Kesän tuloa ei voi estää

Kevät alkaa väistämättä olla takanapäin. Se tekee hieman haikeaksi, koska en ole kesäihminen. On alkamassa vuodenaika, jolloin on liian kuumaa ja valoisaa nukkumiseen, eikä elämästään nauttivat öttiäiset tahdo pitää riittävää väliä minuun. Onneksi kesässä on hyviäkin puolia, ettei tarvitse nurista kaiken aikaa.

Olen viime aikoina ulkoillut paljon. Osallistuin pieneen kuntokisaan, jossa toukokuun ajan kerätään liikkumalla pisteitä. Eniten pisteitä kerännyt voittaa jotain. En edes tiedä mitä. Arvelin, että kuntokisa voisi olla hyvä motivaatiokeino liikkua enemmän, ja se onkin toiminut oikein mainiosti. En missään vaiheessa ole uskonut voittavani (ja siksi en ole edes ottanut selvää palkinnoista), mutta halusin kerätä pisteitä sen verran, ettei tarvitse hävetä suoritustaan.

Kisa on tehnyt hyvää monin tavoin. Me olemme päässeet miehen kanssa useammin sohvaa pakoon ja olemme käyskennelleet uusissa paikoissa. Olemme löytäneet viehättäviä leikkipuistoja ja nähneet läheisistä asuinalueista puolia, joista emme olleet olleet selvillä lainkaan. Olemme puhuneet ja haaveilleet yhdessä. Tehneet siis kaikkea sitä, mikä vahvistaa hyvää parisuhdetta.

Kesä tuo mukanaan monia mahdollisuuksia seikkailuun. Nyt, kun tiedämme miehen kesäloman ajankohdan, voimme tehdä suunnitelmia. Päässäni pyörii monia ideoita, joista ainakin osan voisi toteuttaa. Yksi juttu on jo varattu. Mutta huomenna se alkaa virallisesti: kesä. Joten hei vaan, kevät! Oli ihanaa. Nähdään taas ensi vuonna.

Tuima rouva

Huomasimme miehen kanssa, että osa kuvistamme on kadonnut. Mitään syytä kuvien katoamiselle ei ole; ainakaan mitään selitystä ei ole keksitty. Osaa kuvista ei löydy mistään, koska kuvia on otettu tilanteessa vain minun kamerallani. Suuri harmi. Onneksi osa kadonneista kuvista on tilanteista, joissa muutkin paikallaolleet ovat kuvanneet. Esimerkiksi eräästä sukutapaamisesta mies sai pyytämällä kuvia siskoiltaan.

Katseltiin niitä kuvia pitkästä aikaa. Olimme olleet tuolloin vasta vajaan vuoden naimisissa ja tapasin osan miehen sukulaisista ensimmäistä kertaa. Muistan miten jännittynyt olin: halusin miehen sukulaisten pitävän minusta. Se on ihan yhtä luonnollista kuin se, miten hermostuneena sitten käyttäytyy kömpelösti ja tökerösti. Selkeä katastrofin kaava, mutta sanoisin, ettei se tapaaminen mennyt minun osaltani lähellekään niin huonosti kuin olisi voinut. Siellä miehen suku keskittyi enemmänkin toisiinsa, koska edellisestä tapaamisesta oli selvästi kulunut melko kauan, joten minä sain aika lailla olla rauhassa.

Kuvien joukossa on myös yksi yhteiskuva minusta ja miehestä. Mies näyttää siinä hieman väsyneeltä, mutta muutoin edustaa itseään melko hyvin. Minä puolestani näytän harvinaisen tuimalta. Katsettani voisi melkein kuvailla sanalla murhaava. Ja koska kuva on otettu alhaalta päin, näytän olevan hieman nenä pystyssä. Toisin sanoen muuten hyvä kuva, mutta ilmeeni tekee siitä järkyttävän. Jos tuo kuva olisi ainoa kuva, joka minusta säilyisi jälkipolville, tuskin kukaan uskoisi, että olen oikeasti aika herkkä ja hyväntahtoinen ihminen, eikä mies ole tossun alla.

On tuossa kuvassa se hyvä puoli, etten enää ihmettele, kun minulta taas joskus kysytään, että miksi olen niin tuiman näköinen. Näköjään väsyneenä ja ns. ilmeettömänä minä näytän tuimuuden ilmentymältä. Nyt tosin hieman huolettaa, että onko tuo se kuva, joka miehen joillakin sukulaisilla on hänen vaimostaan? Toivottavasti ei. Mies ansaitsee paljon paremman vaimon kuin kuvan akka on. Uskallan väittää, että parempi hänellä onkin.

