Pieni päänsisäinen jännitysnäytelmä

Tässä eräänä päivänä olin sopinut lähteväni pojan kanssa kyläilemään erään ystäväni luo, joka myös on kotona lastensa kanssa. Heille on pitkä matka, joten bussi on ainoa vaihtoehto. Tavallisesti pyrin kävelemään, jo hyötyliikunnan vuoksi. Ystäväni luo kulkee vain yksi bussilinja, joka tosin ei kierrä meidän nurkiltamme. Lähimmälle kyseisen linjan pysäkille on vajaa kilometri matkaa. Koska kyseinen linja kulkee vain kerran tunnissa, minä olin hieman stressaantunut siitä, ehdinkö pysäkille sopivaan aikaan. Poika osaa tehdä lähtemisestä tosi vaikeaa ja hidasta.

Sain kuitenkin melko tyytyväisenä huomata, että tuona aamuna pojan pukeminen ja rattaisiin laitto sujui normaalein tempuin, joten pääsimme ulos ilman suurempaa kiirettä. Jopa aikaisemmin kuin olin arvellut. Astelin siis leppoisasti ja hymisin tyytyväisenä, kun oli niin kaunis päivä. Päätinpä hetken mielijohteesta poiketa kaupasta hakemassa jotain pientä viemisiksi, kun kerran ylimääräistä aikaa oli. Kaupassa piti harkita tarkkaan, mitä viedä, kun toisella on gluteiiniton ruokavalio ja itsellä laktoositon. Minulla tuntui olevan kaikki aika maailmassa, eikä mihinkään kiire. Päädyin lopulta marenkeihin.

Pääsinpä sitten pysäkille, ja totesin, että olen edelleen hieman etuajassa. Poikakin alkoi narisemaan rattaiden pysähdyttyä, joten ajattelin, että kävelenpä linjan seuraavalle pysäkille. Kyllähän minä ehtisin ja aikaakin vielä jäisi.

Hetken käveltyäni aloin miettiä, että mihinkä aikaan se linja oikeastaan kulkeekaan. Olin kyllä katsonut aikataulusta, mutta oliko se varttia vailla vai viittä vailla? Aivoni eivät yhtäkkiä enää muistaneet ollenkaan. Ja hetkinen, eikö seuraava pysäkki olekin keskustan keskuspysäkki? Minunhan pitää kulkea sieltä sun täältä ja matkalla on monet liikennevalot hidastamassa... Askeleeni kiihtyivät hieman, ja minua alkoi hermostuttamaan. Siinä vaiheessa, kun bussi tuli vastaan, aloin melkein juosta. Se kävisi linjan toisessa päässä kääntymässä ja sitten ei olisi enää pitkä aika, kun se tulisi ja lähtisi ystäväni suuntaan. Ehkä ilman minua.

Sydän hakkasi, mutta yritin olla kiirehtimättä liikaa, ettei poika heittelehtisi rattaissa laidasta toiseen. Kirosin mielessäni. Välillä mukulakiveä, välillä aamuista huolettomuuttani ajan suhteen. Välillä melkein kirosin ääneen, kun tielläni oli koko kadun leveydeltä teini-ikäisiä. Karja-auralle olisi ollut käyttöä. Poika oli hiljaa. Kyyti ei välttämättä ollut mukavinta, mutta ilmeisesti viihdyttävämpää kuin tavallisesti. Kaiken aikaa kyttäsin, tulisiko bussi takaani, enkä ehtisi siihen.

Pysäkille päästyäni huokasin helpotuksesta. Olin ehtinyt. Tärisin hieman urheilusuorituksen jälkeen ja hitaasti syke alkoi palaamaan normaalille tasolleen. Olin iloinen, että olin ostanut kaupasta juotavaakin. Sitten katsahdin aikatauluun, eikö bussin pitäisi jo tulla? Yllätyksekseni vastaus oli ei. Bussi tulisi 15 minuutin päästä. Olin muistanut väärin ja arvioinut pahasti väärin.

Kieltämättä olin hieman nolona dramaattisesta aikataulukriisistäni, mutta tärkeintä oli, että ehdin bussiin. Ja hetken aikaa elämässä oli jännitystäkin. Arki sai hieman väriä, joten ei oikeastaan ole syytä valittaa.

Kodin pyörteissä

Ehkä se johtuu suomalaisuudestani, mutta hyvin harvoin annan itselleni tunnustusta mistään. Olen kuitenkin huomannut viime päivinä, että olen kehittynyt kotiäitiydessä, tai ehkä pikemminkin kodinhoidossa. Kotimme on alkanut olemaan siistimpi, joskaan ei olla lähelläkään vielä edustuskodin steriiliä viivottimella mitattua siisteyttä ja järjestystä. Enkä sellaista tavoittelekaan, mutta nykyään kehtaisin päästää vieraita sisään kymmenen minuutin varoitusajalla. Ennen tarvitsin tunnin.

Olen oppinut tekemään askareita siten, että jokin vaihe säästää aikaa ja vaivaa myöhemmin. Esimerkiksi laittaessani pyykkiä kuivumaan, ripustan sukat pareittain ja säästyn parittamiselta myöhemmin. Tai täyttäessäni astianpesukonetta, laitan aterimet valmiiksi omiin lokeroihinsa. Konetta tyhjentäessä voin nostaa heti haarukat yhtenä nippuna laatikkoon. Toki vastaavasti myös lusikat ja veitsetkin. Tuollaisia mininiksejä siellä sun täällä, ja pikkuhiljaa asiat ovat nopeutuneet ja helpottuneet.

