Olin ensimmäistä kertaa hautajaisissa ollessani seitsemän vuotias. Silloin haudattiin isomummoni. Minä muistan etten ollut erityisen surullinen, vaan pikemminkin pitkästynyt. Olisin mieluummin leikkinyt serkkujeni ja pikkuserkkujeni kanssa. Siunauksen raskaus teki kuitenkin vaikutuksen minuun silloinkin, ja pillitin surevien mukana.
Eilen mietin tuota kaikkea. Tuntui oudolta nähdä samat ihmiset monien vuosien jälkeen. Taas hautajaiset. Eivät isomummoni, vaan hänen tyttärensä. Rakkaan tätini. Lapsuuteni leikkikaverit, pikkuserkkuni, eivät enää olleet lapsia. He olivat aikuisia naisia ja miehiä, elämää nähneitä. Tällä kertaa heidän lapsensa yrittivät päästä leikkimään piilosta hautausmaalla isomummonsa hautajaisiin osallistumisen sijaan.
Hautajaiset ovat mitä ovat. Pappi puhuu asioita, joita papin kuuluu hautajaisissa puhua. Ihmiset pyyhkivät kyyneleitä ja jättävät jäähyväisiä ääni särkyen. Minä istuin kirkon penkissä jonkinlaisessa sumussa kyyneleitäni pyyhkien. Miten aika onkaan vierinyt niin, että oli tädin aika. Että ihmiset ovat vanhenneet. Minäkin.
Hautaanlaskun jälkeen tuli se hetki, joka lopullisesti havahdutti minut siihen hetkeen. Kantajina toimineet tädin pojat ja pojanpojat tarttuivat lapioihin ja alkoivat täyttää hautaa. Se ääni, joka kuuluu maan iskeytyessä arkun päälle... Se tuntuu melkein iskuna vatsaan. Sitä ääntä kuunnellessani en voinut kiertää totuutta siitä, mitä olimme tekemässä. Hautaamassa läheistä, jonka aika oli ollut mennä. Lapioivat miehet olivat tiukan päättäväisiä. Surun näki heistä ja sen, että sitä purettiin lapiotöihin. Joku tuli jatkamaan, kun yksi väsyi. Niin jatkettiin, kunnes hauta oli peitetty. Ensin maalla. Sitten kukilla.
Me lähdimme melko pian muistotilaisuudesta. Poikani oli aika päästä päiväunilleen, ja se aika oli syytä hyödyntää, jotta pitkä ajomatka kotiin sujuisi mahdollisimman kitkattomasti. Hiljainen ajomatka kotiin oli varmaan tarpeen meille kaikille. Pienoiseni ei varmastikaan päivän tapahtumista mitään ymmärtänyt, ja hyvä niin. Hänen ei vielä tarvitsekaan.
