Edellisistä hautajaisista on aivan liian vähän aikaa. Tällä kertaa haudattiin kummisetäni. Me emme olleet läheisiä. Kummisetäni oli introvertti ja hiljainen mies, joka asui usean sadan kilometrin päässä. Ei siis liene ihme, ettemme koskaan tulleet läheisiksi. Kummisetäni muisti minua lahjoilla merkkipäivinäni ripillepääsyyn asti, mutta ei muutoin pitänyt yhteyttä. Myönnän, että tämä harmitti joskus. Olisin halunnut tuntea hänet.
Pappi oli puhui maanläheisesti ja leppoisasti. Kanttori lauloi virret yksin miellyttävällä baritoniäänellä. Ihmiset vuorollaan kävivät laskemassa seppeleen ja lukemassa jäähyväisensä. Me muut nyyhkytimme.
Hautausmaalla oli todella kylmä. Hyytävä kylmyys tunkeutui kengistä sisään ja sai ihmiset tanssahtelemaan, kun arkkua laskettiin hautaan. Hauta peitettiin nopeasti muovikannella (se täytettäisiin maalla sitten lauhemmalla säällä) ja kukkasilla. Minä kummityttärenä kävin viemässä kynttilän haudalle. Pienenä kunnianosoituksena hyvälle miehelle, jota en ollut saanut tuntea. Kaikki tämä kävi nopeasti. Pakkanen puri suruväkeenkin.
Muistotilaisuus on lämpimämpi. Olihan se sisätiloissa, mutta muutoinkin. Raskain osuus oli ohitse ja nyt väki saattoi keskittyä lämmittelyyn, ruokaan ja muistelemaan menneitä. Minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Toivoin, ettei kukaan pyytäisi minua muistelemaan kummisetääni. Minulla ei olisi paljoakaan sanottavaa. Eikä kukaan pyytänyt. Kaipa he tiesivät.
Päädyin kuitenkin itsekseni muistelemaan sitä, kun viimeisen kerran tapasin kummisetäni. Se oli lyhyt kohtaaminen edellisissä hautajaisissa. Silloin esittelin hänet pienelle pojalleni: "Katso, tässä on äidin kummisetä." Ja hän hymyili minulle lämpimästi vastaukseksi. Nyt hän on poissa.
