Syksyn loppu häämöttää. En ole vielä avannut verhoja katsoakseni ulos, mutta en yllättyisi, jos näkisin aavistuksen ensilumesta. Se tuskin sataa aivan vielä, mutta se hetki lähestyy kaiken aikaa. Viime vuonna olin sairaalassa, kun ensilumi satoi. Muistan, kuinka katselin sitä ikkunasta pieni poika sylissäni. Se oli märkää lunta, raskaita hiutaleita. Ei kuitenkaan sellaisia lumihiutaleita, joita äitini sanoo tiskiräteiksi - niitä, jotka mätkähtävät kasvoille.
Pidän siitä, että ilmat ovat pysyvästi viilentyneet. Saa kääriytyä pehmeisiin peittoihin. Teekupposen lämpö on taas miellyttävää. Läheisyys rakkaiden kanssa tuottaa lisää miellyttävää lämpöä. Niin, juuri lämmön miellyttävyys lisääntyy syksyn edetessä kohti talvea. Ja kun talvi tulee, lämpimät hetket ovat suoranaista hemmottelua.
Päivät ovat selvästi lyhentyneet. En valoisia öitä kaipaakaan, pidän pimeässä nukkumisesta. Iltoihin saan lisätä tunnelmaa kynttilöin. Monet naapureistakin pitää kynttilöistä. Iltaisin tuulessa lempeästi keinuvat lyhdyt on miellyttävää katseltavaa. Pimeässä vuodenajassa on puolensa.
Pian ne tulevat. Hetket, jolloin huokaisee, kun vetää villasukat kylmästä kipristeleviin jalkoihinsa. Kun istahtaa saunan jälkeen ulos hämärään katselemaan iholtaan nousevaa höyryä. Saa taas harjoitella peittoihin kääriytymistä teekuppia pidellen. Ja sieltä sujuvasti nousemista, kun mies ja poikakin haluaa mukaan lämpimän peiton kääreisiin. Ja ne muutkin hetket... joulu, uusi vuosi...
En mieti talvea vielä enempää. Vain sen verran, että voin päättää, että kunhan on riittävästi lunta, teen lumiukon. Edellisestä kerrasta on vuosikausia.
