Loma sateessa

Tässä eräänä aamuyönä havahduimme miehen kanssa molemmat siihen, että sade paukutti ikkunalautaa vasten. Kuulin väsyneen huokauksen, kun mies ajatteli, että tuohon säähän sitä pitäisi kohta lähteä rämpimään. Jäin odottamaan ja melkein saatoin kuulla kuinka hän hänen aivonsa saivat unihorteessakin muodostettua sanan loma. Kuului tyytyväinen hymähdys, mies käänsi kylkeään ja nukahti. Itse jäin vielä kuuntelemaan sateen ropinaa.

On ihanaa saada jäädä lämpimään, nukkua hetken pidempään. Ei loma sateellakaan pahaa tee. Toivon kuitenkin, että miehen loma ei koostu pelkästään sadepäivistä. Mutta oli sää mitä tahansa, me nautimme nyt kiireettömistä päivistä. Leikimme poikamme kanssa ja kiertelemme ihmettelemässä asioita, joita muuten emme ehtisi ihmetellä. Huomenna käymme kotipaikkakuntamme museossa, jossa en ole käynyt koskaan. Se on ollut liian lähellä. On ollut liian helppoa ajatella, että sitten joskus. Joskus tulee siis huomenna.

Muutoinkin käytämme miehen loman pääasiassa lepäämällä ja leikkimällä turistia lähialueilla. Minulla on hyvä tunne tästä lomaratkaisusta. Odotan jo innolla, mitä kaikkea mielenkiintoista löydämme.

Pieni ilmoitus

Tein pieniä muutoksia tähän blogiini. Koska en edelleenkään pysty itse kirjoittamaan kommentteja omaankaan blogiini, päätin ottaa mahdollisuuden kommentoida blogissani kokonaan pois. Ei toivottavasti jää harmittamaan ketään vastauksen puute. Mutta koska kaipasin kuitenkin mahdollisuutta saada palautetta, lisäsin pari ystävällissävyistä nappia. Kukin voi halutessaan niitä painamalla kertoa minulle pitikö tekstistä vai ei.

Minulla on ollut viime aikoina muut projektit mielessä, joten blogi on jäänyt taka-alalle. Ja siellä se pysyy ainakin tämän kuun loppuun asti. Palaan bloggaamisen pariin heinäkuussa, jolloin minulla on toivottavasti taas jotain järkevää sanottavaakin.

Mukavaa kesää!

Hoitamatonta kauneutta

Sain taas aihetta pohtia omaa välinpitämättömyyttäni kauneudenhoitoa kohtaan. Torilla oli joku ihonhoitotuotesarjaa kaupitteleva nainen, joka pysäytti minut työnnellessäni rattaita. Vastasin tervehdykseen ja minulta kysyttiin, miten hoidan ihoani. Myyjän mukaan minulla oli pieniä iho-ongelmia ja couperosaa. Mietin hetken miten vastaisin, ja lopulta päädyin tokaisemaan, etten mitenkään. En välitä, sanoin ja hymyilin naiselle hieman anteeksipyytävästi. Myyjä vaikutti hämilliseltä, ehkä hieman pettyneeltäkin, mutta toivotti ystävällisesti hyvää päivänjatkoa ja kiiruhti seuraavan potentiaalisen asiakkaan luo.

Minulla on useita syitä siihen, miksi en jaksa vaivautua. Mikään syistä ei yksinään saisi minua kulkemaan tätä luonnonlapsen tietä, mutta yhdessä ne ovat minut sinne vaivihkaa johtaneet. Osittain kyse on laiskuudesta ja piheydestä. Joskus satuin huomaamaan, ettei monetkaan kiinnittäneet huomiota siihen olinko sinä päivänä meikannut vai en. Niinpä meikkaaminen jäi, ja siitä säästyvät rahat opin syytämään itseäni enemmän miellyttäviin turhuuksiin.

Jossain määrin kauneudenhoitovastaisuuteni on kaupallisuuden ja pinnallisuuden hiljaista vastustamista. Minä haluan saada olla vapaasti oma itseni, ja jollain tavalla koen meikkien ja muun kauneudenhoidon peittävän sitä alleen. Minä en pidä siitä, että kaikkien naisten oletetaan  olevan kiinnostuneita omasta kauneudestaan, ja siihen pitäisi vielä sijoittaa paljon rahaa. Minulla ei ole mitään velvollisuutta olla kenenkään silmänruokaa, saatika maksaa itseäni kipeäksi sellaisesta roolista. Sen pitäisi saada olla valinta, ei velvollisuus. Monethan valitsevat pinnallisemman tien mielellään, joten ei kai kaikkien tarvitse?

