Minun on myönnettävä, ettei minun ja mieheni yhteisestä tarinasta saisi elokuvaa, romaania tai edes novellia. Tavallista arkea on aivan liikaa. Kaikki draama ja juonenkäänteet on nähtävästi varattu toisten tarinoihin. Meillä ei ole hankalia anoppeja, ei exiä juonimassa tai muutakaan. Mutta ei kai kukaan mitään sellaista elämäänsä kaipaakaan.
Harvemmin meillä on Hetkiäkään. Siis niitä aivan erityisiä tilanteita, joita näkee romanttisissa elokuvissa. Hetkiä isolla H:lla. Meitä ei löydä suutelemassa Eiffel-tornin näköalatasanteelta, eikä tanssisalin keskeltä tanssimassa valokeilojen korostaessa herkkää silmiintuijottelua. Ne tilanteet on myös toisten ihmisten tarinoissa. Tietenkin meilläkin on erityiset hetkemme, mutta ne ovat vaatimattomampia. Kukaan niistä kirjoittava ei saisi niiden ansiosta kirjallisuuden Nobelia tai Oscaria parhaasta käsikirjoituksesta.
Viis siitä. Ihan oikeasti. Jos päivän kohokohta on hassu vitsi, jonka mies kuuli työkaveriltaan, olkoon niin. Yhdessä nauraminen on hienoa. Kun kaipaan Hetkiä ja suurta romantiikkaa, katson elokuvan tai luen kirjan. Ne riittävät minulle Hetkiksi. Meidän elämämme on niin kaukana suurista rakkaustarinoista. Tai ehkä ei sittenkään. Saduthan loppuvat usein, että "he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka." Siinä on yhteen lauseeseen tiivistetty monen monta vuotta elämää. Onnellista sellaista, mutta ilmeisen tapahtumaköyhää, koska mitään kerrota. Ehkä meidän tarinamme alkoikin hetkestä tuon lauseen jälkeen. Silloin tarinamme miehen kanssa on lähempänä suuria rakkaustarinoita (tai no satuja) kuin mitä aluksi luulimmekaan.