Joskus tietoa on liikaa

Aikoinaan vastasyntyneellä pojallamme todettiin odottamaton vaiva, josta emme tuolloin olleet kuulleetkaan. Emme miehen kanssa eläneet älypuhelinaikakautta vielä tuolloin, joten sairaalassa ollessamme olimme täysin sen tiedon varassa, mitä lääkäreiltä ja hoitajilta saimme. Aluksi se epätietoisuus ahdisti, ja kai sitä kuvitteli, että tiedon määrä korreloisi jotenkin pojan toipumisen kanssa. Kotonahan odotti tietokone ja toimiva internet.

Pari minuuttia kestin lukea googlen hakutuloksia. Sitten minun oli pakko sulkea selain ja antaa olla. Väsymys ja huoli värittivät tuota informaatiopaljoutta aivan liikaa. Tein päätöksen antaa lääkäreiden päättää, mitä minun tarvitsi tietää aiheesta. Itse en tutkisi aihetta yhtään.

Lyhyesti sanottuna se oli paras mahdollinen päätös minulta. Saatoin keskittyä olemaan läsnä poikani vierellä, kun en ollut googlettamassa itseäni erikoislääkäriksi. Nykyään on liian helppoa löytää tietoa. Helposti unohtaa, että se tieto pitää osata suodattaakin. Kaikki siitä, mitä silloin parissa minuutissa ehdin lukea, ei liittynyt poikani vaivaan lainkaan.

Joskus on fiksua ottaa itse selvää, mutta joskus on parasta antaa toisten tehdä työnsä.

Ei minulla ole mitään erityistä syytä siihen, että kerron tästä nyt. Poikakin on terve, normaali lapsi alun vaikeuksista huolimatta. Asia vain tuli jostain mieleeni, ja miksi pantata itsellään elämältä saamaansa opetusta?

Rouvan syntymäpäivä

Minä täytän tässä piakkoin vuosia. En pyöreitä, enkä saavuta mitään muutakaan jännää virstanpylvästä. Tylsiä vuosia vain. Ajattelin joskus, ettei tässä iässä enää kannata juhlia syntymäpäivää. Lasten juhliahan ne. Mutta eiväthän ne ole.

Aluksi käytin syntymäpäivääni tekosyynä saadakseni tehdä jotain hauskaa ja erityistä. Kaipasin vaihtelua arkeen. Ja havaitsin syntymäpäivän vieton hyväksi ideaksi. Yhtenä päivänä vuodessa minulla olisi syy sallia itselleni jotain erityistä. Järjestää teekutsut pukukoodilla - tai vain leipoa, jos en mitään sen kummenpaa kaipaisi. Ei siis välttämättä mitään ihmeellistä, mutta jotain ilahduttavaa.

Tänä vuonna, keskusteltuani miehen kanssa, otan muutaman tunnin aikaa itselleni. Minä olen jo jonkin aikaa kaivannut saada ruokailla aivan rauhassa, joten tänä vuonna saan lahjaksi tilaisuuden siihen. Miekkoset viettävät isän ja pojan välistä aikaa sillä välin, kun minä lähden ravintolaan. Ja koska syntymäpäivää ei yleensä juhlita yksin, tarjosin syntymäpäiväni muodostaman tekosyyn varjolla mahdollisuutta tulla aterioimaan kanssani muutamalle tuntemalleni äiti-ihmiselle. He eivät antaisi lahjaa, vaan sen sijaan kustantaisivat oman syömisensä. Meitä on nyt muutama, jotka odottavat innolla minun syntymäpäiväni juhlimista. Minä en ole ainoa, joka on kaivannut tällaista tilaisuutta.

Tämä on ihana lahja. Tarpeellinen, rentouttava hetki; lahja, joka ei pääse pölyttymään. Kiitos siitä miehelleni.

Keväiset velvoitteet

Kuten jo aiemmin olen todennut, minusta tulee keväisin suorastaan tarmokas. Tänä keväänä olen saanut jo ikkunatkin pestyä, ja katselen niitä uusin silmin. Minusta on melkeinpä tullut aikuinen: minä nautin puhtaista ikkunoista. Säväyttää hieman katsella läpi ikkunasta, jonka pystyy unohtamaan, ja tuntuu kuin pitäisi tuulla sisään. Muutoin kevätsiivous on vielä keskeneräinen, enkä aio kiirettä pitääkään. En halua tuhlata vuoden hienoimpia päiviä uurastamiseen.

