin kotiin, lopulta. Olin hikinen, väsynyt, nälkäinen ja janoinen, mutta minä ja tuoli selvisimme molemmat ehjänä kotiin.

Olen edelleen sitä mieltä, että se on mukava pieni väriläikkä kotiimme. Mieskin hyväksyy tuolin ja on tyytyväinen, että minä olen tyytyväinen. Mutta noin 20 kilometrin pyöräilyn jälkeen, voin sanoa, että tällä hetkellä tuolin arvo on merkittävästi noussut minun silmissäni. En usko, että kukaan suostuisi maksamaan sellaista hintaa, että siitä luopuisin.

Nyt kun istun tukevalla tuolilla, jossa on kelpo selkänoja, voin sanoa, etten kadu eilistä urheilusuorista yhtään. Enkä edes palkinnut itseäni herkuilla sen jälkeen. Suorastaan voittaja-olo.



keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Haaveen varjolla

Toisinaan mietin, että olisiko mitään järkeä lähteä toteuttamaan haavettani ja kirjoittaa kirja. Taloudellisesti se ei olisi erityisen järkevää, koska tässä maassa vain muutamat voivat elättää itsensä kirjoittamalla. Se olisi myös iso ajallinen investointi, ja kyseinen aika olisi väistämättä pois perheeltäni.

Toisaalta olen halunnut jo kauan kirjoittaa kirjan. Aloitin ensimmäisen jo 9-vuotiaana. Tulevan mestariteokseni nimi oli muistaakseni Hyppynarujengi. Muutamana päivänä kirjoitin aina kun minulla oli aikaa. Sain kirjoitettua käsin melkein kaksikymmentä vihkonsivua ennen kuin jäin jumiin, enkä keksinyt miten tarinaa jatkaisin. Se sai minut kyllästymään koko touhuun ja annoin projektin unohtua. 

Yritin vakavissani uudestaan noin 20-vuotiaana. Silloin innostuin kirjoittamaan traagista rakkaustarinaa nimeltä Kylmyyden kovettamat tai jotain sinnepäin. Se yritys kariutui siihen, että silloisesta tietokoneestani paloi kovalevyn portti. Kaikki tiedostot jäivät ikuisesti loukkuun, kirjanalkuni mukaan lukien. Otin tämän takaiskun raskaasti ja sen jälkeen olen vältellyt isompia kirjoitusprojekteja. Gradua kirjoittaessani siitä oli varmuuskopio useammassa paikassa, ihan mielenrauhani vuoksi.

Ajatus kirjan kirjoittamisesta nousee silti aika ajoin mieleeni. Se on jotain mitä tahtoisin tehdä, vaikka sitä ei koskaan julkaistaisikaan. Haluaisin voida sanoa, että olen kirjoittanut kirjan. Viime päivinä olen taas alkanut ihan vakavissani harkitsemaan asiaa. Minä voisin kirjoittaa kirjan. Minulla on jopa idea, jota työstää kirjaksi asti. Minä olen parempi kirjoittaja kuin olin 9 tai 20-vuotiaana. Mieskin kannustaa, on jopa kehoittanut kirjoittamaan.

Sain tässä nähdä vähän aikaa sitten, kun erään ystäväni vastaava pitkäaikainen haave kävi toteen. Hän oli vuosia määrätietoisesti pyrkinyt siihen, että se olisi joskus totta, eikä vain haave. Ja se hetki, kun hän sai kertoa meille, että nyt se on totta... kullatkoon aika sen muiston huolella. Kun toisen jokaisesta sanasta voi nähdä ja kuulla melkoisen tunteiden sinfonian, voi tuntea häivähdyksen siitä kaikesta itsekin.

