Viimeksi kaupassa käydessäni satuin huomaamaan nuoren miehen, joka kutsui kumppaniaan paikalle huudahtamalla "Nainen!". Harvoin saa kuulla kenenkään käyttävän tuota sanaa niin rakastavaan sävyyn. En voinut olla hymyilemättä äänen lämmön kuultuani; se vei minut muistoissani ensi rakastumisen hetkiin oman mieheni kanssa. Sitten aloin pohtia meidän käyttämiämme hellittelynimityksiä.
Me tosin käytämme toisistamme hyvin vähän hellittelynimiä. Minä sanon kulta, rakas, ukkonen, mies. Miehelle puolestaan ei ole luontevaa hellitellä sanoilla, joten niitä kuulee häneltä vain harvoin. En edes muista millä nimityksellä minua viimeksi hellittiin. Hänen hellyytensä tuntee erityisesti hänen kosketuksessaan ja katseessaan. Mies osaa sanoitta osoittaa minun olevan juuri se oikea hänen rinnalleen. Tunnen olevani onnekas.
Koska sanat eivät ole mieheni vahvin puoli, häntä joskus hirvittää joutua sanomaan jostain. Esimerkiksi nyt sairastessani Mies mietti kuumeisesti miten sanoisi nätisti ja loukkaamatta, että pidän nukkuessani aivan hirveää meteliä. Valitin niin äänekkäästi jokaisella hengenvedollani, että hänen oli ollut pakko mennä sohvalle nukkumaan - ja nousta vielä sulkemaan makuuhuoneen ovi, että saisi unta.
Miehen tapauksessa osaan olla kiinnittämättä liikaa huomiota hänen käyttämiinsä sanoihin. Muutoin ymmärtäisin hänet helposti väärin ja loukkaantuisin. En ole naimisissa Shakespearen kanssa, joten en voi odottaa runollista rakkauslirkutusta ja tarkoin harkittuja sanoja. Koska tiedän, missä mieheni tunteet näkyvät, en niitä kaipaakaan. Kun mies kertoi öisessä möykkäämisestäni, huomasin hänen vilpittömän halunsa olla loukkaamatta minua, enkä suuttunut. Eihän flunssani, tai sen aiheuttamat vaivat, ole meidän kummankaan vika (vaan molempien ongelma). Onneksi alan pikkuhiljaa olla terve.
Sanat ovat vain yksi väline ilmaista tunteita. Vaikka sanataiteesta nautinkin, otan milloin tahansa mieluummin vilpitöntä rakkautta kömpelösti tarjottuna kuin epäaitoa höttöä kauniisti kuorrutettuna.
