Toisinaan mietin millaista haluan kotonani olevan. Silloin päädyn miettimään sitä, miltä minusta kotonani tuntuu, en sitä, miltä siellä näyttää. Haluan kotonani olevan lämpimän seesteistä. Mutta mitä siellä pitää olla (rakkaiden lisäksi), että koti tuntuu sellaiselta? Tuntuu suorastaan mahdottomalta luetella huonekaluja ja esineitä, jotka olisivat kiinteä osa tätä kotia.
Sen sijaan on helpompi luetella sitä, mitä en kotiini halua. Esimerkiksi en halua kotiini modernia tyyliä, joka vaikuttaa muodostuvan valkeista ja persoonattomista geometrian tehtävistä. Enkä kromia ja putkia. Tai antiikkisia pöytävaloja, jotka esittävät pikkulapsia, joiden päähän on porattu lamppu. Eikä kotiini tuoda taljoja tai kuolleita eläimiä missään muodossa.
Olen käynyt monessa kauniissa asunnossa. Erään ystäväni koti on suosikkejani. Hänellä on monia vanhoja huonekaluja, joilla on tarina. Suuria huonekasveja, jotka rönsyilevät kapaksi ikkunoille. Kokonaisuus on rakentunut vuosien saatossa rauhallisen tyylikkääksi, mutta kuitenkin sopivan vaatimattomaksi. Siellä ei tarvitse istahtaa virallisen ryhdikkäästi istuimen reunalle, vaan kyseessä on selvästi koti, jossa asutaan. Tosin poikkeuksellisen hyvin sisustettu.
Olen joskus miettinyt, että mitä sieltä tahtoisin omaan kotiini. Hänellä on monia upeita esineitä. Mutta silti omaan kotiini en koe niistä haluavani mitään. Ne kaikki kuuluvat osaksi ystäväni tarinaa, ei minun. Minä tahdon kotiini omat tarinani, perheeni tarinan. Kaiken sen löytämiseen menee ilmeisesti vielä pitkään. Ehkä kodin rakentuminen on ikuisuusprojekti, joka kehittyy ja kypsyy vuosien saatossa. Se kuulostaa oikealta. Ja lohduttavalta, kun katsoo tätä yhä keskeneräistä raivaus- ja järjestysprojektia ympärillään.