On minullakin pinnallinen puoleni, tietenkin. Haluan olla kaunis ja haluttu, mutta omalla tavallani. Minun mielestäni kauneus on käsitteenä paljon monimuotoisempi kuin yleensä halutaan ymmärtää.  Minä itse pidän luonnollisuudesta, ja siihen saa sisältyä virheitäkin. Nehän kertovat tarinoita elämästä, ja  sellaista pidän todella kiehtovana.

Ja mitä kauneudenhoitoon tulee, minun näkemykseni mukaan paras tapa on kokonaisvaltainen hyvinvoinnista huolehtiminen. Kunhan malttaisin lopettaa suklaan syönnin, katoaisi ne myyjättären mainitsemat pienet iho-ongelmatkin. Couperosaa en jää miettimään, se on vain kasvojeni punoittava ominaisuus.

Kesän tuloa ei voi estää

Kevät alkaa väistämättä olla takanapäin. Se tekee hieman haikeaksi, koska en ole kesäihminen. On alkamassa vuodenaika, jolloin on liian kuumaa ja valoisaa nukkumiseen, eikä elämästään nauttivat öttiäiset tahdo pitää riittävää väliä minuun. Onneksi kesässä on hyviäkin puolia, ettei tarvitse nurista kaiken aikaa.

Olen viime aikoina ulkoillut paljon. Osallistuin pieneen kuntokisaan, jossa toukokuun ajan kerätään liikkumalla pisteitä. Eniten pisteitä kerännyt voittaa jotain. En edes tiedä mitä. Arvelin, että kuntokisa voisi olla hyvä motivaatiokeino liikkua enemmän, ja se onkin toiminut oikein mainiosti. En missään vaiheessa ole uskonut voittavani (ja siksi en ole edes ottanut selvää palkinnoista), mutta halusin kerätä pisteitä sen verran, ettei tarvitse hävetä suoritustaan.

Kisa on tehnyt hyvää monin tavoin. Me olemme päässeet miehen kanssa useammin sohvaa pakoon ja olemme käyskennelleet uusissa paikoissa. Olemme löytäneet viehättäviä leikkipuistoja ja nähneet läheisistä asuinalueista puolia, joista emme olleet olleet selvillä lainkaan. Olemme puhuneet ja haaveilleet yhdessä. Tehneet siis kaikkea sitä, mikä vahvistaa hyvää parisuhdetta.

Kesä tuo mukanaan monia mahdollisuuksia seikkailuun. Nyt, kun tiedämme miehen kesäloman ajankohdan, voimme tehdä suunnitelmia. Päässäni pyörii monia ideoita, joista ainakin osan voisi toteuttaa. Yksi juttu on jo varattu. Mutta huomenna se alkaa virallisesti: kesä. Joten hei vaan, kevät! Oli ihanaa. Nähdään taas ensi vuonna.

Tuima rouva

Huomasimme miehen kanssa, että osa kuvistamme on kadonnut. Mitään syytä kuvien katoamiselle ei ole; ainakaan mitään selitystä ei ole keksitty. Osaa kuvista ei löydy mistään, koska kuvia on otettu tilanteessa vain minun kamerallani. Suuri harmi. Onneksi osa kadonneista kuvista on tilanteista, joissa muutkin paikallaolleet ovat kuvanneet. Esimerkiksi eräästä sukutapaamisesta mies sai pyytämällä kuvia siskoiltaan.

Katseltiin niitä kuvia pitkästä aikaa. Olimme olleet tuolloin vasta vajaan vuoden naimisissa ja tapasin osan miehen sukulaisista ensimmäistä kertaa. Muistan miten jännittynyt olin: halusin miehen sukulaisten pitävän minusta. Se on ihan yhtä luonnollista kuin se, miten hermostuneena sitten käyttäytyy kömpelösti ja tökerösti. Selkeä katastrofin kaava, mutta sanoisin, ettei se tapaaminen mennyt minun osaltani lähellekään niin huonosti kuin olisi voinut. Siellä miehen suku keskittyi enemmänkin toisiinsa, koska edellisestä tapaamisesta oli selvästi kulunut melko kauan, joten minä sain aika lailla olla rauhassa.

Kuvien joukossa on myös yksi yhteiskuva minusta ja miehestä. Mies näyttää siinä hieman väsyneeltä, mutta muutoin edustaa itseään melko hyvin. Minä puolestani näytän harvinaisen tuimalta. Katsettani voisi melkein kuvailla sanalla murhaava. Ja koska kuva on otettu alhaalta päin, näytän olevan hieman nenä pystyssä. Toisin sanoen muuten hyvä kuva, mutta ilmeeni tekee siitä järkyttävän. Jos tuo kuva olisi ainoa kuva, joka minusta säilyisi jälkipolville, tuskin kukaan uskoisi, että olen oikeasti aika herkkä ja hyväntahtoinen ihminen, eikä mies ole tossun alla.

