Olin menossa tapaamaan ystäviäni. Bussikortilla pääsisi kaupunkiin, mutta ei takaisin. Käveleminen hyisissä pakkaslukemissa pimeässä ei tuntunut houkuttelevalta, joten lähdin aikaisemmalla bussilla ehtiäkseni käydä lataamassa bussikorttiani ennen tapaamista. 20 minuuttiahan riittää siihen, eikö? Asian hoitaa alle minuutissa, mutta jonottamiseen pitää varata ainakin vartti.
Huomasin heti etten ollut varannut tarpeeksi aikaa. Niin tupaten täynnä jonottavia ihmisiä paikka oli. Mutta ei auta, kotiin käveleminen noissa Siperian ilmoissa ei edelleenkään houkutellut, joten painoin napista itselleni vuoronumeron. Taulussa luki numero 295, eli jonossa oli 15 ihmistä ennen minua. Eikä kaikilla selvästikään ollut yhtä yksinkertainen asia kuin minulla. Sitten katsahdin maahan. Siinä sen vuoronumerojakelijan alla lojui numero 297. Ja minä poimin sen.
Se oli ihan oikea. Päivämäärä täsmäsi ja kaikki. Joku oli hylännyt sen ilmeisesti kyllästyttyään odottamaan. Sen numeron avulla en myöhästyisi tapaamisesta. Itseasiassa saattaisin olla jopa hieman etuajassa paikalla. Mutta tuntui arveluttavalta päästä ohittamaan melkoinen jono. Toimisinko väärin, jos hyödyntäisin aikaisemman numeron? Konehan oli antanut minulle toisen numeron.
Taululle ilmestyi numero 296. Minulla ei ollut aikaa miettiä asiaa perinpohjaisesti. Päätin käyttää numeron ja päästä hoitamaan asiani, jos kukaan aiemmin paikalla olijoista ei älähtäisi. Sydämeni hakkasi ärsyttävän lujaa, kun numero 297 ilmestyi taululle, ja otin epävarman askeleen kohti tiskiä. Kukaan ei sanonut mitään. Ei tietenkään, suomalaisethan eivät yleensä sano mitään, vaikka kuinka ärsyttäisi. Sitä paitsi jokaisella heistä oli ollut tilaisuutensa nostaa lattialta tuo numero ja käyttää se itse. Niinpä kävelin muka-varmoin askelin kävelin eteenpäin ja hymyilin naiselle tiskin takana kertoessani asiani.
Sain asiani hoidettua alle minuutissa, kuten olin olettanutkin. En tosin uskaltanut katsoa jonottajien joukkoa livahtaessani ulos. Jotenkin tuntui, että olin etuillut törkeästi. Enkä tosiaan pitänyt tunteesta. Minussa on tiettyjä suomalaiselle tyypillisiä, suorastaan karikatyyrisiä, piirteitä. Kuten halu noudattaa sääntöjä.
Tämä pikkujuttu jäi vaivaamaan minua, ja siksi siitä nyt kirjoitankin. En oikeastaan tehnyt väärin, mutta ei tunnu siltä, että olisin tehnyt oikeinkaan. Ärsyttävää, miten voi tällainen typerä juttu jäädä häiritsemään. No, pari päivää, enkä muista toivottavasti muista enää koko asiaa.
