Ehkä se johtuu suomalaisuudestani, mutta hyvin harvoin annan itselleni tunnustusta mistään. Olen kuitenkin huomannut viime päivinä, että olen kehittynyt kotiäitiydessä, tai ehkä pikemminkin kodinhoidossa. Kotimme on alkanut olemaan siistimpi, joskaan ei olla lähelläkään vielä edustuskodin steriiliä viivottimella mitattua siisteyttä ja järjestystä. Enkä sellaista tavoittelekaan, mutta nykyään kehtaisin päästää vieraita sisään kymmenen minuutin varoitusajalla. Ennen tarvitsin tunnin.
Olen oppinut tekemään askareita siten, että jokin vaihe säästää aikaa ja vaivaa myöhemmin. Esimerkiksi laittaessani pyykkiä kuivumaan, ripustan sukat pareittain ja säästyn parittamiselta myöhemmin. Tai täyttäessäni astianpesukonetta, laitan aterimet valmiiksi omiin lokeroihinsa. Konetta tyhjentäessä voin nostaa heti haarukat yhtenä nippuna laatikkoon. Toki vastaavasti myös lusikat ja veitsetkin. Tuollaisia mininiksejä siellä sun täällä, ja pikkuhiljaa asiat ovat nopeutuneet ja helpottuneet.
Onhan minulla vielä paljonkin sellaisia asioita, jotka voisin tehdä paremmin ja tehokkaammin. Mutta olen liian suurpiirteinen sellaiseen. Käytän mieluummin aikani itselleni tärkeisiin asioihin, kuten poikaan, mieheen ja ystäviin. Teekuppi saa unohtua pöydälle pariksikin päiväksi, enkä jaksa heti olla keräämässä leluja pojan pyörremyrskyleikkien jälkeen. Kunhan koti suurinpiirtein on kunnossa, eikä näytä siltä, että eläisimme täysin välinpitämättömästi, niin olen tyytyväinen.
Rehellisesti sanoen meillä on nykyisin keskimäärin siistimpää kuin ennen pojan syntymää. Hänen vuokseen pitää imuroida useammin tai tuo rakas pikkuimuri tekee sen puolestamme. Viimeksi eilen sai olla kaivamassa syksyn lehteä pojan suusta. Arkea.