On tuossa kuvassa se hyvä puoli, etten enää ihmettele, kun minulta taas joskus kysytään, että miksi olen niin tuiman näköinen. Näköjään väsyneenä ja ns. ilmeettömänä minä näytän tuimuuden ilmentymältä. Nyt tosin hieman huolettaa, että onko tuo se kuva, joka miehen joillakin sukulaisilla on hänen vaimostaan? Toivottavasti ei. Mies ansaitsee paljon paremman vaimon kuin kuvan akka on. Uskallan väittää, että parempi hänellä onkin.

Joskus tietoa on liikaa

Aikoinaan vastasyntyneellä pojallamme todettiin odottamaton vaiva, josta emme tuolloin olleet kuulleetkaan. Emme miehen kanssa eläneet älypuhelinaikakautta vielä tuolloin, joten sairaalassa ollessamme olimme täysin sen tiedon varassa, mitä lääkäreiltä ja hoitajilta saimme. Aluksi se epätietoisuus ahdisti, ja kai sitä kuvitteli, että tiedon määrä korreloisi jotenkin pojan toipumisen kanssa. Kotonahan odotti tietokone ja toimiva internet.

Pari minuuttia kestin lukea googlen hakutuloksia. Sitten minun oli pakko sulkea selain ja antaa olla. Väsymys ja huoli värittivät tuota informaatiopaljoutta aivan liikaa. Tein päätöksen antaa lääkäreiden päättää, mitä minun tarvitsi tietää aiheesta. Itse en tutkisi aihetta yhtään.

Lyhyesti sanottuna se oli paras mahdollinen päätös minulta. Saatoin keskittyä olemaan läsnä poikani vierellä, kun en ollut googlettamassa itseäni erikoislääkäriksi. Nykyään on liian helppoa löytää tietoa. Helposti unohtaa, että se tieto pitää osata suodattaakin. Kaikki siitä, mitä silloin parissa minuutissa ehdin lukea, ei liittynyt poikani vaivaan lainkaan.

Joskus on fiksua ottaa itse selvää, mutta joskus on parasta antaa toisten tehdä työnsä.

Ei minulla ole mitään erityistä syytä siihen, että kerron tästä nyt. Poikakin on terve, normaali lapsi alun vaikeuksista huolimatta. Asia vain tuli jostain mieleeni, ja miksi pantata itsellään elämältä saamaansa opetusta?

Rouvan syntymäpäivä

Minä täytän tässä piakkoin vuosia. En pyöreitä, enkä saavuta mitään muutakaan jännää virstanpylvästä. Tylsiä vuosia vain. Ajattelin joskus, ettei tässä iässä enää kannata juhlia syntymäpäivää. Lasten juhliahan ne. Mutta eiväthän ne ole.

Aluksi käytin syntymäpäivääni tekosyynä saadakseni tehdä jotain hauskaa ja erityistä. Kaipasin vaihtelua arkeen. Ja havaitsin syntymäpäivän vieton hyväksi ideaksi. Yhtenä päivänä vuodessa minulla olisi syy sallia itselleni jotain erityistä. Järjestää teekutsut pukukoodilla - tai vain leipoa, jos en mitään sen kummenpaa kaipaisi. Ei siis välttämättä mitään ihmeellistä, mutta jotain ilahduttavaa.

Tänä vuonna, keskusteltuani miehen kanssa, otan muutaman tunnin aikaa itselleni. Minä olen jo jonkin aikaa kaivannut saada ruokailla aivan rauhassa, joten tänä vuonna saan lahjaksi tilaisuuden siihen. Miekkoset viettävät isän ja pojan välistä aikaa sillä välin, kun minä lähden ravintolaan. Ja koska syntymäpäivää ei yleensä juhlita yksin, tarjosin syntymäpäiväni muodostaman tekosyyn varjolla mahdollisuutta tulla aterioimaan kanssani muutamalle tuntemalleni äiti-ihmiselle. He eivät antaisi lahjaa, vaan sen sijaan kustantaisivat oman syömisensä. Meitä on nyt muutama, jotka odottavat innolla minun syntymäpäiväni juhlimista. Minä en ole ainoa, joka on kaivannut tällaista tilaisuutta.

Tämä on ihana lahja. Tarpeellinen, rentouttava hetki; lahja, joka ei pääse pölyttymään. Kiitos siitä miehelleni.