Jotkut aamut alkavat aivan samalla tavalla kuin monet muutkin aamut alkavat. Nouset nopeasti aloittaaksesi päivän, mutta heräät hitaasti. Köntystät keittiöön laittamaan aamuteetä ja puurokattilan tulille. Sivusilmällä näet peilistä hahmon, joka muistuttaa etäisesti kivikautista versiota itsestäsi. Siristelet väsyneen ärtyisenä, mutta kuitenkin varsin huolettomasti kuvitellessasi päivän menevän samoin kuin edelliset päivät. Ja sitten huomaat saaneesi viestin. Ja yhtäkkiä oletkin aivan hereillä.
Ei ole kauaakaan siitä, kun viimeksi aamu alkoi näin. Tällä kertaa puhelimeen oli yön aikana ilmestynyt lyhyt ilmoitus siitä, että eräs ystävä on täysin yllättäen joutunut sairaalaan ja tilanne on vakava.
Huoli ja avuttomuus värittävät sen päivän. Sohvalle lamaantuminen ei auta ketään, joten arkea on pyöritettävä kuten muinakin päivinä. Mutta aina silloin tällöin huomio kiinnittyy siihen, ettei uusia viestejä ole tullut. Ajatukset herpaantuvat ja karkaavat sairaalassa makaavan ystävän luo. Voiko hän jo paremmin? Kai hän ylipäätään toipuu? Voisinko minä tehdä jotain?
Ei. Minä en voi tehdä mitään, paitsi rukoilla ja toivoa parasta. En voi parantaa ketään ajatukseni voimalla. En voi kannustaa telepaattisesti, eikä ystävyyden lämpö huoku minusta niin kauas. Olen niin voimaton ja avuton. Olisikin jotain mitä voin tehdä, niin sen tekisin. Ystäväni tietää, että jos jotain minulta tarvitsee, hänen tarvitsee vain pyytää.
Onneksi ne ihmiset, jotka voivat jotain ystäväni hyväksi tehdä, tekevät parhaansa. Tälläkin hetkellä. Mutta itse voin vain odottaa, että puhelimeeni tulee taas viesti. Epätietoisuus painaa. Voin vain toivoa, että kaipaamani viesti tulee pian ja siinä lukee, että kaikki on hyvin taas.
(lisäys 7.1. Odotettu viesti tuli. Ystävä toipuu.)
(lisäys 7.1. Odotettu viesti tuli. Ystävä toipuu.)
