Eilen oli kansainvälinen naistenpäivä. Monet ovat sitä mieltä, että silloin naisille kuuluu antaa kukkia. Ja mikäs siinä, jos se tuottaa iloa.
Oma mieheni ei osta minulle kukkia. Ja hyvä niin, koska se on osoitus siitä, että hän on kuunnellut minua. Minä en nimittäin pidä leikkokukista. Olivat kuinka kauniita tahansa.
Minua häiritsee niissä se, että ne kuolevat. Kukka alkaa hitaasti kuolla heti, kun se leikataan irti. Vesimaljakkoon laittaminen on lähinnä väistämättömän viivyttämistä. Ajatus siitä, että katselen hidasta kuolemaa, on minusta vastenmielinen, enkä siksi halua leikkokukkia kotiini. Mieluummin katselen kukkia siellä, missä ne saavat kasvaa ja kukoistaa. Kävelyretki kukkaniityn vierellä on mielestäni paljon ihanampi tapa nauttia kukkasista.
Tiedän, ettei kaikki ajattele laillani, eikä monet tiedä ajatuksistani ylipäätään. Niinpä aika ajoin saan lahjaksi pienen kimpun kukkia, jotka otan hymyillen vastaan. Olen iloinen siitä, että joku haluaa ilahduttaa minua. Ja monesti olen antanut kukat eteenpäin jollekulle, joka niistä nauttii minua enemmän. Kukkaset voivat tuoda kotiin myös väriä, iloa ja lämpöä. Jos siis ajatus niiden kuihtumisesta ei vaivaa liiaksi.
Mielipiteitä on monia. Mutta minuntapauksessani mies tekee oikein, kun ei koskaan osta minulle kukkia. Tai bonsai-puuta, mutta siihen on ihan eri syy. (Minulla on viherpeukalo keskellä kämmentä.)
