Katselin vanhoja valokuvia käydessäni lapsuudenkodissani. Minä, sisarukseni ja vanhempamme irvistelemme milloin missäkin. Olemme huvipuistossa, metsässä, sukulaisten ja ystävien luona kyläilemässä. Silloin tällöin vastaan tulee kuva, jossa on joku, jota en tunne. Sitten albumi kiertää, eikä kukaan meinaa muistaa kenen sylissä oma lapsi kuvassa onkaan. Ja pudistellaan päätä, että kuvien takana pitäisi lukea ketä siinä on. Jostain syystä sitä on kai luullut, että kuvan kaikki henkilöt muistaisi iän kaiket.
Oli mukava ihmetellä maailmaa ennen syntymääni ja sen jälkeen. Olen katsonut noita kuvia monet kerrat, mutta jollain tavalla kuviin tulee lisää syvyyttä ja niissä näkee uusia asioita, kun niitä katselee uusin silmin. Etenkin nyt, kun olen itsekin vaimo ja äiti. Voin nähdä omissa ja sisarusteni vauvakuvissa samoja piirteitä kuin näen pojassani. No, luonnollistahan se. Mutta silti niin hämmästyttävää.
Skannasin itselleni jonkin verran kuvia. Ajattelin koostaa niistä itselleni sukukirjan. Sen voin sitten aikanaan antaa pojalleni. Oman suvun tarina on tavallaan osa itseä. Yleensä se on se tausta ja ympäristö, jossa on kasvanut, ja siksi asiat ja tapahtumat, joista ei välttämättä ole kuullutkaan, vaikuttaa itseen - ehkä suurestikin.
Toisaalta on vain mukava katsella kuvia, joissa on onnellisia muistoja. Joskus niitä ikävämpiäkin, jotta näkee, miten kauas niistäkin on päässyt.
Toisaalta on vain mukava katsella kuvia, joissa on onnellisia muistoja. Joskus niitä ikävämpiäkin, jotta näkee, miten kauas niistäkin on päässyt.
