Näin isänpäivän alla olen muistellut elämäni mieshahmoja. Isäni on heistä tietenkin tärkein. Häneltä olen saanut paljon, muun muassa aikatauluneuroosini. Yhdessä me tuhahtelemme eteisessä, tai autossa, kun muut vielä pukevat ulkovaatteitaan. Hän on hiljainen jääräpää, mutta myös perheemme yksityinen koomikko, enkä voi kuvitellakaan parempaa isää, tai pappaa pojalleni. Voisin kertoa hänestä paljonkin, mutta tämä saa riittää täällä blogissa.
Lapsena minulla oli vain yksi isoisä, pappani. Hän oli persoonallinen mies. Papan olemus ja tietty ulkoinen huolettomuus toivat vahvasti mieleen Rölli-peikon. Samalla tavalla pappakin asui metsän keskellä mökissään, tosin merkittävästi inhimillisemmässä mökissä. Aluksi pappaa ei haitannut vertaus metsänpeikkoon, mutta nähtyään jakson Röllistä, hän ei ollut hyvillään. Ehkä vähän jopa loukkaantunut. Mutta ei onneksi kauaa. Pappani kuoli syöpään ollessani teini-ikäinen.
Papasta minulla on monia muistoja, mutta toisesta isoisästäni ei ainuttakaan. Hän kuoli monia vuosia ennen syntymääni. Minun on myönnettävä, etten ole kaivannut häntä. Välillä olen ollut utelias häntä kohtaan, mutta kuitenkaan en ole kokenut tarvitsevani häntä elämääni. Hänelle oli korvike, mummoni toinen aviomies. Kutsun häntä tässä tekstissä Kaarloksi.
Minulla on mielikuva, että jossain vaiheessa mummo ja Kaarlo yrittivät saada meitä lapsenlapsia kutsumaan Kaarloa vaariksi, mutta siitä ei tullut mitään. Olimme liian tottuneita kutsumaan häntä etunimellä. Niin oli aina tehty. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että Kaarlo olisi ansainnut tulla kutsutuksi vaarina. Hän toteutti tehtävää niin täydellisesti. Toivon kuitenkin, että hän ymmärsi olleensa meille tärkeä ilman titteliäkin. En koskaan toivonut mummoni vierelle ketään muuta. En koskaan.
Nyt aikuisena olen oppinut antamaan Kaarlolle vielä enemmän arvoa. Vasta hänen ja mummon kuoltua minulle selvisi, miten hieno mies hän oikeastaan oli. Hän meni rakkaudesta naimisiin lesken kanssa, jolla oli seitsemän lasta, vaikka oma perhe ei suhdetta hyväksynyt. Kaarlon valinta tiesi sitä, ettei hän saanut omia, biologisia lapsia. Se on mielestäni melkoinen uhraus rakkauden puolesta. Muistan Kaarlon hymyilevänä ja onnellisena miehenä, joten uskon, ettei hän koskaan katunut päätöstään. Olen iloinen, että sain hänet yhdeksi miehen malliksi. Ajattelen Kaarloa aina silloin, kun sattumalta kuulen Junnu Vainion lauluja. Hän piti niistä.
Kolme erilaista miestä. Heistä kaksi on jo poissa, ovat olleet jo kauan. Toivon, että saan pitää viimeisen elämässäni vielä kauan. Monet hyvät muistot odottavat vielä syntymistään. Poikaanikin odottaa omat, hyvät muistot isoisistään.
