Niin ne lumihiutaleet taas leijailevat. Hetken aikaa oltiin ilman lunta, mutta nyt asia on taas korjaantumassa. Maa valkenee ja päiviin tulee hieman lisää kirkkautta. Se on tarpeen, kun pimeys on vallassa suurimman osan vuorokaudesta. Ainakin minulle.
Jatkuva pimeys vaikuttaa hieman mielialaani, mutta ei niin pahasti, että puhuisin kaamosmasennuksesta kohdallani. Sen verran, että vetäydyn herkästi omiin oloihini ja minua on entistäkin vaikeampi saada lähtemään mihinkään. On liian helppoa vedota talvella siihen, että ulkona on kylmää ja liukasta. Kotona on mukavan lämmintä, joten miksi lähteä mihinkään. Tosin mökkihöperyys saattaa iskeä talvella aika pahastikin.
Pitää ihan muistuttaa itseään siitä, mitä muuta ulkona on kuin pimeyttä ja liukautta. Että uloslähteminen ei tarkoita sitä, että olisin tarjoamassa jäisillä kaduilla ohikulkeville ihmisille slapstick-komediapläjäystä. Minähän suorastaan kävelen kuin haurain mummeli, kun varon niin kovin liukastumasta. Tosin nykyisin saan tukeutua rattaisiin, eikä minun samalla tavalla tarvitse varoa mukkelismenemistä.
Joskus kuvittelen, että jos voisin, siirtyisin talveksi puoliksi horrokseen. Keskittäisin elämäni kotiini. Vain silloin tällöin varovasti kurkistelisin ulkopuolista maailmaa. Asettuisin ikkunan äärelle juomaan kupillisen lämmintä teetä ja katselisin kuinka kauniisti lumi kimaltelee hankina maassa ja puiden peitteinä. Se riittäisi ulkopuolisesta maailmasta. Niin kuvittelen, vaikka tiedän sen olevan pötyä. Minä kaipaisin ihmisiä ja tekemistä. Niiden vuoksi pitää välillä lähteä ulos. Joskus niiden ihmisten vuoksi, jotka asuvat kotonani. Hekin kaipaavat ulos tuulettumaan, ja sitä minua, joka ei ole mökkihöperö.
