Siinä missä minä haaveilen rauhallisesta hetkestä teekupin äärellä tai muista arkisemmista asioista, eräs tuntemani ihminen on nyt toteuttamassa paljon suurempaa unelmaansa: hän on nyt Grönlannissa hiihtämässä sen poikki. Mikäli tämä matka kiinnostaa, sitä voi seurata hänen blogistaan Seikkailun lumous.
Tämä on haave, jollainen ei ole koskaan ilmestynyt minun haaveitteni joukkoon. Niiden joukossa sille olisi naurettu hulluna ja mahdottomana. En todellakaan kaipaa saada hiihtää viittä viikkoa jäätiköllä. Mutta kyllä minä tunnen silti hieman kateutta.
Minä en kadehdi sitä, että hän on nyt Grönlannissa. Vaan sitä, että hänellä oli suuri, ehkä hullukin, unelma, joka sai hänet tekemään valtavasti töitä sen toteuttaakseen. Minullakin on unelmia, hullujakin, mutta ei yhtäkään sellaista, joka saisi minut ponnistelemaan tuolla tavoin. Sellaista minä vähän kadehdin. Tahtoisin oman sellaisen haaveen.
Mikä on hulluinta, mistä unelmoin? Kirjailijan urasta ja pienestä puutalosta puutarhoineen. Matkustelusta. Siitä, että joku pyytäisi juuri minua johonkin tärkeään ennen ketään muuta. Että pääsisin elämää rajoittavista peloistani. Ja lottovoitosta miljoonien muiden tavoin.
Mutta ennen kaikkea siitä, että mihin elämä minua kuljettaisikaan, saisin pitää rakkaani lähelläni ja rauhan sydämessäni. Kunpa me emme koskaan päätyisi jäätikölle.
