Yksi suhteemme haasteista liittyy erilaisiin vuorokausirytmeihin. Rakkaani
on yökukkuja. En tiedä, mitä hän tekee yksin yön pimeässä
hiljaisuudessa. Ehkä hän järjestelee työkalupakkiaan, sitoo
perhoja tai mitä miehet tekevätkään omalla ajallaan. Olen joskus
huvitellut kuvittelemalla rakkaani tummiin pukeutuneeksi
supersankariksi, joka yön pimeydessä taistelee maailman pahuutta
vastaan. Kaikki sankarit ovat yökukkujia. Heillä on myös profiili,
joka on edukseen kirkasta kuutamoa vasten.
Minä
puolestani olen jotain muuta. Minä olen aamuihminen. Voisin
halutessani ihailla nousevaa aurinkoa. Voisin myös katsella missä järjestyksessä
vastapäisen kerrostalon ikkunoihin syttyvät valot. Tavallisesti
kuitenkin avaan radion ja keitän itselleni kupin teetä, jonka juon
lukiessani aamulehteä.
Erilaiset vuorokausirytmit syövät yhteistä aikaamme. Viikonloppuisin, kun olemme molemmat vapaalla, minä ponkaisen pirteänä kohti uutta päivää. Mieheni puolestaan herää muutamaa tuntia myöhemmin. Tai oikeammin, hän nousee sängystä muutamaa tuntia myöhemmin. Varsinaiseen heräämiseen kuluu parin kahvikupin juomiseen kulunut aika. Vastaavasti illan tullessa minä väsähdän ja mies piristyy. Olen seikkaillut unten mailla jo useamman tunnin, kun mieheni varoen kömpii sänkyyn viereeni. Emme ole kovinkaan isoa osaa päivästä yhtä aikaa hereillä. Yhteiset aktiviteetitkin pitää suunnitelma molempien rytmit huomioiden.
Tästä seuraa haasteita, mutta erilaiset vuorokausirytmit voidaan nähdä myös luksuksena. Nuo tunnit, jotka olemme yksin hereillä, on meidän omaa aikaamme. Aamun tunnit ovat minua varten, ja voin käyttää ne miten tahdon. Voin lukea häiritsemättä, voin tanssia kuin kukaan ei näkisi tai mitä tahansa. Illan hetken kuuluvat miehelleni. Ehkä iltaisin hän tanssii kuin kukaan ei näkisi. En tiedä, olen nukkumassa.
