Talvi-iltojen pimeys tekee minusta hieman melankolisen. Tunnen sydämessäni epämääräistä kaipausta johonkin. En tiedä pitäisikö minun vetäytyä luomaan tämän tunteen inspiroimana jotain mahdollisesti syvällistä, vai pelkästään seisahtua kuuntelemaan hiljaisuutta. Se, etten oikeastaan voi tehdä kumpaakaan, saa minut tuntemaan voimattomuutta. Sydämeni käskee tehdä jotain, mitä en voi. Samaan aikaan kuitenkin tunnen iloa nähdessäni syyt, miksi en voi vetäytyä omaan rauhaani. Poikani ja mieheni, jotka tarvitsevat minua.
Tunnen hidastuneeni. Pimeydessä elän hitaammin. Askeleeni, ajatukseni, kaikki tapahtuu verkkaisemmin. Olen myös vähemmän läsnä. Sieluni silmin näen usein jotain ihan muuta kuin mitä silmieni edessä oikeastaan on. Mutta eipä siinä usein arkea kummallisempaa olekaan: puurokattila, imuri, pesukone. Samat seinät päivästä toiseen.
Odotan jo leudompia kelejä. Valoisan aikakin lisääntyy päivä päivältä. Tänäänkin valoa on monta minuuttia pidempi kuin eilen. Haikailen jo ulos heräämään tästä mökkeytymisen aiheuttamasta horteesta. Sääennustukset lupailevat tältä osin hyvää. Pian pitäisi olla leudompaa, jotta poikaa voi ulkoiluttaa vähän kauemmin. Että edes hetkeksi voisi pysähtyä katsomaan maisemaa, eikä tarvitsisi juosta vain lähimpään kauppaan.
Joskus sitä kaipaa niin pieniä asioita. Juuri nyt kaipaan enemmän vapautta kuin minulla on. Vapautta lähteä ulos ja viipyä hieman. Vapautta uppoutua kirjoittamaan. Tai vain haaveilemaan.