Mutta muitakin keväisiä töitä on vielä tehtävänä. Kiireellisin tällä hetkellä lienee sopivien lahjojen etsintä kevään valmistuneille ja muille sankareille. Vaikka jossain määrin nautinkin tästä metsästysretkestä, välillä pelottaa mahdollisuus jäädä ilman saalista. On vain vaikeaa ostaa sopiva lahja pienellä budjetilla ihmiselle, jota ei tunne niin läheisesti. Tai sellaiselle, joka ei oikeasti halua tai tarvitse mitään. Hetkittäin mietin, olisiko liian epäkohteliasta tyytyä pelkkään korttiin. Se taitaa riippua tapauksesta; joskus on, toisinaan ei ole.

Tänään kiikutan yhden lahjan vastaanottajalleen. Lähdemme koko perhe erään pienen neidin ensimmäisille syntymäpäiväjuhlille. Hänen ikäisilleen lahjan valitseminen on vielä melko helppoa.

Keväinen sade

Sataa. Kevät saa siis jatkua, eikä kesä ala etuajassa. Hyvä niin.

Sateen lakattua on ihana lähteä käyskentelemään ulos ja haistelemaan ilmaa. Mieskin saa hengitettyä kunnolla, joten minun ei tarvitse lähteä yksin pojan kanssa. Yhdessä me sitten ihmettelemme, kuinka on niin paljon vihreämpää kuin viikko sitten. Minä suren hiljaa mielessäni lyhyttä kevättä. Parhaat päivät ovat pian ohitse tältä vuodelta ja haluan nauttia niistä jokaisesta.

Niinpä minä olen kävellyt siellä täällä päivästä toiseen. Vain välillä pysähtynyt leikkipuistoon pojan kanssa temmeltämään. Hänenkin tarvitsee päästä jaloittelemaan ja kirmailemaan lapsen lailla. Jos mies on mukana, saan hetken lepuuttaa kipeytyneitä koipiani. Muutoin tömistelen iloisesti kikattavan pojan perässä.

Kun sataa, minulla on aikaa antaa itseni levätä. Jos ei sataisi, olisin ulkona elämässä jokaisen mahdollisen keväthetken. Niistä minun sydämeni nauttii. Mutta satakoon nyt vain. Minä maltan kyllä kuunnella ropinaa ja levätä, koska pian taas aurinko paistaa. Silloin olen poissa näppäimistön ääreltä.

Höttöä romantiikannälkään

Jokin aika sitten ostin kirpparilta Rakkautta vain -elokuvan. Puhtaasti höttöiseen romantiikan nälkään. Elokuva on lievä pettymys, onhan siinä on monta nimekästä ja arvostettavaa näyttelijää. Se on kuitenkin sirpaleinen, mikä johtuu monista tarinoista, joita elokuvassa risteilee toinen toisensa lomassa. Harvoihin hahmoihin ehtii samaan yhteyden, joten moni niistä jää vain pinnalliseksi varjoksi. Mutta oli elokuvassa monia nautittavia yksityiskohtia, joiden vuoksi se oli ihan katsomisen arvoinen. Jos siis pitää rakkaushötöstä. Jos olisin elokuvakriitikko, antaisin pitkään hyviä ja huonoja puolia punnittuani kolme tähteä.

Joskus minun hupsu sydämeni kaipaa romanttista höttöä. Silloin romanttiset kirjat ja elokuvat antavat sen mitä kaipaan. Koska niissä on todelliseen, liikuttavaan loppukohtaukseen vaadittavat melkoiset mutkat ja epätoivon hetket, joita en omaan parisuhteeseeni kaipaa. Oikeassa rakkauselämässäni olen täysin tyytyväinen arkisempaan romantiikkaan, enkä todellakaan halua mitään ylimääräisiä ja tarpeettomia koettelemuksia parisuhteeseemme.

Se on vähän hassua. Olla tyytyväinen samaan aikaan, kun kaipaa kuitenkin jotain enemmän. Toisaalta se on inhimillistä ja ymmärrettävää. Arki ei ole omiaan ruokkimaan romantiikkaa, ainakaan suureellisesti. Ja me, jotka elämme vakaata ja toisinaan tylsääkin elämää, saamme romantiikannälkäämme tyydytettyä fiktiivisellä hötöllä. Se on vähän kuin vitamiinilisä. Ei yhtä hyvää kuin aito, kunnon ruoka, mutta kelpo vaihtoehto sopivassa tilanteessa. Pidemmälle ei metaforaa kannata miettiä. Vitamiinivaje ja romantiikan kaipuu eivät ole oikeasti verrattavissa toisiinsa. Ainakaan pätevästi.

