Tämä syksy on ollut harvinaisen kaunis. Olen monena aamuna saanut katsella kuinka kerrostalojen takaa sumusta hiljalleen paljastuu kaunis metsäinen mäki, syksyisissä väreissään. Jos on vähänkään kiinnostusta liikkua luonnossa, sinne suorastaan kaipaa, kun katselee kirkkaan sinistä taivasta. Se kuiskailee, kuinka se sateinen, märkä ja kolea syksyn aika on vasta tulossa. Vielä voisi nauttia syksyisessä metsässä patikoinnista ja muista luontoäidin suomista pienistä iloista.
Ei ole vaikeaa houkutella Miestä metsään. Hän on melkein minuakin innokkaampi lähtemään. Miestä vetää metsään sen aarteet, kuten suppilovahverot. Itse en sieniä syö, mutta kameran kanssa käyskentely on mieluista puuhaa. Poika ei ole vielä mielipidettään metsässä samoilusta muodostanut, mutta koska hän ei osaa kunnolla kävelläkään, hänet on helppo pakata kantoreppuun lyhyen luontoretken ajaksi.
Minä pidän luontopoluista. Ne sijaitsevat usein rauhoitetussa metsässä, joten puut ovat saaneet kasvaa suuriksi. Ja kieroiksi ja vänkyröiksi, jos ovat sellaisiksi kasvamassa. Metsän sisällä on hiljaista, omien askelten rapina on äänekkäintä. Linnut visertävät, tai joskus karjuvat, mutta pääasiassa siellä on aivan erilainen äänimaisema kuin vaikkapa kerrostalolähiössä. Jos ei ole tottunut metsiin, on sen äänekäs äänettömyys suorastaan painostavaa, ehkä jopa hieman pelottavaa.
Me emme olleet hiljaa, emmekä kokeneet metsää painostavana. Matkalla metsään me lauleskelimme pojalle Teddykarhujen huviretki -laulua, ja sitten metsässä leikimme pojan kanssa huhuiluleikkiä, ettei pikkuinen pitkästyisi. Samaan aikaan mies etsiskeli sieniä, heikolla menestyksellä, ja minä napsin kuvia, hieman paremmalla menestyksellä. Parasta oli kuitenkin se, että olimme perheenä ulkona. On ollut liian monta päivää, jolloin kaksi väsynyttä lysähtää sohvalle katselemaan kuinka pieni poika leikkii leluillaan. Ulkona on paljon enemmän ihasteltavaa ja ihmeteltävää, meille kaikille.
