Joulukuun ensimmäinen päivä. Joskus kaukaisessa lapsuudessa tämä oli ilon ja tuskaisen odottamisen alkamisen päivä. Ilon päivä siksi, että sai vihdoin avata luukun joulukalenterista. Tuskaisen odottamisen alkamista ei tarvinne selittää. Lapsena joulukuu tuntui kuukausista pisimmältä. Päivät matelivat, eikä ylimääräisten joulukalenteriluukkujen aukominen auttanut yhtään. Päinvastoin.
Aikuiseksi tultuani joulun odotus menetti tuskaisuutensa, ja valitettavasti myös hohtonsa. Monena jouluna yritin taistella päästäkseni sopivaan mielentilaan, turhaan. Ei vain tuntunut joululta. Ei auttanut kuusi, lahjat, eikä edes kynttilät. Se olisi voinut olla mikä tahansa talvinen ilta läheisten kanssa, ylimääräisten koristeiden kera. Lopulta lakkasin yrittämästä. Ei joulun tunnelmaa voi pakottaa.
Se on tuntunut haikealta. Olen jouluihmisiä. Nautin puuhastelusta, ja erityisesti puuhastelun jälkeisestä levollisesta tunnelmasta. On ihanaa saada laittaa kynttilöitä ja saunoa hämärässä. Tykkään lahjojen antamisesta, jopa saamista enemmän. Joulun kuuluu olla valonpilkahdus vuoden pimeimpänä aikana. Ja niin monta vuotta meni, että joulu oli melkeinpä vain sohvalla makaamista.
Tänä vuonna haluan yrittää muuttaa tämän asian. Haluan odottaa taas joulua. Haluan valmistella hyvän tuulisena, leipoa ja paketoida lahjoja. Muutama lahja on vielä hankkimatta, joten lahjanmetsästyskausikaan ei osaltani ole vielä ohi. Tänä vuonna meillä on myös joulukalenteri, edellisestä onkin vuosia. Päivä päivältä yritän elvyttää joulun tuntua, jos se vaikka heräisi vuosien horroksestaan ja tänä vuonna olisikin taas aivan oikea joulu.
Se olisi upeaa.
