Lienee ymmärrettävää, että haluaisin toisinaan lähteä. Melkein mihin tahansa, kunhan vain hetkeksi pääsisi pois. Arki toistuu samoine kuvioineen, jotka toisina päivinä turhauttavat enemmän kuin toisina. Välillä on päiviä, jotka sisältävät yllätyksiä. Yleensä sellaisia, jotka saavat sulkemaan silmänsä ja toivomaan, että moinen odottamaton häirikkö olisi poissa, kun silmänsä taas avaa. Mutta ei, välillä joutuu lisäämään arjen kuvioihin uusia ja tuntemattomia tanssiliikkeitä. Ilmeisesti elämä yksinkertaisesti vain haluaa välillä mennä vähän pois raiteltaan.
Sellaista se vain on aina silloin tällöin, eikä auta kuin huokaista ja hoitaa se asia. Mitä se sitten sillä kertaa onkin.
Annan itseni haaveilla, se auttaa kummasti. Teen matkasuunnitelmia mielessäni. Jos olen tavallista väsyneempi, kuvittelen matkalle pelkästään itseni (jostain syystä yleensä hiljaisuuden retriitille), muutoin otan perheen urokset mukaan.
Haluaisin kuljeskella Olavinlinnan, tai oikeastaan kaikkien linnojen, käytävillä haistelemassa historiaa. Haluaisin nähdä kuinka poika hihkuu innosta höyryjunassa tai huvipuistossa. Haluaisin lähteä Lontooseen näyttämään miehelleni kaiken sen, mikä siellä mielestäni on hienoa. Haluaisin pallomereen pojan kanssa. Haluaisin juoda teetä ja katsella hiljaisen kahvilan ikkunasta, kuinka mies ja poika leikkivät iloisina leikkikentällä, eikä minulla olisi mikään kiire mennä mukaan. Haluaisin käydä luontopoluilla. Haluaisin lähteä yksin. Haluaisin lähteä ystävieni kanssa. Miehen kanssa. Miehen ja pojan kanssa.
Hetkeksi irti arjesta.
