Tässä eräänä päivänä olin sopinut lähteväni pojan kanssa kyläilemään erään ystäväni luo, joka myös on kotona lastensa kanssa. Heille on pitkä matka, joten bussi on ainoa vaihtoehto. Tavallisesti pyrin kävelemään, jo hyötyliikunnan vuoksi. Ystäväni luo kulkee vain yksi bussilinja, joka tosin ei kierrä meidän nurkiltamme. Lähimmälle kyseisen linjan pysäkille on vajaa kilometri matkaa. Koska kyseinen linja kulkee vain kerran tunnissa, minä olin hieman stressaantunut siitä, ehdinkö pysäkille sopivaan aikaan. Poika osaa tehdä lähtemisestä tosi vaikeaa ja hidasta.
Sain kuitenkin melko tyytyväisenä huomata, että tuona aamuna pojan pukeminen ja rattaisiin laitto sujui normaalein tempuin, joten pääsimme ulos ilman suurempaa kiirettä. Jopa aikaisemmin kuin olin arvellut. Astelin siis leppoisasti ja hymisin tyytyväisenä, kun oli niin kaunis päivä. Päätinpä hetken mielijohteesta poiketa kaupasta hakemassa jotain pientä viemisiksi, kun kerran ylimääräistä aikaa oli. Kaupassa piti harkita tarkkaan, mitä viedä, kun toisella on gluteiiniton ruokavalio ja itsellä laktoositon. Minulla tuntui olevan kaikki aika maailmassa, eikä mihinkään kiire. Päädyin lopulta marenkeihin.
Pääsinpä sitten pysäkille, ja totesin, että olen edelleen hieman etuajassa. Poikakin alkoi narisemaan rattaiden pysähdyttyä, joten ajattelin, että kävelenpä linjan seuraavalle pysäkille. Kyllähän minä ehtisin ja aikaakin vielä jäisi.
Hetken käveltyäni aloin miettiä, että mihinkä aikaan se linja oikeastaan kulkeekaan. Olin kyllä katsonut aikataulusta, mutta oliko se varttia vailla vai viittä vailla? Aivoni eivät yhtäkkiä enää muistaneet ollenkaan. Ja hetkinen, eikö seuraava pysäkki olekin keskustan keskuspysäkki? Minunhan pitää kulkea sieltä sun täältä ja matkalla on monet liikennevalot hidastamassa... Askeleeni kiihtyivät hieman, ja minua alkoi hermostuttamaan. Siinä vaiheessa, kun bussi tuli vastaan, aloin melkein juosta. Se kävisi linjan toisessa päässä kääntymässä ja sitten ei olisi enää pitkä aika, kun se tulisi ja lähtisi ystäväni suuntaan. Ehkä ilman minua.
Sydän hakkasi, mutta yritin olla kiirehtimättä liikaa, ettei poika heittelehtisi rattaissa laidasta toiseen. Kirosin mielessäni. Välillä mukulakiveä, välillä aamuista huolettomuuttani ajan suhteen. Välillä melkein kirosin ääneen, kun tielläni oli koko kadun leveydeltä teini-ikäisiä. Karja-auralle olisi ollut käyttöä. Poika oli hiljaa. Kyyti ei välttämättä ollut mukavinta, mutta ilmeisesti viihdyttävämpää kuin tavallisesti. Kaiken aikaa kyttäsin, tulisiko bussi takaani, enkä ehtisi siihen.
Pysäkille päästyäni huokasin helpotuksesta. Olin ehtinyt. Tärisin hieman urheilusuorituksen jälkeen ja hitaasti syke alkoi palaamaan normaalille tasolleen. Olin iloinen, että olin ostanut kaupasta juotavaakin. Sitten katsahdin aikatauluun, eikö bussin pitäisi jo tulla? Yllätyksekseni vastaus oli ei. Bussi tulisi 15 minuutin päästä. Olin muistanut väärin ja arvioinut pahasti väärin.
Kieltämättä olin hieman nolona dramaattisesta aikataulukriisistäni, mutta tärkeintä oli, että ehdin bussiin. Ja hetken aikaa elämässä oli jännitystäkin. Arki sai hieman väriä, joten ei oikeastaan ole syytä valittaa.
