Tavallisesti vältän blogissani tiettyjä äitiyteen liittyviä aiheita, mutta olkoon tällä kertaa. Siitä on nyt viitisen päivää, kun lopetin imettämisen kokonaan. Se sujui kivuttomammin kuin odotin. Pelkäsin, että poika riehuisi muutaman päivän, mutta hän otti asian aika rauhallisesti. Kinusi parina päivänä, ja sitten jätti asian sikseen. Luulin sen aiheen olevan osaltani jo käsitelty, mutta sainpa huomata unohtaneeni yhden asian, mikä lopettamista seuraisi. Hormoonien hetkellinen epätasapaino, kun kroppa siirtyy pois imetysmoodista.
Eilen eräs tilanne (jota en täällä ala ruotimaan, koska se liittyy muihin ihmisiin) sai minut melkein täysin raivostumaan. Ajattelin sitä ollessani yksin olohuoneessa, kun sisälläni alkoi kuohua niin, että olisin voinut heitellä esineitä ja raivota täysin holtittomasti. Järki sanoi kyllä, että reaktioni on nyt tarpeettoman raju ja yritin parhaani mukaan hillitä itseäni. Sitten itketti, kun en voinut raivota hillittömästi mieleni mukaan.
Tässä vaiheessa mies tuli kysymään, onko kaikki hyvin. Ja minun piti kertoa, että hormoonit vaan temppuilee, tuntuu samalta kuin olisi ollut taas raskaana. Mies näytti nousevan henkisesti varpailleen. Hänkin tuntui yhtäkkiä muistavan varoituksen imetyksen lopettamista seuraavasta hormoonimyrskystä.
En oikeastaan ollut paha hormoonihirviö ollessani raskaana. Tunteistani vain tuli yksioikoisempia: ei enää pahastumista tai loukkaantumista vaan yksinkertaisesti suuttumista tai raivostumista. Onneksi en silloinkaan suuttunut turhasta, vaikka suuttumukseni ilmenikin tarpeettoman voimakkaasti. Mutta oli se hankalaa. Pienimmätkin ärsytyksen aiheet raastoivat hermojani kuin ne olisivat olleet vereslihalla. Ja tämä olisi taas hetken aikaa riesanamme. Tosin oloni on jo seesteisempi, mutta en vielä uskalla luottaa siihen, että hormoonit olisivat jo asettuneet. Mutta onpa ainakin selkeämpikin syy keskittyä mukaviin asioihin.
