Jokin aika sitten ostin kirpparilta Rakkautta vain -elokuvan. Puhtaasti höttöiseen romantiikan nälkään. Elokuva on lievä pettymys, onhan siinä on monta nimekästä ja arvostettavaa näyttelijää. Se on kuitenkin sirpaleinen, mikä johtuu monista tarinoista, joita elokuvassa risteilee toinen toisensa lomassa. Harvoihin hahmoihin ehtii samaan yhteyden, joten moni niistä jää vain pinnalliseksi varjoksi. Mutta oli elokuvassa monia nautittavia yksityiskohtia, joiden vuoksi se oli ihan katsomisen arvoinen. Jos siis pitää rakkaushötöstä. Jos olisin elokuvakriitikko, antaisin pitkään hyviä ja huonoja puolia punnittuani kolme tähteä.
Joskus minun hupsu sydämeni kaipaa romanttista höttöä. Silloin romanttiset kirjat ja elokuvat antavat sen mitä kaipaan. Koska niissä on todelliseen, liikuttavaan loppukohtaukseen vaadittavat melkoiset mutkat ja epätoivon hetket, joita en omaan parisuhteeseeni kaipaa. Oikeassa rakkauselämässäni olen täysin tyytyväinen arkisempaan romantiikkaan, enkä todellakaan halua mitään ylimääräisiä ja tarpeettomia koettelemuksia parisuhteeseemme.
Se on vähän hassua. Olla tyytyväinen samaan aikaan, kun kaipaa kuitenkin jotain enemmän. Toisaalta se on inhimillistä ja ymmärrettävää. Arki ei ole omiaan ruokkimaan romantiikkaa, ainakaan suureellisesti. Ja me, jotka elämme vakaata ja toisinaan tylsääkin elämää, saamme romantiikannälkäämme tyydytettyä fiktiivisellä hötöllä. Se on vähän kuin vitamiinilisä. Ei yhtä hyvää kuin aito, kunnon ruoka, mutta kelpo vaihtoehto sopivassa tilanteessa. Pidemmälle ei metaforaa kannata miettiä. Vitamiinivaje ja romantiikan kaipuu eivät ole oikeasti verrattavissa toisiinsa. Ainakaan pätevästi.