Onhan minulla vielä paljonkin sellaisia asioita, jotka voisin tehdä paremmin ja tehokkaammin. Mutta olen liian suurpiirteinen sellaiseen. Käytän mieluummin aikani itselleni tärkeisiin asioihin, kuten poikaan, mieheen ja ystäviin. Teekuppi saa unohtua pöydälle pariksikin päiväksi, enkä jaksa heti olla keräämässä leluja pojan pyörremyrskyleikkien jälkeen. Kunhan koti suurinpiirtein on kunnossa, eikä näytä siltä, että eläisimme täysin välinpitämättömästi, niin olen tyytyväinen.

Rehellisesti sanoen meillä on nykyisin keskimäärin siistimpää kuin ennen pojan syntymää. Hänen vuokseen pitää imuroida useammin tai tuo rakas pikkuimuri tekee sen puolestamme. Viimeksi eilen sai olla kaivamassa syksyn lehteä pojan suusta. Arkea.

Mielikuvituksen mahdottomia mahdollisuuksia

Haaveilusta koostuvat ne hetket, jolloin ei ole mitään erityistä tekemistä, tai tehdessäni jotain, minkä lomassa aivot voivat kirmailla mielikuvikseni syövereissä. Esimerkiksi imuroinnin lomassa on kiva suunnitella kuvitteellista ihannekotiaan, onhan sitäkin sitten joskus siivottava. Se tekee imuroinnistakin astetta mukavampaa.

Aina ei jaksa sisustaa, remontoida ja suunnitella - edes mielikuvituksessaan. Joskus on saatava seikkailla eri maailmoissa, tehdä asioita, joita ei koskaan oikeasti tekisi. Ei välttämättä edes haluaisi tehdä.

Joskus kuvittelen itseni vierailevaksi tähdeksi tv-ohjelmaan, usein johonkin poliisisarjaan. Yön hiljaisessa pimeydessä olen unta odotellessani "käsikirjoittanut" jaksoja, joissa olen uhri, syyllinen tai vieraileva asiantuntija, joka ratkaisee rikoksen. Välillä neuvottelen ohjaajan kanssa ja saan kehuja ja vinkkejä sarjan vakionäyttelijöiltä. Yleensä heitä hieman harmittaa, ettei roolihahmoni voi jäädä sarjaan.

Oikeastihan tällaista ei koskaan voisi tapahtua. Pelkään esiintymistä, ja näyttelijäntaitoni ovat valitettavan rajalliset. Kelpaisin korkeintaan sivulliseksi, jonka tarvitsee vain seisoa paikoillaan jännittyneen ja epävarman näköisenä. Oikeasti en edes haaveile tällaisesta. Mutta mielikuvitusmaailma ja todellisuus saavat ollakin eri maata.

Olen kuvitellut tuntemattomille elämäntarinoita, kun istun asemalla tai kahvilassa odottelemassa. Olen tehnyt mielikuvituksessani astraalimatkoja linnunpönttöihin ja ihmetellyt, miten ihmismäisiä murheita äiti- ja isilinnuilla on ("Eikö niille mikään riitä? Ruokaa menisi enemmän kuin jaksetaan kantaa."). Maailmassa on paljon, mihin voi mielikuvituksessaan matkata.

On myös paljon sellaista, mihin ei kannata mielikuvituksessaan mennä. On helppo lipsahtaa mielikuvitusseikkailusta haaveiluun ja edelleen suunnitteluun. Oikeassa maailmassa on niin paljon muuttujia, että olisi mahdotonta ottaa ne kaikki huomioon, ja mielikuvituksessa mahdollinen on usein todellisuudessa mahdotonta. Todellisuus ja mielikuvitus eivät yleensä yksinkertaisesti pysty kohtaamaan järkevällä, suunniteltavissa olevalla tavalla. Pahimmassa tapauksessa yrittämisestä on merkittävää haittaa.

Mutta toisaalta se on niin turvallinen paikka, mielikuvitus. Mitään ei oikeasti tapahdu. Kukaan ei kuule ajatuksiasi, eikä voi niitä arvostella. Mutta jos eläydyt vahvasti, niin joku voi nähdä ilmeesi. Itse olen ajatuksissani irvistellyt vastaantulijalle ja sitten pudistanut päätäni. Julkisilla paikoilla on turvallisempaa haaveilla uudesta sisustuksesta kuin seikkailla murhatutkimuksen parissa. Joku voi pitää vähän kahelina. Eiväthän he näe kriittisiä tilanteita ja jännittäviä juonenkäänteitä, joissa satut seikkailemaan.

Sattuma rakkaudessa

Silloin tällöin sattuma antaa mahdollisuuden osoittaa rakkautta. Leivottuani muffineja nyyttikestejä varten, yhden suklaatäytteisen pintaan jäi sydämenmuotoinen aukko. Se hymyilytti minua. Tiesin heti mitä tekisin, en edes ajatellut muita vaihtoehtoja. Muut muffinit joutaisivat kyllä nyyttäreille, mutta tuon nimenomaisen muffinin minä tarjoilisin kahvin kanssa työstä saapuvalle miehelleni. Ja niin tein.

