Pyrin suhtautumaan elämään "Kun iloitsee pienistä asioista, saa iloita usein" -periaatteella. Yksi viimeisimmistä ilonaiheistani on, että mies viimein söi viimeisen Snickers-patukan siitä 6-packista, jonka ostin hänelle isänpäivälahjaksi. Silloin ajattelin se olevan hassu pieni juttu. Ikään kuin muisto raskausajasta, jolloin kielsin häneltä mokomat patukat, koska paahdettujen pähkinöiden haju oli minusta kuvottava. Mies suostui mukisematta, eikä läsnäollessani syönyt yhtäkään ennen tätä kyseistä isänpäivälahjaa.
Hän avasi ensimmäisen iloisena aamukahvia juodessaan, ja samalla hetkellä minä ymmärsin tehneeni virheen. Olin luullut, että nämä hajuinhokit häviäisivät raskauden jälkeen, mutta ei. Peitin kuvotuksen ja inhon ilmeeni mahdollisimman lempeällä hymyllä, enkä sanonut mitään. Tai no, toivotin hyvää isänpäivää rakkaalleni ja pakenin vaivihkaa olohuoneeseen. En voinut olla ajattelematta sitä, että niitä jäi vielä viisi. Mutta lahja mikä lahja.
Aioin sietää kiltisti vaieten tämän koettelemuksen ja antaa miehen nauttia suklaastaan autuaan tietämättömänä. Onhan epäkohteliasta antaa lahjaksi rasitteita. Mutta lopulta minun oli kerrottava hänelle tilanne. Hänhän saattaisi alkaa taas tuomaan kotiin mokomia. Mies ei ottanut surkeaa uutistani pahalla, ja lupasi nauttia suklaansa sopivina hetkinä. Annoin suukon ja peräännyin nopeasti miehen hengityksessä vaanivaa snickers-aromia.
Mutta enää niitä ei ole; olen niin iloinen. Mies on pitänyt sanansa ja suklaaherkuttelu on tapahtunut minun huomaamattani. Lopulta huomasin, että keittiön pöydällä lojui pakkauksen viimeiset hylsyt. Otin sen merkkinä siitä, että lahja on nyt nautittu. Siihen menikin monta päivää.