Kameraa ulkoiluttamassa

Minä olen nauttinut näistä aurinkoisista kevätpäivistä. Kamera on ollut valmiudessa melkein joka hetki. En ole kummoinenkaan kuvaaja, mutta minusta on mukava jo pelkästään leikkiä kuvaajaa. Välillä onnistun todella hyvin, mutta yleensä on jälkeenpäin vaikea sanoa mitä olen yrittänyt kuvata, kun kamera on täynnä risukkojen kuvia.

Harrastelun tarkoituskin olla mukavaa puuhaa. Ainakin itse pyrin harrastuksissani siihen, että teen vain silloin kun huvittaa ja sillä tavalla kuin minua huvittaa. Ilman suoritus- ja kehittymispaineita. Minun ei tarvitse koskaan tulla mestarilliseksi valokuvaajaksi. Sen sijaan minä saan vietyä itseni säännöllisesti ulos ihmettelemään maailmaa. Saan raitista ilmaa ja näen kauniita asioita. Toisinaan suorastaan urheilen yrittäessäni löytää kauniita asioita kuvattavaksi. Olen kiipeillyt torneihin ja kiertänyt luontopolkuja. Tai vain kuljeskellut tuntikausia siellä ja täällä.

Ja kotona saalistani tarkistaessani huomaan, ettei yksikään kuva onnistunut. Siellä on tärähtäneitä ja pahasti ylivalottuneita kuvia. Tai muuten vain typeriä otoksia. Enkä ole harmissani. Minulla oli kivaa.

Mutta silloin kun kuvatkin onnistuvat, tuntuu erityisen hyvältä. Onneksi voin sitten käyttää niitä täällä blogissani kuvituskuvina. Eipä niille oikein muutakaan käyttöä ole.

Vailla vanhemmuutta

Lapsettomien lauantai.

Minä tunnen useammankin lapsettoman ihmisen. Osalle heistä lapsettomuus on valinta, osalle tahatonta. Osa heistä on tyytyväisiä, osa kohtalonsa hyväksyneitä ja osa vielä kärsii epätietoisuudessa. Tänään on päivä, jolloin saa muistaa heidän arvonsa ihmisinä. Ja päivä, jolloin he saavat halutessaan tuoda esiin ajatuksensa elämästä vailla vanhemmuutta. Vanhemmuutta ei saisi pitää itsestäänselvyytenä, jokaisen elämään kuuluvana pakollisena osana. Sillä sitähän se ei ole.

Vanhemmuus ei tee muutosta ihmisarvoon. Minusta ei tullut parempaa ihmistä tultuani äidiksi. Sen sijaan minä sain jotain korvaamatonta: uuden tärkeän ihmisen elämääni. Minä itse olin jo ennestään tällainen, syntynyt sellaisena - tärkeänä jollekin. Äitiys on kuitenkin merkittävä osa minua, ja huomenna sitä juhlitaan. Onnellisena.

Tänään, tämän tekstin myötä, yritän sanoa lapsettomille läheisilleni, että tekin olette tärkeitä. Teillä ei ehkä ole omia lapsia, joille antaa itsestänne, joten me muut saamme nauttia älynne ja luovuutenne hedelmistä. Kiitos siitä kaikesta. Myös poikani puolesta. Hän oppii teiltä asioita, joita en itse kykenisi opettamaan.

Tänään muistan myös omaa polkuani äidiksi, sillä mekin olimme #yksiviidestä .

Keväinen kuvakimara

Aurinko on houkutellut ulos viime päivinä. Minä ja pikkumies olemme päässeet ihmettelemään kevään lämmön herättämää luontoa. 

Kevät on kaunista aikaa. Sen erityisyys on pikkuriikkisissä yksityiskohdissa. Kaukaa katsottuna keväthän näyttää kovin paljaalta. Mutta kun hidastaa askeleitaan ja pysähtyy hetkeksi katselemaan tarkemmin, näkee paljon.

 

Jonkin verran myöhemmin se paljous on isompaa ja runsaampaa, mutta silloin onkin jo kesä. Nyt keväällä kaikki on vielä ihan uutta. Vasta herännyttä.

Minun mielestäni siinä on erityistä taikaa.

 Keväällä sananjalat ovat vielä rullalla. Hauska pieni yksityiskohta keväisessä luonnossa.

 Ja heräävä pihlajakin näyttää keväällä suorastaan eri puulta.

Kukkasiakaan ei sovi unohtaa, jos puhutaan kevään kauneudesta. Tässä sinivuokkoja, luulisin.

Tätä kaikkea, ja muuta keväistä luontoa, olen ollut ulkona ihailemassa. Onko siis ihme, ettei blogi ole hetkeen päivittynyt?