Mies ilahtui, enkä muunlaista reaktiota odottanutkaan. Avioliittomme olisi pahassa pulassa, jos mies olisi reagoinut toisin. Mutta tällaisten sattuman tarjoamien tilaisuuksien käyttäminen rakkauden osoittamiseen on hyväksi suhteelle. Kun kitkee säännöllisesti rikkaruohoja puutarhasta, se ei ehdi päästä hunnigolle. Ainakaan pahasti.

Minun on myönnettävä, että sen jälkeen kun meistä tuli äiti ja isä, avioliiton hoitaminen on ollut työläämpää. Välillä on suorastaan nähtävä vaivaa. Ennen pojan syntymää meillä oli aikaa toisillemme, elämä vain soljui ja parisuhde melkein hoiti itse itsensä. Nyt parisuhdeaika on aina pois muusta ajasta. Välillä on tietoisesti valittava parisuhdeaika oman ajan sijaan. Muutoin parisuhdeaika saattaisi loppua kokonaan, ja voisimme ajautua hiljalleen huolestuttavan kauaksi toisistamme.

Olemme puhuneet tästä. Pikkulapsiaika on lopulta lyhyt. Kun otamme kaikki keinot käyttöön rakkauden ylläpitoon ja näyttöön, me saamme pidettyä yhteyttä yllä ne muutamat vuodet. Sen jälkeen voimme taas tiivistää läheisyyttämme vähintäänkin entiselle tasolle. Tärkeintä on, että jaksamme valita yhä uudestaan toistemme rakastamisen.

Hiljentynyt villasukkatehdas

Vanhempani kävivät viikonloppuna vierailulla. He toivat samalla kassillisen lankoja, jotka mummini oli lähettänyt minulle. Mummi oli sanonut, ettei enää aio neuloa, joten langat pitää antaa Tuijalle. Mummini on vuosikaudet neulonut puikot viuhuen villaisia lapasia, sormikkaita ja huiveja. Mutta erityisesti villasukkia. Nyt ei enää jaksa. Ikä painaa ja neulominen rasittaa niveliä entisestään.

Ymmärrän mummia. Ihan aluksi hän on neulonut kolmelle lapselleen ja heidän puolisoilleen aina joululahjaksi muutaman sukkaparin jokaiselle. Sitten hän alkoi neuloa myös lapsenlapsilleen, joita ajan saatossa kertyi yhdeksän. Myöhemmin lastenlasten puolisotkin saivat sukkansa. Nyt on jo lapsenlapsenlapsiakin. Neulottavien sukkien määrä on vain lisääntynyt kaiken aikaa. Joten ymmärrän, ettei enää jaksa.

Ja nyt hän on lähettänyt viimeiset lankansa minulle. Muitakin manttelinperijöitä olisi, mutta taidan olla ainoa, jonka mummi tietää harrastavan käsitöitä. Joten on luonnollista lähettää langat sille, jolla niille on käyttöä.

Teenkin mielelläni käsitöitä, joskin siitä on jo tovi kun viimeksi neuloin. Raskaana ollessani neuloin pojalleni liivin nimijuhlaa varten. Talvella virkkasin ystävän tyttärelle pienen kesätakin. Sen jälkeen olen lähinnä ajatellut, että olisi kiva tehdä sitä ja tätä, mutta ajatukseksi on jäänyt. Juuri nyt ei oikein ole energiaa, kun aika menee kävelemään opettelevan pojan kanssa. Mutta kunhan poika oppii leikkimään ilman äitiään vähän pidempiä aikoja, niin uskoisin sopivina hetkinä puikkoja kilkattavani. Aluksi varmaan pitää opetella asioita uudestaan. Kuten vaikkapa se villasukkien teko.

Villasukkia olen elämäni aikana neulonut vain puolitoista paria. Koulussa sen yhden pakollisen parin. Se oli surullisen epäonnistunut yritys tehdä neulekoneella sukat. Kantapäät eivät pysyneet sukissa kiinni, ja sukkia hädintuskin sai jalkaansa, kun olivat liian tiukkaa neuletta. Tämä hävettävän huono suoritus sai minut muutamaa vuotta myöhemmin yrittämään uudelleen. Silloin sain tehtyä yhden oikein oivallisen villasukan, mutta minua ei jostain syystä huvittanut tehdä sille paria. Ja olen hukannut jo vuosikausia sitten sen yhdenkin.

Oikeastaan suurin syy siihen, etten ole tehnyt villasukkia, on mummini. Miksi tekisin jotain, mille on jo mestaritekijänsä? Se olisi tuntunut toisen varpaille tallaamiselta, enkä olisi taatusti osannut tehdä paremmin, tai edes yhtä hyvin, jotain mistä mummilla on useiden vuosikymmenten kokemus. Mutta nyt aika on muuttanut tilannetta. Mestari on laskenut puikkonsa, eikä niitä enää nosta.

Onneksi meillä on mummin tekemiä villasukkia parikymmentä paria. Olen iloinen, että niitä on paljon (niitä ei voi olla liikaa). Tällä sukkamäärällä pärjännee siihen asti, että opin tekemään sellaisia itse. Mutta toistaiseksi villasukkatehdas on hiljainen.

Hetkiä romanttisia

Syyshämärä suorastaan kutsuu sytyttämään kynttilöitä luomaan tunnelmaa. Lempeä valonhohde voi saada aikaan erityisen läheisyydentunteen, jossa olemassa on vain se, minkä kynttilänvalo valaisee. Pimeyteen jäävät ovat ulkopuolella, vain toisen läheisyys juuri siinä hetkessä on kaikki. Koko maailma on siinä syleilyssä. Ei huolta, ei murhetta. Vain rakkautta.

