Eilen Mies tuli luokseni: "Oletko huomannut, että...". Tässä vaiheessa oli vaistomaisesti vastaamassa kyllä. Kun mies jatkoi, että "poika osaa sanoa 'Ota syliin'" (ta sy). Hieman lannistuneena minun täytyi sanoa, etten ollut huomannut. Johtunee siitä, että minun syliini pääsee helposti, tarvitsee vain kohottaa kätensä. Poika ilmeisesti koki tarpeelliseksi ihan käskeä isäänsä.
Tästä pikkutapahtumasta aloin ajatella tuota kummallista impulssiani vastata "kyllä" jo ennen kuin olin kuullut koko kysymyksen. Ja haluani selitellä, kun minun täytyi vastata "ei". Lopulta totesin sen olevan minulla ihan yleinen ajatusmalli. Olen monesti vastannut huomanneeni tai tajunneeni jotain, mitä en ollut huomannut tai tullut edes ajatelleeksi. Miehelle pyrin säännönmukaisesti vastaamaan niin kuin asiat ovat, muut saavat kuulla totuuden joustavammassa muodossa.
Liekö jotain traumantapaisia jäänyt lapsuudesta. Muistan miten helposti kuuli pilkkaa, jos ei ollut tajunnut tai huomannut jotain. Ja minulta meni (ja menee yhä) paljon ohi, koska vajoan helposti ajatuksiini. Silloin leikki-ikäisenä koin, että kaikki mahdollinen olisi pitänyt huomata ja tajuta ilman, että kukaan selittää ja opastaa. Oli noloa, jos kaverit pääsivät opettamaan. Mutta eipä sen ikäiseltä voi oikein järkevämpää suhtautumista tietämättömyyteen odottaakaan. Nyt aikuisena ymmärrän, mitä eroa on tietämättömyydellä ja tyhmyydellä.
Pidän itseäni aikuisena naisena, joten se, että minulla on tällaisiä keskenkasvuisia ajattelumalleja ja asenteita, ärsyttää minua. Olen odottanut itseltäni enemmän. Ilmeisesti niiden olisi vain jossain sopivassa iässä karista itsekseen pois, enkä olisi enää piiruakaan keskenkasvuinen. Olisi pitänyt ymmärtää, ettei tällaisiakaan asioita tapahtu automaattisesti. Toisaalta en ole koskaan halunnut olla liian aikuinen. Tavallaan mukava huomata, etten taida koskaan tulla olemaankaan.
