Nyt, kun kotimme on taas hieman paremmassa järjestyksessä, ajattelin kutsua meille kylään vieraita. Saisin vielä vähän potkua ja motivaatiota suorittaa massiivinen urakka loppuun, ja vieraat saisivat ihailla kiiltävän puhdasta kotiamme, joka olisi kerrankin täydellisessä järjestyksessä. No, saahan sitä unelmoida.
Tänään siis tulee vieraita, mutta kotimme on kaukana kiiltävästä, ja järjestyskin on ottanut takapakkia. Yhtäkkiä vain huomasin, että olen mahdottoman urakan edessä. Villakoiratkin naureskelivat minulle kipitellessään huonekalujen alla. Pyyhkäisin tahran jostain ja huomasin vieressä toisen. Sen pyyhittyäni huomasin, että oikeastaan koko pinta pitäisi puhdistaa. Ärsyynnyn itseeni, kun tuhlaan aikaa yrittämällä siivota oikomalla. Jos vain ottaisin kunnon välineet esiin ja siivoaisin kiltisti kunnolla, saisin parempaa jälkeä nopeammin, mutta ei. Minä ilmeisesti kuvittelen, että riittää, kun vähän huitoo rättiä yhtä pientä tahraa päin, niin koko koti näyttää siistiltä ja tuoksuu raikkaalta.
Onneksi emme oikeastaan kutsuneet kylään vieraita, vaan ystäviä. He eivät katsele nurkkiamme arvostellen. Joten voin huoletta pudottaa siisteysvaatimustani tasolle, jonka kykenen jäljellä olevassa ajassa suorittamaan.
Enkä minä siivoa vain heitä varten, vaan paljolti itseni vuoksi. Minusta on mukavaa voida keskittyä viettämään mukava hetki ystävieni kanssa. Siihen en kykenisi, jos olisi liian sotkuista. Ystävien sijaan keskittyisin teehetken aikana likatahroihin ympärillämme. Katselisin murusia keittiön lattialla, kun ystäväni vuodattaisi ilojaan tai surujaan. Siksi siivoan. Omat sotkuni eivät saa vangita huomiota, jonka ystävä ansaitsee.