Mutta kynttilät eivät pala ikuisesti, kuten ei romantiikkakaan. On aikoja, jolloin arki kiireineen valtaa kaiken ajan ja ajatukset. Luulenpa, että iso osa elämästä on jotain muuta kuin romantiikkaa. Pitää tienata elantoaan, siivota, maksaa laskuja ja murehtia raha-asioita, pestä itsensä ja vaatteitaan. Tätä kuviota toistaa uudestaan ja uudestaan. Aina välillä kuvioon sekoittaa jotain muutakin, kuten lepoa, matkoja ja pieniä elämyksiä. Jos romantiikasta tykkää, sitä kaipaa aika ajoin.

Kysyin mieheltä, että pitääkö hän romantiikasta. Hetken mietittyään hän totesi pitävänsä, mutta ei ole varma tarkoittaako hän sillä samaa kuin minä. Keskustelumme jäi kesken sillä kertaa, mutta hyvä kysymys jäi ilmaan. Mitä romantiikka tarkoittaa minulle?

Minulle se ei ole kynttiläillallinen loisteliaassa ravintolassa viulistin soitellessa taka-alalla Beethovenin romanttisimpia viulusävellyksiä. Moisessa tilanteessa olisin kiusaantunut ja surullinen siitä, ettei hetkeen ylettömästi haaskannut puolisoni tunne minua lainkaan. Rakkauselokuvien ja -kirjojen romanttiset hetket ovat romanttisia hetkiä hahmoilleen. Ne liikuttavat minuakin, koska eläydyn (kuvitteelliseen) tilanteeseen, jossa yhdistyvät toisen yksilöllisyyden huomiointi, rakkaudentunnustus ja vaivannäkö erityisen muiston luomiseksi. Nämä kolme asiaa yhdessä antavat vaikuttavuutta romanttiselle teolle. Se ei saa olla kliseinen, kun kyseessä on erityinen henkilö. Sen kuuluu tuntua siltä, että se on tehty juuri tälle ihmiselle, eikä kenellekään muulle.

Tämä pätee mielestäni niin fiktiossa kuin todellisessa maailmassa. Romanttisen hetken kuuluu aiheuttaa hellän ja lempeän puristuksen tunne rinnassa. Se, mikä saisi ulkopuolella katselevat ihmiset kallistamaan päätään, viemään oman ja vierellä seisovan käden rinnalleen ja huokamaan, Aaww...

Eikä sen tarvitse olla suuri etukäteen suunniteltu ja käsikirjoitettu spektaakkeli. Itseasiassa minä pidän enemmän toisenlaisesta romantiikasta. Se voi olla tien varresta poimittu hento kukkanen, jonka ojentaa hymyn kanssa rakkaalleen: tässä, tiedän, että se on lempikukkasi. Rakastava suudelma kiitokseksi aamukahvista voi sinetöidä romanttisen aamuhetken. Monissa arjen ja juhlan hetkissä on romantiikan siemen. Erityisen romanttiset hetket ovat mielestäni ne, joissa toisen toiminta osoittaa kiistattomasti rakkautta. Ja niitä hetkiä vaalin eniten muistoissanikin.

Syyssateista tulevaan

Ei ole varsinaisesti kylmä, mutta illat ovat selvästi pimenneet, ja öisin viileys on alkanut käymään kolottelemassa nivelrikkoisiin polviini. Se saa minut tuntemaan itseni ennenaikaisesti vanhaksi naiseksi. Ei epäilystäkään, syksy on tullut. Keltaisen värin lisääntyminen lienee vain alkusoitto. Pian tulee myös punaista, oranssia ja ruskeaa. Sitten, melkeinpä yhtäkkiä, iloiset värit katoavat ankean tumman ja huurteisen harmaan tieltä. Päivä päivältä kylmenee. Kaikki tämä vielä ennen talvea.

Kunhan vain muistan suojata polveni kylmältä, pidän syksystä paljonkin. Nautin syksyn väreistä ja nautin syksyn tuoksusta. Hämmästyttävää, että syyssateiden jäljiltä märkien lehtien tuoksu on niin miellyttävän tunnelmallinen. Sitä ei tulisi ajatelleeksi. Syksyn pimeneviä iltoja olen odottanut keväästä saakka; kesän öinen valkeus ei enää haittaa nukkumista.

Hiljainen aamu saa ajatukset liikkeelle. Tuleva mietityttää. Mikä on pienen perheemme kannalta parasta? Tällä hetkellä olen kotona pojan kanssa, koska se on pojan kannalta paras ratkaisu juuri nyt. En kadu päätöstäni jäädä kotiäidiksi, mutta en voi olla ajattelematta, että tekisin mielelläni pikkuisen töitäkin. Voisin ihan hyvin tehdä pari tuntia päivittäin töitä kotoa käsin, ja hieman parantaa taloudellista tilannettamme. Mutta nykyisessä työllisyystilanteessa se ei näytä olevan mahdollista. Olen etsinyt ja kuullostellut, mutta tuloksetta.

