maanantai 12. lokakuuta 2015

Tyttärestä aikuiseksi naiseksi

Poikamme pääsi viikonloppuna käymään mummolassa. On hieman hassua ajatella, että minun lapsuudenkotini on nyt jonkun mummola. Paikka, jossa kasvoin, on nyt pojalleni hemmottelun ja isovanhempien rakkauden tyyssija. Niin aika muuttaa asioita, tai suhdettamme niihin.

Jälleen kerran pääsin ihmettelemään, miten paljon äitini on säästänyt lapsuudestamme. Edellisellä kerralla hän toi ison muovikassillisen vanhoja pehmoleluja pojalle ihmeteltäväksi. Tällä kerralla hän oli löytänyt vielä toisen kassillisen niitä lisää. Ne herättivät minussa paljon muistoja. Ja vähän ihmetystä siitä, etten ollut muistanut niiden olemassaoloa enää lainkaan.

Aloin ajatella sitä, miten äitini on osannut aikanaan varautua siihen, että hänen lapsensa kasvavat jonain päivänä aikuiseksi. Kun itse katson poikaani, en osaa vielä nähdä päivää, jolloin minun pitää ajatella häntä itsenäisesti ajattelevana ja omat päätöksensä tekevänä miehenä. Onneksi minulla on vielä vuosia aikaa oppia siihen. Poikahan ei ole vielä edes vuoden ikäinen.

Kun olin lapsi, äitini teki päätökset ja sai asiat aina järjestymään. Nykyisin osaan jo ajatella itsekin ja teen itse elämääni koskevat päätökset. Huomaan kyllä, että toisinaan äitini on eri mieltä siitä, miten asiat tulisi tehdä, mutta hän ei puutu asioihini. En todellakaan enää haluaisi taantua teini-ikäiseksi ja kinastella äitini kanssa omasta elämästäni. Sellainen riitely ja asioiden salailu riitelyn välttämiseksi on kuluttavaa.

Olen iloinen siitä, että äitini osaa suhtautua minuun kuin aikuiseen naiseen. Ainakin yleensä, ei hän pysty olemaan olematta äitini. Hän, yhdessä isäni kanssa, haluaa auttaa lapsiaan, ja auttaakin. Paljon enemmän kuin koskaan pyytäisin apua. Heistä näkee, että ovat iloisia voidessaan olla avuksi, ja voivat siten olla vähemmän huolissaan pikkuperheemme pärjäämisestä. Siksi otan kiitollisena avun vastaan silloinkin, kun se tuntuu ylenpalttiselta. Olemme kiitollisia, ja jonain päivänä keksimme sopivan tavan ilmaista kiitoksemme. Pelkkä sana ei tunnu riittävältä. Ei, vaikka sitä kuinka toistelemme.