Osaanhan minä kirjoittaa, kuten voi nähdä ruudulla olevasta tekstistä. Minusta olisi hienoa osata kirjoittaa hyvin. Olisi hienoa olla omaperäinen, mutta kuitenkin melko helposti samaistuttavissa oleva kirjoittaja. Korkealentoisen runokielen koukeroita en koe tarpeelliseksi osatakaan. Minun runotyttövuoteni ovat kaukana takanapäin.
Nyt kirjoitan epätasalaatuista tekstiä aiheista, jotka eivät herätä suuria tunteita kenessäkään. Arkea, lähinnä. Mutta se on minun elämääni juuri nyt. Minulla on päivittäin, pojan nukkuessa, puolisen tuntia aikaa kirjoittaa blogiteksti (tai vaihtoehtoisesti käyttää kyseinen aika muulla tavalla itseeni), enemmänkin jos tingin suihkussakäymisestä tai syömisestä. Tiukahko aikaraja estää laadukkaan kirjoituksen, en ehdi miettiä ja muokata, korjata ja parantaa. Jää lyöntivirheitä ja typeriä ajatuksia. Teksti ei rakennu johdonmukaiseksi. Mutta ei se mitään. Tämän kanssa voin elää. Kirjoittamalla kirjoitustaito pysyy yllä edes jotenkuten.
Enemmän kaipaisin sanottavaa. Juuri nyt elän elämässäni vaihetta, jossa on pienet kuviot. Aika lailla toistan samoja kuvioita päivästä toiseen. Mutta en oikeastaan ole harmissani. Elämäni on ehkä hiljaista, mutta vähän samaan tapaan kuin seisoisin rannalla katsomassa kuinka aallot liukuvat edestakas rantaa pitkin, joskus ehkä vähän roiskahdellenkin.
Haikeutta ehkä, kaipuutakin vähäsen. Katumusta ei kuitenkaan, olen saanut paljon enemmän kuin olen menettänyt. Odotan silti niitä hetkiä, jolloin saan keskustella ihmisten kanssa, jotka omaavat merkittävästi paremman sanavaraston kuin poikani - päivieni pääasiallinen keskustelukumppani. Voitte varmaan kuvitella, kuinka sivistyneen keskustelun voi saada aikaiseksi kahdeksan kuukauden ikäisen lapsen kanssa. Ja voitte varmaan kuvitella hetken, kun Mies saapuu töistä kotiin. Hän on saanut olla koko päivän aikuisten kanssa.
Nämä hetket näppäimistön äärellä ovat melkein kuin (yksipuolinen) keskustelu. Kirjoitan jollekulle, ja joku minut tavoittaakin. Ja se on jotain. En ole eksyksissä, en kadoksissa. Olen matkalla elämässäni, ja hetkeksi joku istahtaa viereeni, vaikka ei sanoisikaan mitään.