Toistaiseksi pärjäämme näinkin. Ammattitaitoani onneksi voin ylläpitää muun muassa tekemällä silloin tällöin muutamia tunteja vapaaehtoistyötä (paikassa, jossa ketään ei ko. töihin palkattaisi muutenkaan, joten en vie kenenkään työpaikkaa). En tunne oloani toivottomaksi, eikä siihen ole syytäkään. Silti kaipaisin jonkinlaista varmuutta tulevaisuudelta, että tietäisi ja osaisi valmistautua. Mutta ennustaa en osaa, enkä luota muidenkaan ennustajanlahjoihin.

Juuri nyt taidan kuitenkin vain huokaista. Tänään olen kotiäiti, olen sitä huomennakin ja monina päivinä huomisen jälkeenkin. Mitä olen sen jälkeen, tai milloin olen jotain muuta, en voi vielä tietää. Silti sitä aina välillä mietin.

Lahjavinkkejä ja verkkokauppoja

Laskin eilen oikeasti montako yötä jouluun on. Eilen oli 101, joten tänään on siis sata yötä jouluun. Sen innoittamana ajattelin tehdä blogissani poikkeuksellisen postauksen eli pienen luettelomaisen esittelyn verkkokaupoista, joiden valikoimista saattaisi löytyä hyviä lahjaideoita, tai jopa lahjoja läheisille. Ehkä jotain pientä myös itselle.

Minulla on omat periaatteeni lahjojen antamisen suhteen. Niistä voin kirjoittaa tarkemmin joskus toiste, mutta yksi periaatteistani on, että kenenkään kotia en ala sisustamaan. Joten jos en ole täysin varma asiastani, en osta lahjaksi sisustusesineitä. Kukapa haluaisi antaa läheiselleen lahjaksi pölynkerääjän nurkkiinsa notkumaan tai tilanvaltaajan kaappiinsa. Pyrin myös välttämään vaatteiden ja lahjakorttien antamista, mutta tietenkin poikkeuksiakin joutuu joskus tekemään. Niin kuin joka asiassa.

Museokortti. Tällä pääsee vuoden ajan melkein 200 museoon Suomessa. Sopiva lahja jollekulle kulttuurista ja historiasta kiinnostuneelle. Kannattaa myös käydä museoiden kaupoissa katselemassa löytyisikö niistä hyviä lahjoja. Museot myyvät kaupoissaan tuotteita, joita ei yleensä muualta saa. Katso esimerkiksi Vapriikin kaupan tarjontaa.

Jos lahjansaaja sanoo, ettei tahdo eikä tarvitse mitään, mutta haluaa häntä silti muistaa, voi harrastaa hyväntekeväisyyttä hänen nimissään. Siihen on monia tapoja: Toisenlainen lahja, World vision -lahjakauppa, Toivekauppa. Muitakin vastaavia on, joten jos nämä eivät tunnu sopivilta eettisen lahjan kaupoilta, voi kysyä lisää googlelta. Tietenkin voi yksinkertaisesti myös lahjoittaa suoraan rahaa valitsemaansa hyväntekeväisyyteen.

Mutta jos kuitenkin haluaa antaa jotain konkreettista, mutta kuitenkin jotain, mikä on edes vähän ylenpalttisen kulutushysterian yläpuolella, voi kokeilla kokeilla seuraavia kauppoja: Luontokauppa, Positiivarien puoti, Martan puoti, Punaisen ristin kauppa, Valamon luostarin verkkokauppa. Useilla järjestöillä on nykyään myös verkkokauppa. Kuten muuten myös yliopistoilla. Niitä lienee sen verran monta, etten laita niistä linkkilistaa tähän.

Toki on täysin suotavaa myös tutkailla tarjontaa ihan perinteisten yrittäjien verkkokaupoista. Minulla on muutamia, joiden sivuilla käyn aika ajoin haaveshoppailemassa tai etsimässä ideoita. Jätän nyt kirja- ja vaatekaupat sekä isommat verkkokaupat listaamatta, mutta tässä kolme vähän pienempää verkkokauppaa:

Mandragora:  Kahvi- ja teekauppa. Kivijalkapuoti sijaitsee Rovaniemellä. Olen tilannut täältä, koska en löytänyt haluamaani kotikaupunkini tarjonnasta. Toimitus oli nopea, ja pieni maistiainen tilaukseni ohessa antoi hyvän tunteen puodista.
Stuntman: Täältä saa miesten ja naisten vaatteita, bändipaitoja ja oheistuotteita. Kivijalkapuoti sijaitsee Mikkelissä.
Kimperi: Pääasiassa tekstiilejä lapsille, mutta myös paljon muuta kivaa. Aikuisellekin. Kivijalkapuoti sijaitsee Jyväskylässä.

Tässä on nyt jokunen verkkokauppa, joiden tarjontaa voi tutkia pikkuhiljaa joulun lähestyessä. Kommentteihin saa lisätä linkkejä hyviin verkkokauppoihin - suorastaan pyydän tekemään niin. Tuskinpa olen kuullutkaan kaikista mainioista puodeista, joissa asioida.

101 yötä jouluun

Viime aikoina yleinen ilmapiiri on ollut melko kireä. Ymmärrettävästi. On kuitenkin vaikeaa kirjoittaa kepeästi arkipäiväisistä asioista, kun samaan aikaan kaikki uutisvirrat puskaradiota myöten kailottavat kriiseistä, eikä erityisen rakentavaan tai miellyttävään sävyyn. Blogissani yritän pitää huomion huomion mukavammissa ja arkipäiväisemmissä asioissa, vaikka sitten vähän väkinäisestikin. Uskon, että on tarpeellista muistaa myös tavallinen elämänsä arjen hetkineen, eikä elää pelkkää kriisiä, niin akuutti kuin se onkin. Joten kirjoitan, vaikka vähän huonompaa tekstiä, jos en muuta saa aikaiseksi. Pääasia on, että kirjoitan. Kriiseille en voi oikeastaan yhtään mitään.

