Reilu kymmenen vuotta sitten isäni teki minulle pyynnöstäni rautaisen, reilun metrin korkuisen, kynttilänjalan. Muistan kun näin sen ensimmäisen kerran. Se ei ollut sellainen kuin olin paperille hahmotellut. Isäni oli innostunut ideastani, mutta inspiraatio oli johdattanut hänet pois alkuperäisten piirrustusten luota. Olihan se hieno, mutta ei sellainen kuin olin halunnut.
Pettymyksestä ylipäästyäni miellyin kynttilänjalkaani. Suunnittelin asentavani siihen isohkon lyhdyn, mutta se projekti lykkääntyi jatkuvasti, koska kaupoista ei löytynyt mieleistä lyhtyä sopivaan hintaan. Mutta kelpasi siinä poltella ihan vaan pöytäkynttilöitä. Sitten muutin pikkuruiseen asuntoon, ja rautajalka oli vietävä varastoon pois tilaa viemästä.
Varastossa se sai asustaa kunnes muutimme tähän nykyiseen asuntoon. Mutta nyt se ei enää sopinut käyttöesineeksi. Poika nojaili sitä vasten, ja vaikka jalka on tukeva ja painava, sai pikkumies jalan huojumaan sen verran, ettei siinä mielestäni ollut turvallista polttaa kynttilöitä. Käyttämättömänä se unohtui hiljalleen nurkkaansa.
Nyt, kun päätin alkaa luopumaan kaikesta tarpeettomasta tavarasta, aloin katsomaan rautajalkaa uusin silmin. Olin kuljettanut sitä mukanani yli kymmenen vuoden ajan, mutta vieläkö sillä olisi tilaa kodissani. Tulin siihen tulokseen, että ei. Niin hieno kuin rautajalka onkin. Mieluisaa lyhtyä ei siihen koskaan löytynyt, ja se oli jo vuosia ollut lähinnä tiellä. Kysyin isäni mielipidettä - enhän halunnut loukata häntä - ja hänen puolestaan olisin saanut hävittää sen jo vuosia sitten. Isäni ei lopulta itse ollut tyytyväinen tuotokseensa, koska koristekiekurat eivät ole tismalleen samalla korkeudella. Hän on katsellut rautajalkaa ylikriittisin silmin.
Mutta sitten tuli seuraava ongelma. Miten siitä luovun? Roskiin heittäminen ei tullut kysymykseenkään, se on aivan liian hieno siihen. Toki voisin myydä rautajalan, mutta paljonko siitä pyytäisi? Jos kymppejä, niin summa on aivan liian pieni, ja satasilla kukaan ei sitä osta. Rautajalka on uniikki ja korvaamaton. Niinpä ainoalta sopivalta ratkaisulta tuntui lahjoittaa se pois.
Niinpä laitoin ilmoituksen, että annetaan rautainen kynttilänjalka. Ja puoli tuntia myöhemmin rautajalka oli varattu. Kun sen uusi omistaja tuli hakemaan jalkaa, hänen vilpittömän ilahtunut olemuksensa selvästi kertoi ratkaisuni olleen oikea. Minä sain lahjoittaa aarteen toiselle. Sellainen kokemus on korvaamaton. Aivan kuten rautajalkakin. Se matkasi 60 kilometrin päähän ja saa nyt kannatella valoa maaseudun hämärässä sen sijaan, että keräisi pölyä kerrostalon nurkissa.
