Siitä, kun avioliitossamme koitti arki, on jo jonkin aikaa. Me molemmat sujahdimme arkeen helposti ja vaivattomasti, olemmehan rauhallista kotielämää mieluusti elävä pariskunta. Joten arki harmaine hetkineen ei koskaan ole ollut ongelma. Oikeastaan voisi sanoa, että kun mitään erityistä ei ole meneillään, herrasväki hymyilee tyytyväisenä. Me katsomme draamaa elokuvissa, emme halua elää sitä.
Elämä ei kuitenkaan voi olla aina seesteistä, vaikka molemmat siihen aktiivisesti pyrkisivät. Joskus elämä vain yllättää. Joskus hyvällä tavalla, mutta välillä elämä ohjautuu väkisinkin haastavampaan uomaan. Jälkeenpäin on helppo sanoa kaikenlaista siitä, kuinka luoviminen sujui itseltä ja/tai puolisolta. Silloin myrskyssä keskitytään vain selviämiseen.
Meille vaikeinta aikaa tähän mennessä on ollut poikamme ensimmäinen elinkuukausi. Sattuneesta syystä alkutaival ei ollut helppo, ja me molemmat upposimme täysin huolen, epävarmuuden ja väsymyksen hetteikköön. Etukäteen olimme tienneet, että elämä mullistuisi, mutta se pääsi silti yllättämään. Me molemmat keskityimme vain poikaan ja hänen vointinsa seuraamiseen, eikä kumpikaan muistanut enää avioliittoa. Ollenkaan. Me unohdimme täysin keskustella keskenämme. Jos puhuimmekin toisillemme, puimme pojan vointia ja tulevaisuudennäkymiä. Tosin mielestäni on ymmärrettävää, että kaikki huomio kohdistuu oman lapsen hätään.
Tuosta on pian puolitoista vuotta. Nyt jälkeenpäin olen iloinen siitä, että havahduimme kommunikaation vähäisyyteen ja yksipuolisuuteen melko nopeasti. Silloin tosin ei tuntunut siltä, että havahtuminen olisi tapahtunut hyvissä ajoin, vaan sitä syytti itseään siitä, että tilanne oli päässyt huonoksi ylipäätään. Olin naivisti pitänyt meitä parina, jonka keskinäinen side olisi niin vahva, ettei mikään koettelemus löysäisi sitä piiruakaan. Se, kun huomaa olevansa väärässä, tekee nöyräksi, mutta myös kasvattaa.
Onhan meillä vahva side. Tahdon uskoa, että se on katkeamaton. Mutta se on joustavampi ja venyvämpi kuin olin koskaan ajatellut. Seesteisenä aikana toinen on lähellä. Vaikeina aikoina side saattaa venyä ja toinen ajautua kauemmaksi, mutta helpottaa tietää, että side on silti olemassa. Se on jotain, mihin me molemmat voimme tarttua ja lähteä vetämään itseämme takaisin toisen luo. Tämän opin silloin. Olen kiitollinen siitä, että voin luottaa meidän molempien haluun nähdä vaivaa päästä takaisin lähemmäksi toista, kun vaikeita aikoja taas tulee.
Elämämme on nyt arjen harmaata seesteisyyttä, kevään odottamista. Ja hyvä niin. Toisinaan on hyvä muistella vaikeampia aikoja, jotta osaa paremmin nähdä rauhaisan, joskin tylsän, elämän arvon.