Toisinaan karkaan arkea pakoon vajoamalla ajatuksiini. Siellä tapahtuu monenlaista, mutta aika ajoin yritän olla hyödyllinen ja suunnitella asioita valmiiksi. Esimerkiksi joululahjojen miettimisen voi aloittaa vaikka jo alkuvuodesta. Miettimisen, mutta ei ostamisen. Minusta on kiva antaa lahjoja, joten en malttaisi pantata melkein vuotta antaakseni hyvän lahjan läheiselleni. Pari kuukautta ei ole mikään ongelma.

Kannatan myös harkittujen lahjojen antamista. En usko hetkeäkään, että joulukuussa voisi ihmistungoksessa velloen pystyä miettimään ja etsimään helposti hyviä lahjoja. Paniikkilahjoja silloin ostellaan, jo pelkästään sen takia, että saisi asian hoidettua. Tästä syytä itse pyrin pitämään silmäni auki hyviä lahjaideoita varten jo hyvissä ajoin. Eikä kerralla mene rahaa lahjoihin niin paljon, että pitäisi miettiä muuta kulutustaan jouluna.

Minä todellakin odotan jo joulua, valon juhlaa keskellä pimeyttä. Onneksi sitä odotellessa saa nauttia muun muassa syksystä, pojan ensimmäisen syntymäpäivän suunnittelusta, isänpäivästä, kynttilöistä, teehetkistä viilenevissä iloissa. Monista asioista saa nauttia matkalla jouluun, eikä tarvitse olla kärsimätön odottaessaan.

Ja hetken aikaa, minä en ajatellut kriisejä lainkaan.

Kohteliaisuuksia miehelleni

Mieheni pukeutuu yleensä klassisesti farkkuihin ja t-paitaan, kuten aika monet muutkin miehet. Ne kerrat, jolloin Mies käy läpi perusteellisen prosessin tuodakseen esiin huolitellun pukuminänsä, ovat erityisiä. Tuskin juhlissa ymmärretään arvostaa mieheni panostusta olemukseensa. Mutta siltähän miehet antavat juhliin valmistautumisensa vaikuttaa, että vedetään vain puku päälle ja se on siinä.

Paidan silitys ja solmion valinta. Peseytyminen ja laittautuminen. Huolellinen parranajo pitkän kaavan mukaisesti. Sitä on ilo seurata oman valmistautumisen ohessa. Kun lopulta makuuhuoneesta astuu ulos Mies puvussaan, siinä hellästi huokaisten kerron kuinka hän näyttääkään hyvältä. Tottahan se on. Mies kuulee kohteliaisuuden mielellään, sen näkee hänestä.

Toki pidän hänen ulkonäöstään muulloinkin. Hän on mielestäni komea mies. Puku vain korostaa hienosti hänen piirteitään ja antaa hänen olemukseensa hieman lisää ryhtiä. Mutta olen aika huono antamaan kohteliaisuuksia. Joskus kohteliaisuuteni kuullostavat jopa hieman oudoilta.

Miehelleni on jäänyt mieleen kerta suhteemme alkutaipaleelta, jolloin ystävällisesti kerroin hänelle, että hän on "yllättävän pehmeä noin laihaksi mieheksi". Oli kuulema hetki pitänyt miettiä, oliko se sanottu hyvällä vai pahalla. Oli todennut sen kohteliaisuudeksi, kun olin niin tyytyväisen oloisena köllötellyt hänen kainalossaan. Sittemmin hän on saanut kuulla kohteliaisuuksia mm. luolamiehen jaloistaan.

Onneksi meillä on hyvä yhteys toisiimme, ja hän ymmärtää kohteliaisuuteni kohteliaisuuksiksi. Muutoin joutuisimme jatkuvasti tuhlaamaan energiaa selvityskeskusteluihin. Voisin kyllä opetella olemaan selvempi kohteliaisuuksissani. Tai mitä suotta, jos ne huvittavat rakastani. Kohteliaisuudet ja hellyys saa tulla hassussakin muodossa kunhan tulevat vilpittömästi. Se olkoon linjani jatkossakin, koska panttaamaan niitä en ala.

Pahan ilman jälkeen

Siitä on nyt muutama viikko, kun siirryin laktoosittomaan ruokavalioon. Uskoin lääkäriä kyllä alusta saakka, mutta nyt viimeistään olen täysin vakuuttunut. Oloni on kohentunut. Painoni on pudonnut melkein kolme kiloa. Siitä suurin osa on poistunutta turvotusta. Täytyy kuitenkin myöntää, että osittain paino on pudonnut myös sen vuoksi, että joitakin paheitani ei saa laktoosittomana tai laktoositon versio ei maistu minulle. Hyvä juttu, vaikka vähän harmittaakin.

Kaipaan joitakin paheita, mutta vieroitus niistä tekee vain hyvää. Luultavasti painoni putoaa vielä jonkin verran ja ehkä energiatasoni kohoaa. Olen pienen lapsen äiti, joten se olisi hienoa koko pienen perheemme kannalta. Joskin minun on vielä vaikea kuvitella itseni energisenä touhuäitinä. Mutta jos lakkaan näyttämästä väsyneeltä äidiltä, olen oikein tyytyväinen. Saatan suorastaan vähän puhkua tyytyväisyyttäni. Varsinkin, jos lakkaan olemasta väsynyt.