Tuota voisi sanoa viimeiseksi sysäykseksi kävelemään epävarmuudestani huolimatta. Minä tahdon kokea itsekin tuon hetken. Minä siis yritän taas, mutta tällä kertaa aion saada kirjani valmiiksi. Tavoitteeni on saada toiseksi tai kolmanneksi viimeinen versio kirjastani valmiiksi vuoden 2016 loppuun mennessä. Aloitan yhden elämäni matkoista melko tuntemattomalla polulla. Hermostuttaa.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Viekoittelevaa myrkkyä

Tänä aamuna oli pakkasta. Ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Se mukavan kirpakka tunne, kun hengittää pakkasilmaa, muistutti minua ajoista, jolloin vielä poltin tupakkaa. Kyllä, se on hirveä tapa, ja olen iloinen, että pääsin eroon siitä kolmisen vuotta sitten. Mutta voi, miten sitä voikaan välillä kaivata.

Ne, jotka eivät ole koskaan tupakoineet, eivät voi ymmärtää, miten vahvan otteen tupakka voi ihmisestä ottaa. Se sotkee täysin ihmisen pään: Haittapuolet eivät haittaa oikeastaan ollenkaan. Niiden vakavuus ei jollain tavalla kosketa lainkaan. Tupakoiva voi onnistuneesti uskotella itselleen, että ne eivät kuitenkaan osu omalle kohdalle. Tupakoitsija voi myös täysin vakavasti ja vilpittömästi todeta, että hän voi lopettaa heti kuin tahtoo. Siinä hän on täysin oikeassa. Ongelma onkin siinä, että tupakoitsija ei koskaan tahdo lopettaa. Hän on nikotiinin aivopesemä orja, joka suorastaan rakastaa isäntäänsä ja parasta ystäväänsä.

Me miehen kanssa lopetimme tupakoinnin, kun aloimme toivoa lasta. Se oli vaikeaa, suorastaan piinallista. Olimme molemmat yrittäneet lopettaa monta kertaa ennen tätä viimeistä onnistunutta kertaa. Tiesimme kokemuksesta, ettei kummankaan lopetus onnistuisi yksin, vaan molempien olisi lopetettava. Ja otimme opiksemme epäonnistumisista. Lopetimme kahdessa osassa: ensin vieroitimme itsemme henkisesti pahasta tavasta nikotiinilaastareiden avulla, sitten fyysisesti nikotiinistä laastareista luopumalla. En olisi kestänyt yhtäaikaa henkisiä ja fyysisiä vieroitusoireita.

Luulen, että onnistuimme, koska halusimme jotain enemmän kuin tupakkaa.

Kaipaan sitä kuitenkin aina silloin tällöin. Mieliteko voi iskeä yllättäen vuosienkin tauon jälkeen, mutta se kaipuuntunne menee ohi hetkessä, enkä pelkää retkahtavani. Ne hiljaiset hetket pakkasaamuina parvekkeella. Odotuksen lyhentäminen. Ruokasavut. Minä nautin niistä hetkistä, siksi niitä välillä kaipaankin.

Minusta on tärkeää olla rehellinen itselleen omista tunteistaan. Siksi myönnän itsellenikin, että vielä näiden vuosien jälkeenkin, minä tahtoisin voida polttaa. Kaikesta siitä huolimatta, mitä se aiheuttaisi. Yhtä rehellisesti voin todeta, että vielä enemmän tahdon asioita, jotka ovat mahdollisia vain ilman tupakkaa. Tämä saattaa kuullostaa sisäiseltä taistelulta hurjaa nikotiininhimoa vastaan, mutta sitä se ei ole. Tämä on vain pieni muistojälki, joka jää nopeasti muiden ajatusten jalkoihin. Kaipaanhan muitakin, terveellisiäkin, asioita, joita en voi syystä tai toisesta enää saada.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Putoavien lehtien tanssi

Joskus ihan pienet asiat tuovat mieleen asioita kaukaisesta menneisyydestä. Asioita, joita ei ollut ajatellut enää vuosikymmeniin. Tuoksut kuulema saavat helposti aikaan sen, että yhtäkkiä lapsuuden muistot tulvahtavat mieleen. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muutkin pienet ohitse leijailevat asiat voivat saada saman aikaiseksi.

Syksy on hienoa aikaa. Sitä arvostaa erilailla eri elämänvaiheissa. Nyt aikuisena nautin kävellessäni ja katsellessani värikästä luontoa. Pimenevät illat, joihin saa luotua tunnelmaa kynttilöin. Teekupillisen lämmittävä vaikutus. Kaikki tuo syksyssä miellyttää aikuista minua.

