Mieheni pukeutuu yleensä klassisesti farkkuihin ja t-paitaan, kuten aika monet muutkin miehet. Ne kerrat, jolloin Mies käy läpi perusteellisen prosessin tuodakseen esiin huolitellun pukuminänsä, ovat erityisiä. Tuskin juhlissa ymmärretään arvostaa mieheni panostusta olemukseensa. Mutta siltähän miehet antavat juhliin valmistautumisensa vaikuttaa, että vedetään vain puku päälle ja se on siinä.
Paidan silitys ja solmion valinta. Peseytyminen ja laittautuminen. Huolellinen parranajo pitkän kaavan mukaisesti. Sitä on ilo seurata oman valmistautumisen ohessa. Kun lopulta makuuhuoneesta astuu ulos Mies puvussaan, siinä hellästi huokaisten kerron kuinka hän näyttääkään hyvältä. Tottahan se on. Mies kuulee kohteliaisuuden mielellään, sen näkee hänestä.
Toki pidän hänen ulkonäöstään muulloinkin. Hän on mielestäni komea mies. Puku vain korostaa hienosti hänen piirteitään ja antaa hänen olemukseensa hieman lisää ryhtiä. Mutta olen aika huono antamaan kohteliaisuuksia. Joskus kohteliaisuuteni kuullostavat jopa hieman oudoilta.
Miehelleni on jäänyt mieleen kerta suhteemme alkutaipaleelta, jolloin ystävällisesti kerroin hänelle, että hän on "yllättävän pehmeä noin laihaksi mieheksi". Oli kuulema hetki pitänyt miettiä, oliko se sanottu hyvällä vai pahalla. Oli todennut sen kohteliaisuudeksi, kun olin niin tyytyväisen oloisena köllötellyt hänen kainalossaan. Sittemmin hän on saanut kuulla kohteliaisuuksia mm. luolamiehen jaloistaan.
Onneksi meillä on hyvä yhteys toisiimme, ja hän ymmärtää kohteliaisuuteni kohteliaisuuksiksi. Muutoin joutuisimme jatkuvasti tuhlaamaan energiaa selvityskeskusteluihin. Voisin kyllä opetella olemaan selvempi kohteliaisuuksissani. Tai mitä suotta, jos ne huvittavat rakastani. Kohteliaisuudet ja hellyys saa tulla hassussakin muodossa kunhan tulevat vilpittömästi. Se olkoon linjani jatkossakin, koska panttaamaan niitä en ala.