Olen myös alkanut miettimään, että voisin nyt oikeasti kunnolla yrittää kohentaa elämäntapojani. Tähän asti olen vain ajatellut, että olisi kiva olla paremmassa kunnossa ja elää terveemmin, mutta yhtään mitään en ole asialle jaksanut tehdä. Toisaalta minua on kielletty laihduttamasta, koska imetän vielä. Mutta missään ei lue, että terveelliset elämäntavat, tai niiden opettelu, olisi kiellettyä imetyksen tai raskauden aikana.

En ole pahasti ylipainoinen (bmi 26.2), enkä halua ollakaan. Haluan antaa hyvän mallin pojalleni. Tahdon myös tuntea oloni hyväksi. Ehkä nyt, kun oloni on sattuneesta syystä kohentunut hieman, voisin olla motivoitunut jatkamaan oloni kohentamista. Pienin askelin eteenpäin kohti parempaa. Onnistumiseen on hyvät mahdollisuudet.

Sosiaalisuuden uuvuttama

Viime viikko oli harvinaisen vilkas. Siskoni asui meillä, ja kesän muualla viettäneet ystävät ja tuttavat saapuivat jälleen kaupunkiin ja astuivat taas mukaan elämääni. On kahviteltu ja kerrattu kuulumisia. Höpisty ja turinoitu. Sovittu, että nähdään taas.

Tänään on ensimmäinen päivä vähään aikaan, jolloin ei olla sovittu tapaamista kenenkään kanssa. Olo onkin hieman nuutunut. Kun on pitkään katsellut, kun vesi liukuu edestakasedestakas rantaa ja sitten yhtäkkiä jääkin isomman aallon alle, olo on hieman uitettu ja hölmistynyt. Ja horisontissa siintävä vuoristo alkaa näyttää varsin houkuttelevalta. Tämä hieman kummallinen vertauskuva sallittakoon minulle.

Ehdin kesän aikana tottua siihen, että minulla on paljon aikaa itsekseni (tai siis pojan kanssa kaksin) miehen ollessa töissä. Suorastaan kaipasin ihmisiä, joiden kanssa puhua. Viime viikon sosiaalisuuden vyöry oli siis toki odotettu ja toivottu, mutta sen uuvuttavuus oli odottamatonta. Jos poika ei tarvitsisi minua, käpertyisin peiton alle tänään ja teeskentelisin koko päivän nukkuvaa. Paitsi silloin kun nukkuisin oikeasti. Tai pakenisin epämääräiseksi ajaksi retriittiin jonnekin. Pakenemisen sijaan luovin tämän päivän mahdollisimman helpolla. Tärkeintä on, että poika saa kaiken tarvitsemansa. Muuten tälle päivälle suunnittelemani askareet saavat odottaa huomiseen. Meidän elämämme ei kärsi, jos en järjestele keittiön kaappeja tai imuroi juuri tänään.

Tasapaino on tärkeää sosiaalisuudessakin. En tahdo väsyä ystäviini; he ovat minulle tärkeitä. En myöskään tahdo, että he pahastuvat, jos ylenpalttisesta sosiaalisuudesta väsyneenä vain rämmin läpi tapaamistemme. Tunnen itseni huonoksi ystäväksi, kun teen niin. Mutta tunnen olevani itsekäs, jos otan itselleni lepohetken suunnitellun tapaamisen tilalle. On vaikea valita, onko mieluummin huono ystävä vai itsekäs. Yleensä päädyn siihen, että haluan olla ystävilleni ystävä, vaikka sitten huono sellainen.

Pitää yrittää jatkossa olla itsekkäämpi. Se voisi tehdä minusta paremman ystävän ja vaimonkin, kun olen levännyt, eikä tarvitse rämpiä. Ainakin tämä ajatus kuullostaa loogiselta.

Ilahduttava sisällöltäänkin

Haluan ilahduttaa erästä ystävääni pienellä lahjalla. Kaapissa on tietenkin vain jouluista käärepaperia. Käytän siis vanhaa hätäratkaisua: kakunaluspaperia (kuka tämän idean ensiksi keksikään, kiitos hänelle). Kun paketin sitoo paperinarulla, se lakkaa näyttämästä hätäratkaisulta. Hyvä kortti vielä mukaan, ja lahja ilahduttaa (toivottavasti) jo ennen avaamista.

 

Mutta loppujen lopuksi, sehän on se sisältö mikä ratkaisee. Se paljastaa ajatuksen lahjan takana. Minun lahjani toivottavasti sanoo, että "haluan ilahduttaa sinua, koska olet hyvä ystävä ja hieno ihminen. Juhlitaan!"

Näön vuoksi

Toissapäivänä palatessani kotiin kaupungilta huomasin, ettei aurinkolasien vaihto silmälaseihin onnistukaan. Rillini olivat pudonneet taskustani jossain vaiheessa matkaa. En voinut lähteä etsimään niitä nälkäänsä ja väsymystään itkevän pojan kanssa, joten ainoa toivoni oli laittaa viesti siskolleni, että töistä tullessaan kävelisi kulkemaani reittiä, jos vaikka näkimeni löytyisivät. Siskoni saapui töistä neljä tuntia myöhemmin, mutta ilman silmälasejani. Etsin niitä vielä eilen, mutta hyväksyttävä on, että poissa ovat. Mitä niille sitten on tapahtunut, se ei selvinne koskaan. Joku on ne löytänyt, mutta mitä ihminen voi tehdä jonkun toisen silmälaseilla? Onneksi minulla on kelvolliset varalasit.

