Niin tuli päivä, jolloin minulla ei ollut mitään sanottavaa. Se oli arkipäivä. Kuin mikä tahansa arkipäivä. Heräsin, söin ja siivoilin vähän äitiydeltä ehtiessäni. Kävin illalla väsyneenä nukkumaan ja aamulla heräsin uuteen, mutta ihan samanlaiseen, päivään. Samoin seuraavana aamuna.
Päivistä tulee viikko ja lopulta minun on vain löydettävä jotain sanottavaa. Katson kotiani, joka yhä odottaa järjestystä. Totean kyllästyneeni siihen aiheeseen. Ajattelen miestäni ja suhdettamme. Meillä on tasaisen varma suhde. Vakaa, rakastava, turvallinen, mutta paljoa sanottavaa siitä ei saa. Elämme tätä arkea yhdessä. Mietin hetken ystäviäni. Heidän elämänsä on nyt kiireistä, enkä ole tavannut heitä vähään aikaan. En ole enää laittanut viestejäkään, vaan odotan, että kuuma rauta on saatu taottua. Että heillä olisi taas aikaa.
Sitten, niin kuin useasti aiemminkin, teen itselleni kupillisen teetä ja katselen ulos ikkunasta. Poika nukkuu päiväuniaan, joten ehdin hetken olla aivan hiljaa ja antaa ajatusten vaeltaa.
Ulkona on niin kaunis päivä. Lumetkin on alkanut sulaa. Kohta se tulee. Kevät. Voiko arki olla harmaa, kun kevät tulee? Tänään ainakin tuntuu siltä, jopa tällaisesta kevätihmisestä.