Kun oli lapsi, en paljoakaan pitänyt syksystä. Satoi eli oli märkää, ja se haittasi leikkimistä. Pimeä tuli aikaisemmin, enkä ymmärtänyt kynttilöiden päälle. Kouluunkin piti mennä. Mutta olen aina pitänyt syksyn värikkyydestä. Lehtikasoissa hyppinen ja lehtien heittely oli hauskaa. Vasta nyt aikuisena ymmärrän, miksi vanhempani eivät tykänneet meidän leikkivän niillä, vaikka kyllähän ne edelleen hieman kutsuvasti kuiskailevat.

Kellastuneet lehdet, jotka irtoavat oksasta ja hitaasti leijailevat kohti maata, ovat aina olleet mieluista katseltavaa. Se on kuin pieni kullanhohtoinen tanssija, joka pyörähtelee leikkisästi matkallaan maahan maatumaan.

Eilen katsellessani tuota kullertavien lehtien ilmaleikittelyä, mieleeni palautui muistikuva lapsuudestani. Naapuruston lasten kanssa leikimme ison haavan juurella. Yksi kerrallaan, kukin vuorollamme, yritimme saada kiinni putoavan lehden ennen kuin se osuisi maahan. Aluksi rynnimme putoavan lehden kimppuun kaikki, mutta jatkuvat yhteentörmäykset ja nujakoinnit sattuivat ja hankaloittivat lehden nappaamista. Se on yllättävän haastavaa ilman kilpailevaa nappaajaakin.

Muistan meidän leikkineen tuota vain yhtenä syksynä. Ei sillä, että se olisi ollut huono leikki. Meillä oli hauskaa. Leikki vain unohtui ja sen tilalle tulivat toiset leikit. Enkä minä ajatellut asiaa lainkaan ennen eilistä, jolloin näin keltaisen haavan lehden leijailevan hitaasti pyörien kohti maata. Niin läheltä, että melkein olisin voinut napata sen kiinni. Aivan kuten silloin lapsena.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Lokakuun mansikka

Me saimme tupaantuliaislahjaksi amppelimansikan. Lahjaidea on mielestäni loistava, joskin tämän nimenomaisen mansikan saajilla on viherpeukalo keskellä kämmentä. Minua voisi melkein pitää kasvien saattohoitajana.

Tämänkin yksilön siirtyminen kompostoitavaksi oli lähellä, kun annoimme huonot ohjeet kukkien kastelijalle reissuviikkomme ajaksi. Mansikka-parka kärsi kovin hölmöydestämme, mutta jaksoi kuitenkin sinnitellä. Kun palasimme reissusta, oli lähes kaikki kasvin lehdet ja varret nuokkuivat surullisen ruskeina amppelissaan. Vain muutama vihreä lehti piilotteli kuivahtaneiden varjossa.

Asiaa hetken harkittuamme, päätimme antaa kasville vettä. Tai oikeastaan mies päätti yrittää. Minä olen tottunut siihen, että mahdolliset kasvit kodissani ovat lakastuneita, joten en nähnyt syytä raahata mansikkaa kiireellä poiskaan. Ehkä se olisi turhaa, ehkä sen voisi pelastaa. Sitä emme voineet tietää etukäteen.

Aluksi näytti siltä, että vesi tuli liian myöhään, jotta kasvi saisi itseään enää virvoitettua. Mutta hitaasti, hitaasti se toipui. Aluksi viimeiset vihreät lehdet virkistyivät ja saivat uutta voimaa. Sitten pikkuhiljaa vihreys alkoi lisääntyä. Lopulta meillä oli taas varsin vihanta pikku amppelimansikka.

Se ei piitannut siitä, että kesä päättyi. Se taisi suorastaan nauttia lämpimästä syyskuusta. Se sai uuden mahdollisuuden ja tekee innokkaasti nyt sitä, mitä sen on tarkoituskin: mansikoita.

Kesällä ei yhtäkään mansikkaa saatu hölmöytemme vuoksi, mutta näköjään nyt lokakuussa saadaan. Ovat alkaneet jo punertaa.