Katselin maailmaa niiden läpi kahdeksan-yhdeksän vuotta. Linssit olivat jo kuluneet, joten mitään haukankatsetta ne eivät tarjonneet, mutta ne istuivat mukavasti. Ne olivat luonteva osa minua, jotain mitä hapuilin yöpöydältä heti herättyäni. Nyt minun täytyy etsiä niille seuraaja. Varanäkimet kelpaavat hyvin toistaiseksi, joten hätäillä ei tarvitse.

Uusien silmälasien valinta ei ole pikkujuttu. Ne ovat jatkuvasti näkyvästi esillä. Niiden pitää sopia kasvoille luontevasti. En seuraa trendejä, joten kehykset eivät saa määrittää tyyliä, vaan niiden pitää täydentää jo olemassaolevaa. Tärkeintä on, että tunnen ne omikseni. Muiden mielipiteillä ei ole mainittavasti merkitystä. Kokemukseni mukaan, jos lasit sopivat kantajalleen, eivät läheisetkään välttämättä huomaa, että päässä on eri lasit kuin aiemmin.

Olen joskus harkinnut vaihtoehtoja silmälaseille. Olen kokeillut piilolinssejä, mutta ne ovat liian vaivalloiset ja epämukavat. Harkitsen aina välillä näönkorjausleikkausta, mutta se on kallis - ja olen vähän pelkuri. Ulkonäölliset seikat eivät itseasiassa vaivaa minua. Silmälasit eivät rumenna ketään, jos kehykset on valittu hyvin. Päinvastoin, ne voivat antaa olemukseen tiettyä ryhtiä. Ja kaikkihan ovat kuulleet väitteen, että silmälaseja pitävät näyttäisivät älykkäämmiltä.

Iso valinta edessä. Odotan jo innolla kehysten kokeilua. Siinä voi hassutella ja kokeilla uutta. Ihminen kypsyy ja kehittyy, joten tyyliin voi tulla uusia vivahteita, jotka saattavat näkyä kehysvalinnassakin. Voi olla, että kehykset ovat melkein samanlaiset kuin entiset, ehkä niissä on jotain uutta. En tiedä, mutta millaiset uudet rillini sitten ovatkaan, toivottavasti löytyvät helposti.

Siskoksista se vauhdikkaampi

Pienen matkamme jälkeen odotin elämän jatkuvan tutun arkirutiinin mukaisesti. Mutta ei sittenkään vielä voida täysin palata arkeen. Olin hetkellisesti - täysin - unohtanut, että siskoni majoittuisi meillä neljän päivän ajan, joten sunnuntaina siivosin ainakin enimmät pölyt pois häiritsemästä.

Kyseessä on tervetullut vieras. Olemme siskoni kanssa riittävän hyvissä väleissä, etten ole velvollisuudentunteesta tarjonnut sohvaamme väliaikaiseksi majoituspaikaksi. Minusta on mukava saada viettää aikaa siskoni kanssa ennen kuin hän pääsee asettumaan uuteen kotiinsa. Saa poikakin tutustua muuten niin kiireiseen tätiinsä.

Koska olemme siskokset, meillä on luonnollisesti aika paljon yhteistä. Mutta meissä on myös merkittäviä eroavuuksia. Siskoni, jos nyt hieman kärjistetään, on sosiaalinen eläin. Minä puolestani viihdyn mainiosti osana tapettia. Hän on helposti lähestyttävissä, on aina ollut. Toisin kuin minä.

Muistan erään tapauksen kauan sitten, kun olimme molemmat vielä sinkkuja. Istuimme baarissa viettämässä siskosten iltaa. Useampaan kertaan kuului "Hei! Mitä kuuluu? Ei olla hetkeen nähty" tai jotain muuta vastaavaa. Minä teen tilaa, jotta tuttava saa vaihtaa kuulumiset siskoni kanssa. Hetken päästä joku toinen bongaa siskoni ja tulee juttelemaan. Teemme taas tilaa uudelle kuulumistenvaihtajalle. Sama toistuu useampaan kertaan. Lopulta puolisen tusinaa siskoni tuttuja - ja muutama iskumielellä oleva mies - on juttelemassa siskolleni, enkä minä enää mahtunut pöytään. Yhtäkkiä vain huomasin istuvani yksin viereisessä pöydässä. Lähdimme melko aikaisin kotiin tuona iltana, koska siskosten ilta ei baarissa onnistunut.

Olemme nyt molemmat onnellisesti naimisissa. Siskoni on yhä menevä mimmi. Minä olen kypsynyt ja tullut sosiaalisemmaksi, vaikka edelleen viihdyn paremmin taka-alalla. Emme ole "siskoni on paras ystäväni" -ihmisiä, mutta olemme tyytyväisiä väleihimme. Luottamusta, hyväksyntää ja tukea. Juuri muuta ei tarvitakaan.

Pari päivää vielä ennen kuin siskoni lähtee. Toisaalta odotan arkeen paluuta. Toisaalta tunnen jo etukäteen hieman harmistusta siitä, että menee aika kauan ennen kuin näen siskoni seuraavan kerran.