Olipa eräs päivä, jolloin istuin työpöytäni ääressä. Taisin selata päivän lehtiä netissä tai kirjoittamassa sähköpostia. Se oli sellainen väsyneen äidin oma hetki. Kun etukumara asento alkoi tuntua selässä, suoristin rankani ja ajattelin nojata taaksepäin. Kuului ääni raksahduksen ja naksahduksen välistä. Se ei ollut minun selkäni, vaan tuolini selkänoja, joka irtosi. Hetken aikaa vaistomaisesti tunsin itseni lihavaksi. Asiaa tarkemmin selvittyämme miehen kanssa totesimme, että selkänoja oli kiinnitetty liian lyhyillä ja vääränlaisilla ruuveilla. Otimme selkänojan kokonaan irti, ja niin työpöydän tuoli olikin muuttunut kelvolliseksi jakkaraksi.
Useamman viikon, tai kuukauden, ajan oli vakaa aikomus kunnostaa edellinen tuoli. Jostain syystä ruuvikauppaan meneminen on liian vaivalloista. Sieltä ei ole muuta ostettavaa, joten tällainen pikkuasia unohtuu helposti. Joten sinnittelimme jakkaramme kanssa, onhan sekin ihan kelpo istuin, vaikka selkänojaa kaipasinkin.
Toissapäivänä päädyin käymään kirpputorilla, jolla käyn vain harvoin. Se on kuitenkin noin 10 kilometrin päässä kotoamme, mutta sinne pääsee kohtalaisen näppärästi linja-autolla. Tein löytöjä, lähinnä poikamme tarpeisiin, mutta näin myös pienen punaisen puutuolin. Katselin sitä hetken ja jätin sen siihen. Miten minä muka kuljettaisin rattaiden lisäksi tuolinkin kotiin?
Kotona istuessani taas työpöydän ääressä aloin ajattelemaan punaista tuolia. Se olisi kyllä ihan hauska väriläiskä olohuoneeseemme. Se oli tukevaa puuta, ja siihen saisi helposti pehmusteen. Se sopisi nätisti sisustukseenkin. Sain sanotuksi miehelle, että näin kivan tuolin, ja harmittaa etten voinut sitä ostaa.
Aamulla ennen kuin mies lähti töihin, ilmoitin, että haen tuolin kunhan hän palaa töistä. Hän saisi viettää isä-poika -aikaa sillä välin. Koko päivän mietin, miten sen kotiimme saisin. Päätin lopulta etten mene bussilla, vaan haen sen polkupyörällä. Mies hieman epäuskoisesti neuvoi, miten kuormaliinoja käytetään ja vilkutti poika sylissään, kun lähdin kohti kaukaista kirpputoria.
Ilahduin, kun kirppari oli vielä auki. Edellisestä pyöräretkestäni oli jo kauan, ja olin puuskuttanut mäkisiä teitä hitaammin kuin kehtaan myöntää. Otin tuolista kuvan ja lähetin sen miehelle. Hänen vastauksensa oli, että hänestä 8 euroa on liikaa kyseisestä tuolista, eikä hän näe siinä mitään erityistä, mutta minä saisin tehdä asian suhteen miten tahdon.
Minä olin jo kassalla, kun miehen vastaus tuli. Halusin sen, vaikka oli tuoli minustakin pikkuisen ylihintainen.
Kotimatka sujui hitaasti ja epämukavasti. Saatoin olla hieman kummallinen ilmestys pyöräillessäni tuoli tarakalla kuormaliinan lepattaessa tuulessa. Mutta sain tuolin kotiin, lopulta. Olin hikinen, väsynyt, nälkäinen ja janoinen, mutta minä ja tuoli selvisimme molemmat ehjänä kotiin.
Olen edelleen sitä mieltä, että se on mukava pieni väriläikkä kotiimme. Mieskin hyväksyy tuolin ja on tyytyväinen, että minä olen tyytyväinen. Mutta noin 20 kilometrin pyöräilyn jälkeen, voin sanoa, että tällä hetkellä tuolin arvo on merkittävästi noussut minun silmissäni. En usko, että kukaan suostuisi maksamaan sellaista hintaa, että siitä luopuisin.
Nyt kun istun tukevalla tuolilla, jossa on kelpo selkänoja, voin sanoa, etten kadu eilistä urheilusuorista yhtään. Enkä edes palkinnut itseäni herkuilla sen jälkeen. Suorastaan voittaja-olo.
