Olen pari kertaa kirjoittanut siitä, miten itse toimin emäntänä juhlissa. En ole suurten juhlien emäntä, pidän epämuodollisemmista illanistujaisista. Mutta elämä ei ole pelkkää emännöintiä, ja siksi ajattelin ihan vastapainoksi kirjoittaa vieraanaolemisestani.
Minut vieraana on helppoa laittaa kategoriaan "hankala", joskus olen ollut "kiittämätön", jopa "epäkohtelias" ja "epäkunnioittava". Niin on tapahtunut pari kertaa, ja tuskinpa olen viimeistä kertaa kokenut. Tutut osaavat jo ottaa minun hankaluuteni huomioon, mutta muut eivät tietenkään.
En ole etikettiasiantuntija. Minulla on silti varsin voimakas näkemys
siitä, miten on hyvä pyrkiä käyttäytymään oli sitten emäntä tai vieras.
Hyvät käytöstavat ovat itsestäänselvät, mutta muutoin vähänkään
virallisemmassa tilanteessa on omat, monimutkaiset tanssiaskeleensa.
Mutta ei tanssissakaan ole kohteliasta tehdä suurta numeroa siitä,
että tanssipari tahtomattaan astuu varpaille.
Minun tapauksessani kyse on minun syömisongelmastani. Minä en voi syödä mitään, mikä ei ole minulle tuttua ruokaa. Olen ollut tällainen aina. Tiedän kyllä, että vika on minun päässäni, mutta se ei muuta sitä, että yksinkertaisesti en vain voi. En voi edes maistaa. Voin toki teeskennellä. Samalla tavalla vanhemmat teeskentelevät lapsilleen syövänsä näiden hiekkakakkuja. Fiksu emäntä/isäntä teeskentelee uskovansa minun syövän tyytyväisenä. Sillä tavoin voin nauttia juhlista ja niiden tunnelmasta siinä missä muutkin. Ruoka ja juoma eivät ole se, mikä tekee juhlista juhlat.
Mutta sitten on ne juhlat, joihin emäntä/isäntä on laittanut ruokaa monta päivää kaikkien kulinaristisien rituaalien ja taiteen sääntöjen mukaan. Näitä tilaisuuksia minä pelkään, ja parhaani mukaan jätän väliin. Nämä ovat yleensä niitä juhlia, joissa ruoka ja juoma on pääosassa, eikä niissä koskaan ymmärretä sitä, että minä en todellakaan voi edes maistaa, vaikka osaankin antaa arvoa kaikelle sille vaivannäölle mitä on nähty. On aivan hirveää joutua painokkaasti ja toistuvasti kieltäytymään, kun innokkaasti tarjotaan "jotain erityisen hienoa ja kallista ja vaikka mitä upean mahtavaa" syötävää. Monesti käy niin, että minä vetäydyn syyllisyydentuntoisena ja itku kurkussa kauemmaksi odottamaan kotiinpääsyä. Emäntä/isäntä on kiukkunen ja mutisee muille, kuinka Tuija ei suostu edes maistamaan, vaikka niin paljon on nähty vaivaa. Ihan tahallaan haluaa vaan loukata ja olla epäkunnioittava.
Ja niin tunnelma on pilalla.
Minä en pyydä, että minua varten erikseen laitetaan mitään. Minä pyydän, että minusta ei tehdä numeroa, eikä syömiseeni tai syömättömyyteeni kiinnitetä mitään huomiota. Enkä todellakaan halua mitään terapiahetkeä syömishäiriööni - juhlat eivät ole sitä varten. Tekeekö se minusta hankalan, epäkunnioittavan ja epäkiitollisen vieraan? Miksi on pakko syödä, jos ei halua?
